Mannerheim ja lapset

kirj. MLL:n kunniapuheenjohtaja Kauko Kouvalainen

Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim (1867-1951) on yksi Mannerheimin lastensuojeluliiton perustajista. Perustajia oli kaikkiaan 16. Heistä tunnetaan parhaiten marsalkan sisar ylihoitaja Sophie Mannerheim, arkkiatri Arvo Ylppö ja kanslianeuvos Erik Mandelin.
 

Mannerheim ehdotti liitolle toista nimeä

Marsalkka, silloinen kenraali, ei olisi halunnut liittää nimeään järjestön nimeen. Hän ehdotti nimeksi Suomen lastensuojeluliittoa.  Hänet suostuteltiin erityisesti Arvo Ylpön toimista myöntymään siihen, että nimeksi tuli Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliitto. Ylppö kertoi tähdentäneensä mm. sitä, että Mannerheimin nimi helpottaisi varojen hankintaa toimintojen katteeksi. Tällöin Mannerheim tunsi, että hänen oli myönnyttävä yhteisen edun nimessä.

 

Miksi Mannerheim ryhtyi ajamaan lasten asiaa?

On paljon pohdittu sitä, oliko Mannerheimin ryhtyminen lasten ja nuorten asian ajajaksi sotilaan kaukonäköisyyttä hyväkuntoisen, terveen asevelvollisaineiston saamiseksi, vai oliko kyseessä pyyteetön kutsumus toimia lasten ja kansan kaikkinaiseksi hyväksi. Epäilemättä Mannerheim halusi tälläkin toiminnallaan edistää kansan yhtenäisyyttä vapaussodan haavojen ja traumojen jälkeen.

Sosiaalineuvos Uno Paano on laajassa tutkielmassaan Suomen marsalkka Mannerheimin henkilökohtainen panos hänen nimeään kantavan lastensuojeluliiton toiminnassa (Kenttäviesti 1967) tuonut esiin mm. sen seikan, että marsalkka ajoi voimakkaasti maatalouskerhojen perustamista liiton osastoihin. Sekin voidaan tulkita sotilaan kaukonäköisyydeksi kriisiaikojen elintarvikehuollon kannalta. Se voidaan nähdä myös pelkkänä lasten ja nuorten henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin edistämisen välineenä ja kasvatuksellisena tekijänä. MLL:n kentällä sekä järjestötilaisuuksissa Mannerheimistä välittyi ja vakiintui kuva lapsen maailman ymmärtäjänä ja ystävänä.

Henkilöhistoriallisista syistä ja edellä esitettyjenkin pohdintojen perusteella on mielenkiintoista kartoittaa Mannerheimin persoonaa myös hänen läheistensä kokemuksista ja kuvauksista.

 

Marsalkan kummipojan muistoja

Olen saanut tutustua marsalkan kummipojan B.J. (Björn Johan) Weckmanin Mannerheim- tutkimuksiin ja selvityksiin. Hän on Suomen marsalkan Johan-veljen tyttären Evo Mannerheim- Weckmanin (1903-1984) sekä Snellman-sukuun kuuluvan diplomi-insinöörin ja reservimajurin Björn Weckmanin (1896-1978) poika (s.1926).

Koulutukseltaan hän on varatuomari ja on tehnyt elämäntyönsä Oulu Oy:n palveluksessa. B.J.Weckman on vuosikymmenten ajan tutkinut Mannerheim-sukua. Hänen dokumentaatiot asioista ovat syvällisiä ja laaja-alaisia. Olen saanut niistä käyttööni eräitä keskeisiä osia, joista teen poimintoja.

B.J.Weckmanin äiti Evo Mannerheim-Weckman on julkaissut hyvin herkällä otteella kirjoitetun muistelmakirjan Laivalamppu ja muuta muistelua; kuvitus Elina Asunta (Otava 1953). Kirjan sisältö heijastuu esitykseeni ja siitä on mukana tekstissä jokunen otos. Edelleen em. Uno Paanon tutkielma on ollut tärkeä tietolähde.


B.J.Weckmanin kodin keskeisenä perhekalleutena on Suomen marsalkan antama kummilahja, kristallimaljakko, johon on kaiverrettuna ”Till min gudson Björn” ja toisella puolella on Mannerheim-suvun vaakuna. Kummisedän muisto elää myös kirjeissä ja onnitteluissa. Kenties kuvaavimpia niistä ovat B.J.Weckmanin 23.8.1939 saama marsalkan kirje koskien vuodeksi 1940 suunniteltujen Helsingin olympiakisojen pääsylippuja sekä hänen isälleen Björn Weckmanille 24.5.1949 osoitettu surunvalittelukirje Reinhold Weckmanin, Mannerheimin kadettikoulutoverin, B.J.Weckmanin isoisän kuoleman johdosta (Kuva 1).

Kirjeiden tyyli on Mannerheimille tyypillistä juhlavaa ja kohteliasta. Varsinkin viimeksi mainitussa kirjeessä huomio kiintyy lähes 82-vuotiaan marsalkan kauniiseen, huoliteltuun persoonalliseen käsialaan. Se kertoo kirjoittajan hyvästä fyysisestä ja henkisestä kunnosta. Kirjeiden sisältö kertoo sukulaisrakkaudesta ja uskollisesta toveruudesta. 23.8.1939 päivätty kirje 13-vuotiaalle Björn Johanille on hyvä esimerkki siitä, miten marsalkka piti aina lupauksensa.

Suomi oli kirjeen aikoina Neuvostoliiton uhkavaatimusten kohteena ja viikon kuluttua 1.9.1939 saksalaiset hyökkäsivät Puolaan. Mannerheimin vastuulla oli suuria asioita ja ratkaisuja. Vakavien, raskaiden mietteiden keskelläkin hän kuitenkin muisti myös kummipojalleen antamansa lupauksen päästä seuraamaan Helsingin olympiakisoja. Kuten tunnettua kisat peruuntuivat suursodan vuoksi. Sveitsistä 24.5.1949 saapuneen kirjeen sisältö on vapaasti käännettynä seuraava:

Val-Mont/Glioni, Sveitsi,24.V-49

Rakas Björn,

Salli minun lausua näillä riveillä harras ja lämminosanottoni isäsi odottamattoman poismenon johdosta. Minä, joka ole oppinut tuntemaan ja arvostamaan hänen suoraa, miehekästä ja luotettavaa luonnettaan aina siitä alkaen, kun tapasimme kadettikoulussa, ymmärrän, minkä tyhjyyden hänen poismenonsa on aiheuttanut Sinulle ja läheisillesi. Vapaussodan aikana tiesin, voivani luottaa häneen täysin pohjoisella Oulun sektorilla. missä hänen rahallinen päättäväisyytensä antoi minulle korvaamattoman turvallisuudentunteen ja vanhoina aikoina minulla oli suuri ilo tuntea aseveljen ja kadettitoverin uskollinen kädenpuristus.

Minua on surettanut se, että en ole saanut laskea seppelettä hänen paareilleen, mutta olin matkustanut Sveitsin-Italian rajalle saadakseni lepoa ja aurinkoa huhtikuun viimeisinä päivinä ja sain tiedon isäsi kuolemasta vasta palattuani tämän kuun puolivälissä. Evon kirje oli päivätty 29.IV. ja kertoi minulle isäsi viimeisestä matkasta.

Salli minun lopuksi pyytää Sinua viemään äidillesi syvän ja kunnioittavan osanottoni ilmaus hänen surussaan sekä toivottaa voimia kantaa se menetys ja tyhjyys, jonka Reinholdin odottamaton poismeno on tuonut mukanaan ja jonka laajuuden uskon ymmärtäväni.

Sinun

Gustaf Mannerheim

 

Erityisesti B.J. Weckmanin mieleen on jäänyt eräs lapsuudenaikainen vierailu marsalkan Kaivopuiston kodissa. Tapaus on kerrottu myös Evo Mannerheim-Weckmanin muistelmakirjassa. Björn Johan tuli yhdessä äitinsä kanssa lounaalle marsalkan kotiin.

Tervehdittyään kummipoikaansa, marsalkka kysyi: ”Oletko nähnyt isoa tiikeriäni? Se on neljä metriä.”11-vuotias Björn Johan oli jo ehtinyt käydä salongissa, jonka lattiaa koristi, ja koristaa edelleen, upea tiikerin talja. Hän vastasi kummisedälleen: ”En usko. Enintään kolme ja kaksikymmentäviisi.”

Siirryttiin marsalkan suurelle joukolle tarjoamalle lounaalle. Björn Johanin äiti luuli jo tiikerinnahkaan liittyneen erimielisyyden unohtuneen. Mutta vieraiden noustua pöydästa marsalkka ja kummipoika poistuivat huomaamatta salonkiin ja konttasivat mittanauhan kanssa tiikerintaljan ympärillä. Mittauksen tulos oli 322 cm! Björn Johan oli innokas yleisurheilija ja tiesi askelparinsa pituuden. Itse asiassa hän oli ehtinyt arvioimaan tiikerin koon askelpariaan mittana käyttäen!

Yksittäiset pienetkin tapahtumat B.J.Wecmanin lapsuudesta osoittavat, että suurten asioiden parissa työskentelevä marsalkka tunsi myös lasten maailman.


Mannerheimin luonne kummipojan kuvaamana

Mannerheimiä pidettiin yleisesti viileänä tunteensa tiukasti hallitsevana sotilaana. Tämän vahvistaa myös Evo Mannerheim-Weckman. Marsalkka oli 18.9.1944 kutsunut veljentyttärensä

Evo Mannerheim-Weckmanin lounaalle Tamminiemeen. Mannerheim oli ovella vastassa ja ohjasi kädestä pitäen vieraansa sisälle. Tämä ihasteli ikkunasta näkyvää maisemaa ja huudahti ”Kuinka kaunista!” ”Niin, meidän maamme on kaunis,” sanoi marsalkka – sanat tulivat hitaasti ja hiljaa, ikään kuin miettivästi, - ”ja meidän kansamme on hyvä kansa. Hyvä kansa, jota minä en enää voi auttaa… Ja kaikki valkoiset ristit…”

Ääni, joka yleensä oli niin hillitty, murtui ja kyyneleet kihosivat väsyneisiin silmiin. Hän ei välittänyt niitä salata, kertoo Evo Mannerheim-Weckman. Hän myötäeli tilanteessa ”vain olemalla olemassa”, luotettavana kuulijana. Ja se auttoi. Marsalkan tuska vaikeasta rauhasta ja sen hinnasta valkoisina risteinä helpottui. Erotessa marsalkka lausui: ”Kiitos, että tulit, ole auttanut minua.”

Iltauutisissa samana päivänä luettiin rauhanehdot. Mannerheimin ajatukset ja tunteet olivat myllertäneet voimakkaasti kansakuntamme kohtalossa. Hän halusi purkautua läheiselle sukulaiselle.

B.J.Weckman on läheisen sukulaisuutensa sekä erittäin laajan Mannerheim-tietouden pohjalta pohtinut kummisetänsä luonnetta. Seuraavassa on otoksia näistä pohdinnoista.

Sukulaisten ja ystävien parissa Mannerheim oli vilkas ja iloinen, vaikka vakavoituikin iän myötä. Hän oli kiehtova seuraihminen, joka viljeli huumoria. Satiiri, joka yleisesti on liitetty Mannerheimin huumorin erikoisalaksi, ei tullut esiin sukulaistapaamisissa. Niissä vallitsi lämmin ystävällinen huumorin ilmapiiri.

Marsalkka oli erinomainen kuuntelija ja kertoja, jolla oli myös imitaattorin lahjoja. Ne lienevät perintöä Mannerheimin isältä, joka mm. ylioppilasvuosinaan osoittautui lahjakkaaksi näyttelijäksi, runon lausujaksi ja imitaattoriksi.

Toimissaan Mannerheim oli perfektionisti. Selvästi esiin tuleva voimakas sukurakkaus, uskollinen ystävyys, kohteliaisuus ja auttamisen halu olivat Mannerheimin perusominaisuuksia. Hän oli kulinaristi, jolla oli silmää myös naiselliselle viehättävyydelle ja älykkyydelle.

Mannerheimin arvot ja periaatteet B.J.Weckman on luetteloinut pääosin seuraavasti:

  • Pyrkimys toteuttaa oikeaksi katsomansa, periaatteiden noudattaminen, kompromissien vierastaminen.
  • Vapaamielinen realismi ja demokratian kunnioitus sen heikkouksistakin tietoisena.
  • Kunnioituksen ja arvon anto muille, toleranssi, yksilön oikeuksien ymmärtäminen.
  • Englantilaisen kulttuurin ja valtiojärjestelmän kannattaja.
  • Sosiaalinen mielenlaatu, humanismi, yhteiskunnan heikkojen, lasten ja vanhusten puolelle asettuminen.
  • Uskollisuus, huolehtivuus, empaattisuus ja auttamien halu.

Edellä esitettyyn otokseen voidaan Weckmanin listalta liittää toisaalta eurooppalaisuus ja toisaalta rakkaus Suomeen ja sen kansaan. Suomen kansan arvostaminen ja kunnioittaminen oli Mannerheimille sydämen asia kaikkina aikoina. Mannerheimillä oli kyky ei vain kuunnella vaan myös ymmärtää kanssaihmisiä.

Johtajan ominaisuudet laajasti lueteltuina Weckmanin listassa hipovat täydellisyyttä. Kuitenkin Weckman toteaa, että vaikeus tehdä ongelmallisia raskaita ratkaisuja johti Mannerheimin lykkäämään päätöksen tekoa. Joku saattaa sellaiseksi katsoa myös lastensuojeluliiton perustamisen: liiton perustaminen oli pohdinnan kohteena kaksi vuotta, ennenkuin toimeen tartuttiin. Mutta kun päätös oli tehty asiat etenivät marsalkan tarkan seurannan alla ripeästi ja mallikkaasti.

Asiallisesti liiton perustamisen viive lienee johtunut siitä, että sotilaana Mannerheim ei ollut perehtynyt lastensuojelun järjestelmiin. Perfektionistina hän lienee halunnut, että asiat ja valmius niihin, järjestelmä ja siihen liittyvät toimet on ensin hahmoteltava ja selvitettävä.

Kun tarkastellaan edellä referoitua B. J. Weckmanin karakterisointia Mannerheimistä, ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että kenraalin ansiolista oli ylitsevuotava myös lastensuojeluliiton johtoon. Pisteenä i:n päällä oli seitsemän kielen hallinta.

Mannerheimillä oli positiivinen karisma, joka oli merkitsevä hänen ajamiensa tavoitteiden saavuttamiseksi. Sitä varmaan kokonaisuutenakin ajatteli Arvo Ylppö, kun hän hartaasti taivutteli marsalkkaa tämän sukunimen liitämiseksi lastensuojeluliiton nimeen. Ratkaisevaa lastensuojeluliiton synnyssä on marsalkan kypsyminen tuleviin tehtäviin: ”Kun minulle selvisi, että Suomen lapset todella ovat kipeästi avun tarpeessa sen avun lisäksi, minkä valtion, kunnan ja yksityisten suorittama lastensuojelutyö voi heille antaa, ja kun vilpitön toivomukseni on omalta vaatimattomalta osaltani saada vähäisessä määrin myötävaikuttaa tämän tarpeen lieventämiseen, voitin epäilyksen” (ryhtyä lastensuojelujärjestön perustamiseen).


Vetoomus Suomen kansalle

Kun lastensuojeluliiton perustava kokous Mannerheimin kodissa 4.10.1920 oli pidetty, lähetti Mannerheim 5.10.1920 Suomen kansalle vetoomuksen tuen ja kannatuksen saamiseksi uuden järjetön työlle. Vetoomus on kaunismuotoinen, juhlava ja tunteisiin vetoava. Tämän katsauksen tekijä on aina olettanut, että vetoomus on ollut tiimityötä ja niin se tiettyyn rajaan asti on saattanut olla.

Kuitenkin liitoneuvoston ensimmäisessä kokouksessa 10.1.1921 pitämässään puheessa Mannerheim käyttää minä - subjektia vetoomuksen teosta: ”Kirjoitin kehotuksen, jossa vetosin Suomen kansalaisiin, koska varma vakaumukseni oli, että monet tuhannet, joiden kaunista uhrautuvaisuutta vapaussodan ajoilta saakka niin usein olen ihaillut, kun kyseessä on suuret isänmaalliset asiat, ilomielin ottaisivat osaa tähän yritykseen ja koettaisivat voimiensa mukaan vaikuttaa sen päämäärän saavuttamiseksi”. Mannerheimin henkilökohtainen panos vapaussodan jälkeisessä lasten ja perheiden sosiaalisen kriisin auttamistyössä on ollut suuri. Mannerheim oli myös lahjoittanut ko. työhön 50.000 mk.

Kansalaisille osoitettu mannerheimiläisesti tyylitelty vetoomus, ja varsinkin sen loppu, on korkeaa sanataidetta aatteen palveluksessa: ”Päämääränä olkoon, että jok’ainoa Suomen lapsi äidinkohdusta lähtien ja koko kasvuaikansa saa oikeutetun osansa siitä hellyydestä ja huolenpidosta, joka yksinään voi laskea pohjan nuorten kehitykselle hyviksi ja hyödyllisiksi kansalaisiksi.” Nuo sanat ja aatteet ilmaissut henkilö on ollut lasten ja lapsiperheiden syvällinen ymmärtäjä.

Sotilaan sydän ja järki olivat mitä aidoimmin lasten asialla. Perustava kokous oli saanut liiton johtoon ja nimeen suurmiehen, jonka lukuisat suuret tehtävät sekä moni- ja laaja-alaisuus eivät estäneet suurtoimia myös lasten ja nuorten hyväksi.

Kun Mannerheimliittoa pyrittiin liitämään ”ison veljen”, Suomen Punaisen Ristin toimintoihin, viimeksi mainitun puheenjohtajana toiminut Mannerheim asettui vastustamaan fuusiota. Hän totesi, että suurjärjestössä pienemmän toiminnat ovat unohtamisen ja syrjäytymisen uhan alla. Siitäkin, että liitto on nyt voimakas, suuri lastensuojelujärjestö, saamme kiittää Mannerheimin kaukonäköisyyttä ja viisautta.