blogi

Miltä tuntuu?26.4.2016 14:23

Onnelliseen perheeseen syntyi tyttö. Perheellä oli kaikki hyvin, ja tyttö sai kasvaa terveenä ja hyvinvoivana. Tyttö askarteli paperinukkeja äitinsä kanssa ja pelasi futista isänsä kanssa. Koulussa meni hyvin ja tyttö oli unelmoiva ja reipas oppilas. Tyttö oppi monella tavalla ilmaisemaan ilonsa, innostuksensa ja luovuutensa. Tytöllä oli myös monta hyvää ystävää.

Tuli murrosikä. Tyttö meni yläasteelle. Asiat alkoivat muuttua.

Yhtäkkiä tytön kaverit muuttuivat ja olivat eri mieltä tytön kanssa. Kaveripiirit vaihtuivat ja tytöstä tuli yksinäinen. Kotona äiti ja isä eivät enää jaksaneet kiinnittää tyttöön niin paljoa huomiota, tytön veljen ongelmat menivät edelle. Koulussa alkoi olla vaikeaa. Tytön itsetunto romahti ja hän koki epäonnistuvansa kaikessa. Tyttö ei enää uskaltanut sanoa mielipidettään tai viitata tunnilla. Tyttö alkoi vihata itseään ja hänellä oli paha olla. Hän ei ollut tottunut tällaiseen tilanteeseen ja oli hämillään asiasta. Häntä pelotti ja hän alkoi esittää kaikille iloista ja pirteää ihmistä, sellaista joka oli aina ollut. Hänen henkiset voimavaransa alkoivat kulua.

Mutta mitä tapahtuu, kun on koko elämänsä ollut onnellinen, kun on lapsena opetettu ilmaisemaan iloa, mutta ei surua tai pahaa oloa, kun ei arvosta itseään, kun pelkää olevansa huomionhakuinen, kun ei tahdo myöntää asioita edes itselleen, kun tarkoituksella sulkee oven, ettei kukaan kuulisi itkua, kun kukaan ei nää tilannetta, kun ei ole koskaan oppinut näyttämään pahaa oloaan, kun kaipaa hyväksyntää, mutta pelkää sitä?

Se huomiota tarvitseva osa tytössä heräsi. Tyttö eksyi googlessa väärille sivuille. Tyttö tajusi, ettei hän ollut ainut yksin kärsivä nuori. Hän luki toisten nuorten tavoista ilmaista pahaa oloaan. Viiltely. Anoreksia. Päihteet. Itsari. Nämä sivut ja nuoret opettivat tytölle tapoja ilmaista pahaa oloaan.

Mitä tällöin liikkuu nuoren päässä? Missä on se kiltti ja iloinen tyttö? Mitä tytön pitäisi tehdä? Kuka osaisi kertoa? Keneltä osaisin kysyä? Mitä tämä on? Mitä minä teen?

Mitä ajattelee nuori, joka tarvitsee huomiota ja hyväksyntää, joka tarvitsee apua, joka ei osaa ilmaista pahaa oloaan, ja joku kertoo, että tästä ja tästä tulee parempi olo, näin ja näin minäkin teen? 


Kommentoi (0 kommenttia)

Terve elämä 4.3.2016 08:15

Teen tämän sitä varten että muut ihmiset voivat tajuta toisten ihmisten sairaudet ja että miltä se tuntuu kun on sairas.

16 vuotias tyttö nimeltä Johanna sairastaa montaa eri tautia. Aluksi hän sairasti keuhkosyöpää mutta Johanna selvisi siitä.

Hänen kaverinsa eivät tajua että kuinka vakavia hänen kaikki sauraytensa oikeastaan on. He alkoivat kiusata Johannaa 12 vuotiaasta lähtien. 

Aluksi Johanna luuli että kaverit vaan vitsailevat mutta vuosien varrella hän on huomannut että tämä ei ole enään hauskaa. Hän sairastaa astmaa ja lievää masennusta kiusaamisen takia.

20 vuotiaana kiusaaminen jatkui ja jatkui eikä Johanna enään jaksanut, hänelle tuli 22 vuotiaana vaikea masennus. Onneksi Johanna päätti hakea apua ja kertoa kiusaamisesta.

24 vuotiaana Johanna ei enää sairastanut masennusta koska ystävät pyysivät anteeksi ja auttoivat tätä hänen sairauksiensa kanssa.

Että älä kiusaa! :)


Kirjoitusta on viimeksi muokattu: 4.3.2016 09:21

Kommentoi (0 kommenttia)

Et ole ainoa!25.2.2016 15:04

Minä olen kuudennella. Ensimmäisellä luokalla olin välitunnit aina yksin. En kertonut siitä kellekkään. Toisella luokalla olin taas yksin ja kolmannellakin. Kolmannella itkien välillä tultuani koulusta, kukaan ei pitänyt minusta.

Neljännellä kumminkin löysin yhden kaverin, Anna (nimi muutettu). Olin suurimman osan nelosluokasta vain hänen kanssaan. Silti aina kun oli liikuntaa ja valittiin joukkueet, olin aina se viimeinen. En tiennyt mikä minussa oli vikana. Sain huonon itsetunnon. Minusta tuli myös hirveän ujo. En kehdannut edes kadulla vastata ihmisten tervehdyksiin.

Nelosluokalla luokalle tuli uusi tyttö, Sanni (nimi muutettu). Sanni tuli minun ja Annan porukkaan. Meistä kolmesta tuli hyviä ystäviä, mutta Anna jätti meidät. Minä ja Sanni jäimme kaksistaan. Sanniakin alettiin syrjiä, koska hän oli seurassani ja puolusti minua. Meistä tuli sydän ystävät.

Viidennellä mukaamme tuli Annika (nimi muutettu). Annikasta tuli hyvä ystävämme. Lopulta huomasimme kuinka hänkin haukkui meitä selän takana, joten jätimme hänet. Nyt kuudennella, sama meno jatkuu. Meitä yhä syrjitään, mutta minä ja Sanni olemme erottamattomat!

Kun pääsemme yläasteelle, uskon että elämä voisi muuttua parempaan suuntaan. Koittakaa tekin vain kestää! Kerroimme Sannin kanssa opettajalle, mutta tämä ei paljon asialle tehnyt. Vanhemmillekkin kerroin, ja nämä kertoivat opettajalle syrjinnästä. Opettaja kuitenkin vähät välitti. Koittakaa te kestää!


Kommentoi (0 kommenttia)

Vanha tammi18.2.2016 10:22

Oksat vanhat heiluvat,
Tuules runko natisee.
Tarinoitaan kertovat,
Vanhoi aikoi muistelee.

Kovan kaarnan arvet, jäljet,
Kertoo vanhaa tarinaa.
Rungos olleet nuolenkärjet,
Muistaa mennyttä maailmaa.

Vieressäsä ollut monia taloja,
Jäljellä niistä vain rauniot.
Niityllä vieressäs useita taloja,
Rinnallas enään vaan sauniot.

 

Tekijänä 13-vuotias tyttö nimimerkillä Kastehelmi.

 

 


Kirjoitusta on viimeksi muokattu: 18.2.2016 10:22

Kommentoi (0 kommenttia)

Matka(puhelimella) mummilaan! 11.2.2016 11:56

Vedän kengät jalkaan eteisessä. Jättäytyipäs lähteminen taas viimetippaan, juna lähtee ihan pian! Solmin kengännauhoja ja puhelin kilkahtaa. ”Äsh, miks just nyt?” Solmiminen jää puolitiehen ja tsekkaan ilmoituksen puhelimesta. Kas, joku tykkäsi mun eilen lisäämästä kuvasta, montakohan tykkäystä siinä nyt kaiken kaikkiaan onkaan?

Avaan kuvan, jotta näen tykkäyksien kokonaismäärän, vielä eilen illalla niitä oli 15. Johan! Nyt niitä on jo 23! Ja yksi kommenttikin tullu. Jere kehui takkiani, täytynee vastata. Pitäähän sitä nyt kohtelias olla! Äsken tykänneellä Matildalla on uusi profiilikuva. Voi! Siinä on sen uusi koiranpentu, on se kyllä yhtä söpö kun Matildan aiemmin näyttämissä kuvissa. Tämä kuva kyllä on vähän tärähtänyt. Se olisi varmasti parempi vakaana. Koiranpennun kanssa onnistuneen kuvan ottaminen ei varmaankaan ole ihan helppoa! Pitäisköhän kysyä, että millon pääsen sitä kattomaan?

”Pahus! Se juna! Mitä mä jälleen jäin unelmoimaan?” Solmin kengännauhat nopeasti loppuun ja kietaisen huivin kaulaan. Nyt täytyy kiirehtää. Tempaisen rapun oven auki ja olen liukastua oitis kynnyksen yli päästyäni, märkää jäätä on kaikkialla. Töpöttelen eteenpäin kuin ankka konsanaan. Pannuttaminen tästä vielä puuttuisi. Mummi ei olisi mielissään jos myöhästyisin junasta! Eihän se ole edes mun tapaistani.

Nyhdän yhdellä kädellä kuulokkeita takin taskusta kanniskellessani laukkua toisessa. Kengännauha repsottaa avoinna litimärkänä laahaten jäätä. Tuohon ei auta kompastua! Sadatellen kyykistyn sitomaan nauhan kunnolla kiinni, en tainnut kiristää sitä riittävästi kiireessä eteisessä. Nousen ylös ja kaivan luurini taskusta. Hyvä, Spotifyssä oli vielä valmiina lemppari biisikin. Ängen kuulokkeet luurin pohjaan kiinni.

Miltä tämä tarina näyttäisi ja kuulostaisi ilman somea? Olisiko matkan teko tuskaisen odotuksen ja suorittamisen sijaan ehkä iloinen ja omaisiko se jopa monipuolisemman sisällön? Millaisia asioita matkalla miettisi? Kuten vaikka että mitä mahdollisesti voisi tehdä mummin ja ukin kanssa, olisiko peräti jokin asia, jonka tahtoisit kertoa heille, joka sinun tulisi muistaa perille asti? Ehditkö todella käsittelemään koko hoitoa samalla, kun somen asiat pyörivät mielessä? 

Kun on tekemässä jotain, parhaan tuloksen saa pitämällä kaiken keskittymisen siinä nimenomaisessa asiassa, jota on tekemässä. Puhelimen erilaiset sosiaalisen median kanavat ja sovellukset vievät hyvin huomaamattomasti todella suuren lohkon keskittymiskyvystä.

Alussa kertomani tarina oli varmasti monelle ainakin jossain määrin tuttu, sovellettuna vaikka koulumatkaan tai työmatkaan. Hyvin arkisissa asioissa huomaa, että some on vahvasti läsnä jokapäiväisissä toimissamme. Voimme kuitenkin valinnoillamme ja toiminnoillamme rajoittaa sen vaikuttavuutta. Se vain vaatii tietyn tasoista ajatustyötä. Oletko sinä tehnyt tälläistä ajatustyötä koskaan median vaikuttavuuden saralla? Miten se on läsnä juuri sinun arjessasi?    

Santtu Silventoinen        

 

 


Kommentoi (0 kommenttia)

Lisää kirjoituksia