SanniRiiaJutta
Niin se kai vain menee. Ei sen pitänyt olla kiusaamista. Ja pitkään me niin ajattelimmekin. Kai se niin vain menee, ettei kolme tyttöä pysty olemaan yhdessä. Sanni, Riia ja minä, me olimme erottamaton kolmikko jo toiselta luokalta asti. Olimme kuin yksikkö; Sanniriiajutta. Niin olimme, kunnes…
Poljin kotiini itkua niellen. Miksi Sannin ja Riian piti olla niin ilkeitä? Ne vain liittoutuivat yhteen ja lyttäsivät minut maanrakoon yhteisvoimin. Minä näin kuinka ne vaihtoivat jotain vihkoa. Eivät he sitä minulle antaneet. Minä kysyin mikä se on, mutta Riia vain sujautti sen reppuunsa ja naurahti Sannille. Minä en halua jäädä yksin! Kertoikohan Sanni nyt Riialle kaiken mitä minä siitä sanoin? Vaikka kyllä Sannikin sanoi, että Riia on ärsyttävä. Mutta miksi Sanni katsoi minua aivan kuin olisi halunnut lyödä? Miksi Riia otti Sannia kädestä kiinni ja juoksi tämän kanssa keinulle. Keinulle, jossa oli vain kaksi keinua. Keinulle, jossa yksi jäi ylimääräiseksi.
Riia, joka oli meidän porukan viimeisin tulokas, aluksi ujo, oli noussut kuin huomaamatta porukan johtajaksi. En minä sitä silloin ajatellut. En muuten, kuin että en voi pärjätä muuten kuin liittoutumalla Riian kanssa. Olimme me joskus Sanninkin kanssa jättäneet Riian ulkopuolelle, mutta se ei kestänyt koskaan kovin kauaa.
”Näitsä miten huono käsiala Sannilla on? Opettaja ei antanut sille yhtäkään tarraa”, Riia kysyi koulun jälkeen, meidän jäätyämme istumaan koulun pihalle keinuihin. Sanni oli ymmärtänyt lähteä, kun me olimme viivytelleet tarpeeksi ja oltu tosi tylsää seuraa. Vartin ajan se oli seisonut keinun vieressä kysyttyään voisinko mä kulkea sen kanssa kotiin. Minä olin vain vastannut, että halusin viel jäädä, että jos se ei halunnut jäädä, niin se sai lähteä. Sitten me olimme Riian kanssa keinuneet ja nauraneet toisillemme. Sanni oli ihan turhaan saanut odottaa vuoroaan tai selitystä nauruumme. Vihdoin hän lähti.
”Joo”, vastasin Riialle paheksuntaa äänessäni. ”Enkä mä tajua miten se pysty saamaan äikästä ysin! Ope vaan lellii sitä. Vähän epäreiluu… Eikä se tänään liikassa ees jaksanut juosta. Hirveen huono kunto sillä. Tai siis, ei siin sillei mitää pahaa oo, mut must se olis ainakin kamalan noloo. Ja mä kyllä ansaitsisin paremman numeron liikasta kuin se. Ihan epäreiluu, et meil on sama!” Riia nyökkäsi ymmärtävästi.
”Mietitäänkö, mitä vois meidän majaleikissä käydä huomenna? Mä ajattelin, et olisko kiva, jos näil olis juhlat? Tai voitais me vaik jo tänäänkin ne juhlat pitää…” Riia mietti.
”Mut entä Sanni? Ei se kyl toisaalta siitä voi suuttua, et me leikitää. Jos ei haluu jäädä meidän kaa tänne, niin ei voi mitään. Ei se nyt voi vaatii, et meidän ain pitäis sitä odottaa! ”
”Niinpä. Omapa on vika”, Riia myönsi ja me hyppäsimme yhtä aikaa keinusta juosten majalle.
Sanni kulki päivästä toiseen meidän perässämme. Näin joskus kuinka sen naama venähti, kun se kuuli meidän leikkineen eteenpäin ilman sitä. Tai kun se huomasi meidän nauravan, mutta ei tiennyt mille. Näin, että se alistu, kun huomasi mun ja Riian olevan aina samaa mieltä, sitä vastaan. Mut se ei väittänyt vastaan, ei tapellut, ei itkenyt. Se vaan kulki ja alistu kaikkeen. Yritti olla mukava. Se sai mut huolestumaan. Mitä, jos Riia vaihtaisi minut Sanniin? Niin ei saanut käydä! Minä en halunnut enää koskaan joutua olemaan yksin! Nyt minä pitäisin Riiasta kiinni kaikin voimin. Sanni ei enää Riia saa, minä päätin.
Kerran opettaja kutsu meidät kaikki kolme pöydän ääreen ja sanoi, että oli huomannut, ettei meillä mennyt oikein hyvin ja että Sannia oli jätetty ulkopuolelle. Riian kaa me vaan kohotettiin kulmiamme ja katsottiin Sanniin. Opettajalle me vakuutettiin, ettei suinkaan ollut kyse mistään sellaisesta. Emme me tahallaan. Sanni oli varmaan vaan ymmärtänyt väärin. Totta kai, me haluttiin olla Sanninkin kanssa. Ja taas me oltiin samaa mieltä Riian kanssa, Sannia vastaan. Opettaja nyökkäsi meille ja päästi menemään. Ei se sen jälkeen asiasta puhunut.
Yhdeltä tutulta kuulin, että Sanni itki kotona. Että se oli tosi masentunut ja jotain sellaista. Minä en oikein uskonut… Tai ei se ainakaan meistä johtunut. Ei se voinut! Eihän me oltu tehty mitään väärin, eihän?
Kevätaurinko lämmitti urheilukenttää. Sanni tuli meidän luo.
”Mun äiti sanoi, että jos te ette ala olla kivempia, niin mä etsin uusia ystäviä”, se sanoi. Me vaan katsottiin toisiimme ja kohautettiin hartioita. ”Ai.” Se oli meidän ainut lyhyt vastauksemme. Samalla mielessäni pyöri ajatus: kohta, aivan kohta!
Pitkän matkan juoksu alkoi hetken kuluttua. Me kaikki osallistuimme siihen. Puolen kierroksen jälkeen Sanni jäi taakse, mutta me emme jääneet odottamaan. Me juoksimme Riian kanssa vierekkäin yhä kovempaa.
Seuraava vuosi tuli ja meni. Sanni oli toteuttanut lupauksensa. Meistä Riian kanssa tuli nyt virallisesti parhaimmat kaverukset. Sanni ei ollut enää meidän kanssa ja se oli oikeastaan tosi mukavaa, ainakin aluksi. Ei tarvinnut enää pelätä jäävänsä yksin. Sanni oli vähän kaikkien muiden kanssa, eikä oikeastaan kenenkään. Kuitenkin luulen, että hän oli tuona vuotena onnellisempi kuin edellisenä.
”Voitteko te olla mun kanssa?” Sanni kysyi eräänä päivänä seuraavana vuonna koulussa.
”Joo, miks ei? Jos sä vaan tahdot tulla meidän mukaan”, mä sanoin ja olin aidosti iloinen. Ja Sanni tuli takaisin meidän porukkaan. Järjestelmä oli nyt erilainen. Enää ei ollut Sanniriiajuttaa, nyt oli Riiajutta ja Sanni. Ja nämä kaksi olivat hyvät ystävät. Olin kyllä kaivannutkin Sannia, vaikken sitä kenellekään myöntänyt. Ja Sanni tiesi, että me olimme nyt parhaat kaverukset. Varmuuden vuoksi vielä mahdutin sen asian moneen lauseyhteyteen ja Sanni taisi tajuta asemansa. Hän ei yrittänyt erottaa meitä ja minäkin aloin rentoutua ja olemaan yhä ystävällisempi.
Minä todella pidin Sannista. Aloin ymmärtää, mitä olin tehnyt. Halusin pyytää häneltä anteeksi, kaduin kaikkea sanomaani, kaikkea tekemääni. Ja entistä enemmän kiinnitin huomiotani siihen, etten enää ikinä milloinkaan sanoisi pahaa sanaa. En halunnut enää koskaan kiusata ketään. Olin ollut ilkeä, liian ilkeä. Tiesin sen enkä enää jaksanut kieltää sitä. Vaikka Riia sen kielsikin, niin minä en pystynyt, enkä edes halunnut.
Koulukiusaaja. Ajatus tuntui oudolta, vieraalta ja kauhealta. Mutta se oli totuus. Se minä olin ollut. Koulukiusaaja.
teksti: 13-vuotias tyttö