Mä olen ihan kunnolla

 Mä lähdin kävelemään kohti keskustaa, eihän sinne ees niin pitkä matka ollut. Himassa ne sano, että saan hillua kylillä niin kauan kun huvittaa, kunhan oon kotona kun ne herää. ” Mä olen ihan kunnolla ”, niin mä lupasin joka kerta. Aikaa siis olis ihan reilusti, käytäs kavereiden kanssa ehkä siellä Katissa asti, jos joltakin kyydin sais. Ja kyllähän Oula mua varmaan kuskaiskin ihan mielellään. Mun odotukset oli korkeella.

Saavuin tuota pikaa sovittuun tapaamispaikkaan, torin reunalle. Siihen mä sitten pysähdyin, tuijottaen epäuskoisena mopojen suuntaan. Siellä se oli, Oula, mun nykynen, sylikkäin sen tytön kanssa. Hauskaa niillä näytti olevan, hieman syrjässä muiden muodostamasta piiristä. Porukassa näky olevan jo kaikki: AJ, Jussi, Marko, Toni, Villet ja JP. Ei pojat tuon parin hommiin mitään huomiota tainnut kiinnittää, tytöt sen sijaan näytti jo hieman kiusaantuneilta. Kyllähän ainakin Jane, Roosa ja Katri ties meidän seukkaavan. Sarasta ja Lindasta en ollut niinkään varma. Ja Tiia ainakin tiesi, mutta meni näköjään silti vetämään jotain kielareita Oulan kanssa. Ja Oula, ehkä se oli kännissä, tai sitten se ihan selvin päinkin oli valmis tekeen tän mulle.

Sitten mä jatkoin kävelyä, kelattuani hetken. ”Moi vaan, mäkin rakastan sua ”, sanoin Oulalle päästyäni puhematkan päähän. Sitten mä käännyin muiden puoleen, keskustellen kuin muina miehinä. Tytöt oli hiljentynyt hetkeks, mut onneks ne älys jatkaa juttuaan, muuten mä oisin paennut varmaan johonki kauas. En mä ikinä kestäny hiljaisuutta.

Tiia katto mua jokseenkin säikähtäneellä ilmeellä, ainakin mä sen tulkitsin niin. Oula sen sijaan asteli mun luo, ehkä jokseenkin nolona. Kyllä siitä näki, että se oli vielä ihan selvä. Ja tietysti mä suutuin, vaikka se yritti jotain selitellä. Se alko vaan jostain mitättömästä lauseesta, mutta muutaman minuutin kuluttua me huudettiin toisillemme, riideltiin. Tai sanosinko jo, että tapeltiin. Sitten mä marssin pois.

Jane ja Katri jäi sinne seisomaan, seurassaan JP ja AJ. Ne oli meidän porukan kiltit, ne jotka jättäyty useimmiten pois, kun me muut alettiin hölmöilee. Oula, Toni, Tiia, Linda ja Sara lähti mopoillaan Katin suuntaan, taas tää meidän jengi oli hajonnu. Näin se yleensä meni, jos me ihan kaikki oltiin paikalla, jotku alko tappeleen.

Roosa kiiruhti mun perään ekana.” Oota Fisu, mennään yhes Siwaan ”, se huus mulle. En mä pysähtynyt, mut hidastin kuitenkin vähän vauhtia, ja pian toinen saikin mut kiinni. Joo, Fisu on mun lempinimi, niin ne tyypit mua kutsuu. Outoahan se on. Hetken päästä Marko ja Jussi tuli meidän luo mopoillaan, ja niiden perässä Villet, Komu ja Leiska, Komun mankilla. Ne kai puhu jotain, en mä oikeen kuunnellut, mä olin niin vihanen, mä en ees itkenyt, mä vaan hajotin Oulaa mielessäni palasiin jokaisella vihaisella askeleellani.

Sieltä Siwasta me käytiiin pöllimässä tupakkaa, Villet hoiti sen asian. Roosa taas lappo laukkuunsa niin paljon alkoholijuomia kun sai mahtumaan. Jussi ja Marko taas oli vähän kun peittelemässä juttua, samoin mä. Paitsi että mun laukussa oli litratolkulla juotavaa. Mä maksoin ihan asiallisesti purkkapussin ja pari tikkaria, muut seuras perässä. Näin se aina suju, pöllittiin kamat, ja jotkut osti jotain, niin kukaan ei epäillyt mitään.

Ulkona me sit mentiin sinne torille takas, mun mieli oli jo vähän rauhottunu. Asiaa varmaan autto myös, että sai rauhassa sauhutella hermosavut ja pidellä tölkkiä kädessä. Kyllä mä tiesin, että tässä hommassa oli omat vaaransa, tiesi ne muutkin. Ne varsinkin ymmärsi riskit, jotka oli yli viidentoista. Kyllähän me kaikki melkein jo oltiin, muutamat ei ihan vielä.

Siinä sitten ajan kuluessa me kaikki alettiin olla vähemmän tai enemmän sekaisin, kyllähän se alkoi jo päähän nousta. Päätettiin jättää mopot viisaasti paikoilleen, ei me kukaan haluttu alkoholin alaisena ajamisesta mitään ongelmia. Leiska ja Komu siitä sitten häipyivätkin, varmaan jonnekin jatkamaan juhliaan.

Me muut neljä jäätiin sinne keskustaan hillumaan, autoja ei juurikaan liikkunut, joten me saatiin olla aika rauhassa siellä tiellä. En mä tiedä enkä muista enää, miks me juuri siellä tiellä haluttiin olla. Varmaan se oli vaan niin hauskaa. Mut eipä ollutkaan enää. Poliisien mustamaija kääntyi poliisiaseman suunnalta samaiselle tielle jolla me oltiin, pääkadulle. Ne pysähty meidän kohalla, ja aukas ikkunan. Kukaan ei jäänyt kuuntelemaan, mitä niillä ois sanottavanaan ollut, vaan kaikki sännättiin juoksuun. Jussi ja Marko molemmat kirkolle päin, mä ja Roosa vastakkaiseen suuntaan.

”Mitä tehään, juostaanko vaan?”, mä taisin kysyä Roosalta. Ja Roosa tais vastata myöntävästi. Me käännyttiin molemmat vasemmalle, kuin yhteisestä päätöksestä, suunnattiin talojen välistä rantaa kohti. Tarkotushan oli, ettei poliisit pystyisi ainakaan autolla seuraamaan. Me kuultiin, kuinka autojen pillit soi, eikä me pysähdytty katsomaan mistä päin se kuului. Me vaan juostiin, päätettiin suunnata metsään. Luultiinhan me olevamme jotain oveliakin, eikä edes katsottu taaksemme.

Vasta, kun mä kuulin juoksuaskelia takaani, mä tajusin, että meitä seurattiin. Seuraavassa hetkessä joku tarttui mua kädestä, ja mä kompastuin. Mä tiesin, että mun pakomatka päättyis tähän. Roosakaan ei päässyt karkuun, sen näin silmäkulmastani. Hetken mä vastustelin, yritin rimpuilla pois poliisin otteesta. Ei se tietenkään onnistunut, olinhan mä vaan ihan tavallinen kasiluokkalainen, ja se poliisi oli ammattiinsa koulutettu nainen. Kun mä totesin ponnistukseni turhiksi, mä luovutin kokonaan. Kyllä mä tiesin, että tästä tulisi paha juttu. Kyllä mä tiesin, että tän jälkeen mä en enää asuis kotona. Mä tiesin kaiken. Mä olin selvillä tilanteestani, kai mun olis pakko se hyväksyä.

Meidät talutettiin autolle, mä en enää tapellut vastaan. Mä astuin sisälle mustamaijan takaosaan, olin mä siellä ennenkin ollut, tosin vaan iltapäiväkerhon tutustumiskäynnillä. Oli tää hieman eri juttu. Ne poliisit, se nainen ja se mies, otti meidän laukut, ja tyhjensi ne. Samalla niiden ilmeet kiristyi. ”Tytöt, tämä on vakavampi juttu. Te lähdette nyt meidän mukaan”, se nainen sanoi ja katseli samalla kädessään tupakka-askia, jonka oli jommankumman laukusta kaivanut. Ne kaatoi meidän loppujuomat maahan, niin meillä täällä toimittiin kaikkien kohdalle, olihan siitä kuultu. Mä katsoin Roosaa, mut me oltiin ihan hiljaa, sittenkin, kun takaovi oli laitettu kiinni, ja oltiin lähdetty liikkeelle.

Matka oli niin lyhyt, liian lyhyt. Mä en ehtinyt selvittää ajatuksiani lainkaan. Me Roosan kanssa sanottiin ehkä pari sanaa, ne tais olla ”voi vittu” ja ”voi helvetti”. Sitten me oltiinkin jo perillä poliisiasemalla. Meidät vietiin alakertaan ja laitettiin samaan putkaan. Me kuunneltiin sitten hiljaisina, kuinka poliisit puhui meistä. Ne sanoi, että meille tulisi rikosrekisterit, merkinnät ainakin varastamisesta, tupakan ja alkoholin laittomasta hallussapidosta ja virkavallan vastustamisesta. Olihan siinä ihan kivalta kuulostava lista.
Seuraavana aamuna meidän vanhemmat jo tiesi jutusta, samoin Markon ja Jussin, nekin oli jäänyt kiinni.

Mun vanhemmat oli vihasia, me puhuttiin puhelimessa, mutta ne ei halunneet tai voineet tulla mua tapaamaan. Mä veikkasin ekaa vaihtoehtoa. Samanlaisen kohtelun sai Roosakin, ainoana meidän neljän vierailijana oli Jussin äiti, joka ripitti poikaansa kunnolla. Aikaa kului muutama pitkä päivä, sitten tuli ne päätökset. Mut sijoitettaisiin lastenkotiin, samoin kuin kolme muuta seuralaistanikin. Me saatas käydä vielä entistä kouluamme, paitsi Jussi tietenkin, joka ei enää yläastetta käynyt. Mut muuten me oltas erossa entisistä kavereistamme ja perheistämme.

Mä jouduin käymään kuraattorilla ja psykologilla päivittäin sen jälkeen, kun ne oli todennut mun olevan vakavasti masentunut. Mä sain lääkkeitä. Kyllähän se jotain autto, ja autto sekin, että mä päädyin yhteen Markon kanssa. Mut muuten mun elämä oli edelleen sitä vanhaa paskaa, ja sitä se on edelleen.

Nyt mä nimittäin oon kuustoista, asun edelleen samaisessa lastenkodissa kuin sillon vuos sitten, ja syön edelleen masennuslääkkeitä. Ja toi yks päivä muutti mun elämän, ja toivon, ettei muille käy näin. Mä päädyin pahempaan pulaan kun mä koskaan aiemmin oon ollut. Enkä mä pääse mun menneisyydestä koskaan irti, se on valitettava tosiasia. Ja nyt mä kadun sitä, etten mennyt ajoissa pyytämään apua mun ongelmien kanssa, vaan tein tuollasen ratkasun. Mut tehty mikä tehty. Tän mun kertomukseni siitä, mitä mulle oikeesti tapahtu, on tarkoitus varottaa teitä muita, ettei pidä mennä vääriin juttuihin mukaan, ne voi lähtä käsistä. Niin mulle kävi. Se alko viattomista myöhästymisistä tunneilta, jatku sitten tupakkaporukoihin, lintsaamisiin ja lopulta tähän. Ja jos joku ei usko, niin sanon vielä, että tää on täyttä totta.