Kasvatus ja kasvatustietoisuus

Kasvatus voi kalskahtaa korvaan juhlallisena sanana. Lapsiperheen arki on täynnä hulinaa ja tohinaa, yllätyksiä ja vaihtuvia tilanteita, monen asian hallitsemista yhtä aikaa. Niissä kaikissa vanhempi tietoisesti tai tiedostamattaan kasvattaa lapsiaan.

Kasvatusta on kaikki se toiminta, jolla vanhempi vaikuttaa lapseensa. Vanhempi ottaa lapsestaan vastuun, mutta vuosien kuluessa luovuttaa vastuutaan vähitellen lapselle itselleen. Kasvatuksen yhtenä tavoitteena on tukea lasta selviytymään elämässään itsenäisesti. Lapsi kasvaa osaksi perhettään ja yhteiskuntaa. Kasvatuksessa hän oppii mikä on oikein ja väärin, arvokasta ja vältettävää, sopivaa ja epäsopivaa, mitkä ovat hänen oikeutensa, vastuunsa ja velvollisuutensa.

Lapsi syntyy tiettyyn perheeseen ja yhteiskuntaan, joita hän ei voi valita. Lapsen mahdollisuudet vaikuttaa elämänsä varhaiseen kulkuun ovat pienet.

Jokainen vanhempi tietää, että kasvatus ei ole vain vanhemman vaikuttamista lapseen, myös lapsi vaikuttaa vanhempaan – vanhempi kasvaa kasvattajan tehtävässään. Mm. lapsen synnynnäinen temperamentti vaikuttaa siihen, minkälaista palautetta lapsi saa vanhemmaltaan. Vanhemmalta saadulla palautteella on puolestaan vaikutusta siihen, kuinka lapsi toimii. Kasvatus on aina vuorovaikutusta.

Kun vanhempi pohtii omaa tapaansa kasvattaa ja miettii kasvatustyönsä arvoja ja päämääriä, vanhemman kasvatustietoisuus on herännyt. Kun vanhemmalla on kasvatustietoisuutta, hän tekee tietoisia valintoja. Hän ei välttämättä toteuta suoraan kasvattamisen mallia, jonka on omaksunut omasta lapsuudenkodistaan.

Vanhempi voi käydä läpi erilaisia kasvatustapoja ennen kuin joku tapa vakiintuu. Eri-ikäisten ja erilaisten lasten kanssa korostuvat erilaiset kysymykset. Sisarusten väliset suhteet haastavat kasvattajan uudenlaiseen pohdintaan.

Kasvatustietoisuuteen sisältyvät vanhemman käsitykset

• Omista tavoitteista ja arvoista: Mitkä ovat maailmankatsomukseni, arvostukseni ja elämänfilosofiani, joita haluan välittää ja periyttää?
• Minkälaista on hyvä vuorovaikutus lapsen kanssa: Millä tavalla lasta ohjataan, kuinka tunteita hyväksytään ja käsitellään, minkälainen on hyvä kasvuympäristö ja sen virikkeet?
• Minkälainen on ihminen ja lapsi: Kuinka lapsi kasvaa ja kehittyy, mikä on oma ihmiskäsitykseni?

Nämä ovat suuria ja haastavia kysymyksiä. Harvalla on valmiina yksiselitteisiä ja valmiita vastauksia. Vanhemmuuteen ja kasvattajaksi kasvetaan vähitellen, yhdessä lasten kanssa. Asioita voi pohtia yhdessä mm. puolison, ystävien, sukulaisten tai terveydenhoitajan kanssa.

Joitakin tapoja ja perinteitä vanhempi voi haluta siirtää lapsuudenkodistaan omaan perheeseensä, joitakin hän ehkä haluaa välttää. Kasvatustietoisuus auttaa joskus katkaisemaan sukupolvesta toiseen siirtyneitä kasvatustapoja. Kuitenkin useimmat vanhemmat huomaavat joissain arjen tilanteissa käyttäytyvänsä kuin omat vanhempansa aikoinaan – käyttävänsä jopa samoja sanoja ja äänenpainoja!

Vanhemmat ovat lapsensa ensisijaiset kasvattajat. Kasvatustyössään heillä on vaihtelevasti tukenaan ystäviä, sukulaisia ja ammattilaisia. Kodin lisäksi lapsi saa kasvuunsa vaikutteita esim. päivähoidosta, koulusta, kavereilta, sukulaisilta ja mediasta.

Vaikka jokainen perhe ja vanhempi toimivat omalla tavallaan, voidaan eri aikakausilla tunnistaa erilaisia ”hyvän kasvatuksen tunnusmerkkejä”, jotka näkyvät jollakin tavoin perheiden kasvatustavoissa:

• Keskiajalla lapsia ei laskettu väkilukuun eikä heitä suojeltu aikuisten maailmalta.
• 1800-luvulla lapsen oma tahto pyrittiin perisyntinä karsimaan pois ja ruumiillinen kuritus oli osa arkea.
• Vielä 1950-luvulla lapsen tahto oli aika lailla vanhemman taskussa.
• 1960–1970-luvuilla lapsilla tuli vapaan kasvatuksen ideologian mukaan olla oikeus toteuttaa itseään lähes rajoituksitta.
• Tämän päivän hyvä kasvatus on sekä rajoja että rakkautta.

Vanhemman tapaan kasvattaa vaikuttavat mm.

• Oma elämänkokemus, perhetausta, koulutus, temperamentti, persoonallisuus ja elämäntilanne. Esim. taloudelliset ja ihmissuhteiden vaikeudet voivat viedä voimia niin, että vaikka vanhempi on kasvatustietoinen, hän ei jaksa siirtää ajatuksiaan toimintaan. Käytännössä lapsiperheiden arjessa joudutaan usein sanojen ja tekojen ristiriitaan.
• Läheiset ihmissuhteet: saako vanhempi tarvitsemaansa tukea ja apua vai ei?
• Ympäröivä yhteiskunta ja sen kasvatussuositukset, ihanteet, vaatimukset ja tuki.
• Vallitsevat asenteet ja arvot sekä olemassa oleva ”oikea” tieto lapsen kasvusta ja kehityksestä ja sen tukemisesta. Erityisesti kasvatus- ja hoitoalan asiantuntijat ja media välittävät hyvän kasvatuksen sanomaa.

Erilaisia kasvatustapoja

Jokainen lapsi ja vanhempi on erilainen temperamentiltaan. Lisäksi perheiden elämäntilanteet vaihtelevat. Onkin mahdotonta antaa yhtä ainoaa oikeaa kasvattamisen mallia, joka olisi ideaali kaikille perheille, vanhemmille ja lapsille.

Kaikilla lapsilla on kuitenkin yhteisiä perustarpeita:

• Jokaisen lapsen on saatava rinnalleen aikuinen, jonka kanssa voi muodostaa lämpimän, vastavuoroisen ja kestävän ihmissuhteen.
• Jokainen lapsi tarvitsee kasvattajaltaan rakkautta, hellyyttä, huolenpitoa, välittämistä, luottamusta, hyväksyntää ja turvallisia rajoja.

Erilaisia kasvatustyylejä voidaan tarkastella eri tavoin. Tässä eri tyylit on jaettu neljään luokkaan sen mukaan, miten niissä korostuvat rajat tai rakkaus.

Rajoilla tarkoitetaan

Rakkauteen kuuluvat mm.

1. Ei rajoja, ei rakkautta= laiminlyövä kasvatustyyli

Vanhempi ei jostakin syystä jaksa tai kykene kantamaan vastuutaan kasvattajana. Hän ei pysty esim. huolehtimaan lapsen perustarpeista kuten nukkumaan menemisestä tai ruoka-ajoista. Vanhempi ei myöskään opeta lapselleen, mikä on elämässä oikein tai väärin tai osoita lapselleen iloa ja rakkautta.

Vanhempi voi olla epäjohdonmukainen, arvaamaton ja jopa pelottava. Hän on usein poissaoleva vähintäänkin psyykkisesti. On selvää, että tällainen kasvuympäristö ei tue lapsen tervettä kasvua ja kehitystä. Lapsi voi kokea itsensä arvottomaksi ja huonoksi. Hän saattaa hakea turvaa ja hyvää oloa muualta kuin kodista ja vanhemmiltaan. Haitallisessa tapauksessa se on alkoholi, huumeet ja jengit. Hyvässä tapauksessa lapsi löytää itselleen kodin ulkopuolelta aikuisen, joka ainakin osittain korvaa laiminlyövät vanhemmat.

Vanhemman puutteelliselle vanhemmuudelle voi olla monenlaisia syitä, esim. omat menneisyyden tai nykyiset ongelmat, jotka sitovat vanhemman energian. Näitä ovat mm. päihderiippuvuus, parisuhteen ongelmat, taloudelliset ongelmat, liiallinen sitoutuminen työhön tai mielenterveyden ongelmat kuten masennus tai persoonallisuuden kypsymättömyys, joka näkyy esim. liiallisena itsekeskeisyytenä tai estyneisyytenä.

2. Ei rajoja, rakkautta= hemmotteleva, lapsijohtoinen, vapaa kasvatustyyli

Lapsi on perheen pomo, joka sanelee tekemiset. Lapsi saa vapauden toimia haluamallaan tavalla. Lapselle ei koskaan esitetä vaatimuksia, vaan toivomuksia, ehdotuksia ja kysymyksiä.

Vanhemmat voivat päätyä tällaiseen kasvatustapaan halutessaan kuunnella lastaan, arvostaa häntä ja antaa hänelle mahdollisuuden toteuttaa itseään. Vapaa kasvatusilmasto oli osin Suomessakin vallalla 1960–1970-luvuilla. Vanhemmat halusivat irti vanhempien valtaan perustuvasta kasvatustyylistä, jossa tottelevaisuus oli hyve ja aikuinen ilman neuvotteluja tai perusteluja määräsi kaapin paikan.

Tällainen toiseen ääripäähän menevä kasvatustyyli tuo kuitenkin nykytiedon valossa lapselle ongelmia. Lapsen perustarve on turvautua itseään kokeneempaan ja vahvempaan. Vapaa kasvatus näyttäytyy lapsen silmin välinpitämättömyytenä ja laiminlyöntinä. Lapsi jää yksin päättämään liian suurista asioista: milloin menen nukkumaan, mitä syön, lähteekö perhe kauppaan ja kuinka käyttäydyn. Lapsi myös joutuu kantamaan vastuun päätöstensä seurauksista, vaikka hänellä ei ole siihen tarvittavaa kypsyyttä.

Tässä kasvatustyylissä lapsi ei saa osakseen vanhempiensa elämänkokemukseen pohjautuvaa turvallista opastusta, ohjausta ja rajoja, aikuisen vastuunottoa. Lapsi joutuu yksin yrityksen ja erehdyksen kautta kokeilemaan mitä kotona ja kodin ulkopuolisessa maailmassa sallitaan ja edellytetään. Lapsi saatetaan kodin ulkopuolella leimata huonotapaiseksi. Hän ei ehkä osaa hoitaa velvollisuuksiaan. Hänen voi olla vaikea tulla muiden kanssa toimeen: jakaminen, odottaminen ja muiden huomioon ottaminen on mahdotonta.

Lapsi vaistoaa vanhemman käytöksestä, että hänen oma käytöksensä ei ole sopivaa tai toivottua, vaikka vanhempi ei sitä lapselleen sanoisi. Kun vanhempi yrittää peitellä ärtymystään, hän tosiasiallisesti ilmaisee peitellysti ja epäsuorasti lapselleen, että tämän käytös ärsyttää. On luonnollista, että saadessaan vapaat kädet toimia oman mielensä mukaan lapsi tekee sitä, mikä tuo eniten mielihyvää: valvoo, syö karkkia, hyppii sohvalla, ottaa toisen kädestä, piirtää seinään jne.

Periaatteessa vapaat kädet, mutta tosiasiassa peitelty paheksunta tuntuu lapsesta hämmentävältä: ”Toimin parhaaksi katsomallani tavalla » siihen minulla on lupa » vanhempi osoittaa epäsuorasti paheksuvansa minua » en osannutkaan valita oikein » olen huono ja paha lapsi, en vanhempieni toiveiden mukainen.” Tästä ketjusta voi seurata syyllinen ja masentunut olo. Lapsi voi tarkkailla ympäristöään ja olla jatkuvasti hieman huterolla maaperällä: toiminko oikein, olenko hyväksytty?

On reilua lasta kohtaan kertoa hänelle minkälainen käytös ei ole hyväksyttävää tai mitä häneltä odotetaan. Tärkeää on tuomita vain teko, ei lasta ihmisenä. Lapsi saa protestoida ja syyllistää kurjan aikuisen ja kurjat rajat ja vaatimukset, eikä hänen tarvitse syyllistää itseään – aikuisen on helpompi kantaa syyllisyyden taakkaa kuin lapsen.

3. Rajoja, ei rakkautta= komenteleva, aikuisjohtoinen kasvatustyyli

Aikuisen sana on ehdoton laki eikä lapselle ole mitään oikeutta sanoa sitä vastaan. Lapsen kanssa ei keskustella, neuvotella tai sovita asioista, vaan lapsen on toteltava aikuisen sanaa. Sääntöjä tai kieltoja ei selitetä tai perustella. Lapsella ei ole oikeutta osoittaa pettymyksen tai kiukun tunteitaan. Kuri on ankara ja sitä ehkä ylläpidetään rangaistuksilla.

Tällainen kasvatustyyli oli Suomessa vallalla n. 1950-luvulle asti. Ihanteena oli kunnon kansalainen: nöyrä, ahkera ja tottelevainen. Kasvatustyyli tuo lapselle turvallista oloa, jos sitä ei toteuteta väkivallalla: lapsella on selkeät rajat, joista vanhempi vastaa. Lapsi oppii kotonaan hyvät käytöstavat ja yhdessä olemisen ja työn tekemisen pelisäännöt.

Lapsi ei kuitenkaan saa kotonaan kehittää mielipiteidensä ilmaisutaitoa, neuvottelutaitoa tai kykyä ratkaista itsenäisesti ongelmiaan. Lapsi voi kokea, että vanhemmat eivät rakasta häntä kuin kilttinä, ja lapsen omanarvontunne voi muodostua heikoksi. Lapsi voi myöhemmin elämässään suhtautua toisiin ihmisiin varauksellisesti. Hänen voi olla vaikea tietää, mitä hän tahtoo, luottaa valintoihinsa ja kantaa vastuuta hyvinvoinnistaan.

Pahimmillaan tällaiseen kasvatustyyliin sisältyy ruumiillista kuritusta ja lapsen nöyryyttämistä. Tämä aiheuttaa lapsessa pelkoa, vihaa ja ahdistusta ja voi johtaa väkivaltaiseen käyttäytymiseen myöhemmin. Kurittamisen on todettu herkästi jatkuvan sukupolvesta seuraavaan, ellei väkivallan ketjua tietoisesti katkaista.

4. Rajoja, rakkautta= ohjaava, vuorovaikutteinen, lapsilähtöinen kasvatustyyli

Nykytietämyksen valossa tämä kasvatustyyli on näistä neljästä lapsen kannalta paras. Kasvatus on lapsilähtöistä, mutta ei lapsijohtoista. Aikuinen on perillä lapsen kehityksestä ja ottaa sen huomioon asettaessaan lapselle odotuksia ja rajoituksia.

Kasvatus perustuu aikuisen auktoriteettiin: aikuinen on vastuussa ja huolehtii lapsen turvallisuudesta ja perustarpeista. Lapsi saa vastuuta kehitysvaiheensa ja kykyjensä mukaan.

Aikuinen asettaa lapselle ikäkauteen sopivia rajoja ja vaatimuksia ja valvoo, että niiden mukaan toimitaan. Hän kuitenkin myös selittää käyttäytymistään ja perustelee asettamiaan sääntöjä. Vanhempi myöntää, kun hän erehtyy ja osaa pyytää anteeksi. Vanhemman toiminnan pohjana ovat lapsen tarpeet. Lapsen mielipiteitä kuunnellaan ja arvostetaan ja otetaan mahdollisuuksien mukaan huomioon. Ongelmatilanteissa lapsi voi vanhemman avulla hakea pulmiinsa rakentavia ratkaisuja. Lapsi oppii hoitamaan ikäkauteen sopivia velvollisuuksia.

Lapsi voi luottaa vanhempiinsa ja heidän antamaansa suojaan ja rakkauteen. Suhde perustuu vastavuoroiseen kunnioittamiseen. Lapsi saa vanhemmiltaan kannustusta ja myönteistä palautetta, kun on niiden aika, ja lohdutusta ja myötätuntoa, kun niihin on tarvetta. Vanhempi osoittaa lapselleen hellyyttä sanoilla ja teoilla sekä aitoa kiinnostusta lapsen tekemisiin. Vanhempi toimii johdonmukaisesti ja oikeudenmukaisesti.

Lapsella on oikeus osoittaa kaikenlaisia tunteita, myös kiukkua ja pettymystä, mutta ne eivät horjuta vanhemman kykyä pitää turvallisista rajoista kiinni. Tahkokallion (2002) sanoin: ”Nukkumaan on mentävä, mutta siitä ei tarvitse pitää.”

Ohjaavan kasvatuksen kulmakivinä ovat hyväksyntä, välittäminen ja luottamus. Lapsi hyväksytään kaikkine tunteineen, vaikka hänen tekojaan ei aina hyväksytäkään. Kielteiset tunteet eivät oikeuta muiden loukkaamiseen tai tavaroiden rikkomiseen. Vanhempi ohjaa lasta rakentavaan tunteiden ilmaisuun. Lapsi saa malleja siitä, kuinka ristiriitoja voi ratkoa muutoin kuin antamalla takaisin samalla mitalla.

Perheenjäsenten välillä on runsaasti vuorovaikutusta, heidän väliset suhteensa ovat läheiset ja vanhempi suhtautuu lapseen kannustavasti. Ohjaavan kasvatuksen myötä lapsi saa todennäköisesti matkaeväikseen elämään itseluottamusta ja rohkeutta. Hän osaa ottaa vastuuta hänelle kuuluvista tehtävistä ja tulee toimeen muiden ihmisten kanssa.

Vanhempi kykenee tähän kasvatustyyliin parhaiten, jos hänen oma kehityksensä on niin pitkällä, että hän tekee itsenäisiä, vastuullisia ratkaisuja, pohtii omaa toimintaansa ja muistaa pitää huolta itsestään.

Kuinka meillä toimitaan?

Tee pikatesti, joka auttaa sinua kärjistetysti näkemään, mitä eri kasvatustyylit tarkoittavat arkisissa tilanteissa ja mikä on oma tyylisi.

Olette lähdössä ulos. Ulkona on keli, joka edellyttää kurahousuja, mutta lapsi ei halua pukea kurahousuja. Kuinka suhtaudut tilanteeseen?

• Kasvatustyyli 1: Lapsi voi laittaa kurahousut tai olla laittamatta. Et jaksa välittää.
• Kasvatustyyli 2: Kysyt lapseltasi: ”Suostuisitko laittamaan kurahousut?”
• Kasvatustyyli 3: Sanot lapsellesi: ”Kurahousut jalkaan ja suu kiinni.”
• Kasvatustyyli 4: Kerrot lapsellesi, että kurahousut on puettava, jotta lapsi ei kastu ja kylmety. Kerrot myös huomaavasi, että asia selvästi harmittaa lasta.

Harva vanhempi on aina kasvatustyylin 1, 2, 3 tai 4 toteuttaja. Kasvatustyyli vaihtelee eri tilanteissa ja se on tarkoituksenmukaistakin. Esim. vaaran hetkellä tarvitaan selkeitä käskyjä ilman perusteluja, tilanteesta voidaan keskustella myöhemmin. Omaan tavanomaisimpaan kasvatustyyliin kasvaminen on prosessi, joka tapahtuu vähitellen. Eri lapset haastavat erilaista kasvatustyyliä.

Täydellisyys on mahdottomuus kasvatustyössäkin. Vanhempana oleminen antaa mahdollisuuden tarkastella omaa tapaa toimia sekä kasvaa ja kehittyä. Kasvattaminen vaatii vanhemmalta jaksamista ja voimavaroja. Näitä vanhemmalla on eri elämänvaiheissa vaihtelevan paljon. Tärkeää on miettiä, kuinka kehittää omaa jaksamistaan ja pitää itsestään huolta.

Kasvatus on pitkäjänteistä toimintaa eivätkä yksittäiset epäonnistumiset horjuta lasta, jos kasvatusympäristö on pääsääntöisesti myönteinen ja lapsen kasvua ja kehitystä tukeva ja kunnioittava. Kuitenkin ääri-ilmiöt, kuten lapseen kohdistuva fyysinen tai seksuaalinen väkivalta tai lapsen altistuminen väkivaltaisten perhetilanteiden kokemiselle, voivat jo yksittäisinä kokemuksina vahingoittaa lapsen mielen- tai kehon terveyttä.

Poimintoja kasvatuksen kulmakivistä

Tunteiden jakaminen ja säätely

Nykytietämyksen mukaan hyvään kasvatukseen sisältyy lapsen ja vanhemman välistä tunteiden jakamista ja säätelyä (esim. Tamminen 2004). Vanhempi jakaa lapsensa kanssa tunteita, niin vaikeita kuin mukaviakin. Lisäksi vanhempi säätelee omilla tunteillaan sitä, mitä lapsi tuntee, esim. ”tunnetartuttaa” yökukkujaan levollisuutta, pelästyneeseen rauhoittumista ja epävarmaan itseluottamusta.

Monille vanhemmille on tuttu esim. tilanne, kun vanhempi haluaa saada lapsen nopeasti uneen jonkin menonsa vuoksi, mutta ”tunnetartuttaa” huomaamattaan lapseen oman kiireensä ja kärsimättömyytensä, minkä vuoksi lapsen nukahtaminen onkin hankalampaa kuin tavallisesti.

Kun lapsella on kielteisiä tunteita, ne saattavat aiheuttaa vanhemmassakin vastaavanalaisia tunteita:

• lapsi pelkää – vanhempi pelkää tai on huolissaan
• lapsi on vihainen – vanhempi on vihainen tai pelkää lasta
• lapsi vaatii – vanhempi on ärsyyntynyt ja suuttuu.

Osittain voi olla kysymys empatiasta eli eläytymisestä lapsen tunnetilaan, osittain vasteesta lapsen tunteeseen. Vanhemman pitäisi vastata lapsen tunteeseen rakastavasti, esim. kannustamalla tai rauhoittamalla. Tunnesäätelyssä vanhempi valitsee tavan, jolla vastaa lapselle. Tämä edellyttää ajattelua, ei välitöntä reaktiota oman ensimmäisen tunteen varassa. Tämä on vaativaa.

Tunteiden jakaminen ja sääteleminen voivat näyttäytyvät arkisessa tilanteessa esim. näin:

Tunteen vastaanottaminen ja sanoittaminen kertoo lapselle, että aikuinen ymmärtää, miltä hänestä tuntuu ja hyväksyy sen. Tunteita ei tarvitse pelätä. Vanhempi ei mitätöi lapsen tunnetta eikä nolaa häntä tunteiden vuoksi. Lapsi oppii ymmärtämään ja hyväksymään tunteitaan.

Vanhemman ei tarvitse ratkoa kaikkia lapsen pulmia, vaan hän voi auttaa lasta itse oppimaan pulmien ratkomista. ”Asia näyttää harmittavan sinua kovasti. Haluatko kertoa lisää? Kuulisin mielelläni.”

Itsehallinta ja omatunto

Professori Lea Pulkkinen (1994, 2002) nostaa esille tärkeinä kasvatuksen tavoitteina lapsen itsehallinnan ja omantunnon kehittymisen.

Itsehallinta tarkoittaa tunteiden säätelyä siten, että ihminen osaa ottaa muita huomioon ja sopeuttaa tunnetilojaan ja käyttäytymistään erilaisiin tilanteisiin ja niiden vaatimuksiin. Lapsi oppii vähitellen esim. ilmaisemaan pahaa mieltään vahingoittamatta muita ja keinoja rauhoittaa itseään vaikeissa tilanteissa.

Omantunnon kehittyessä lapsi saa vähitellen käyttöönsä keinoja säädellä toimintaansa ja käyttäytyä hyväksyttävällä tavalla silloinkin, kun vanhempi ei ole valvomassa ja muistuttamassa. Lapsesta tuntuu hyvältä, kun hän toimii omantuntonsa mukaisesti. Omatunto kolkuttaa syyllisyyden tunteena, kun säännöistä lipsuu – kuten kaikille käy joskus.

Vanhemman ja lapsen myönteinen suhde luo hyvän pohjan omantunnon kehittymiselle: kun lapsi ihailee ja rakastaa vanhempiaan, hän haluaa miellyttää heitä ja tulla heidän kaltaisekseen. Ohjaava, lapsilähtöinen kasvatustyyli edistää omantunnon kehittymistä.

Pulkkisen mukaan

Omatunto ja itsekuri kehittyvät lapsen kasvaessa ja aikuisen kärsivällisellä ohjauksella – sääntöjä on kerrattava. Moni pieni lapsi rikkoo sääntöjä, jotka hänen pitäisi jo tietää. N. 6–7 vuoden iässä aikuisen valvonta ja ohjeet alkavat elää lapsen omana sisäisenä oppaana, omatuntona. Silti aikuisetkaan eivät aina toimi omantuntonsa mukaisesti, vapaa tahto ja kapinahenki vaikuttavat toimiin: ”Tiedän mitä pitäisi tehdä, mutta en tee.” Sama pätee lapsiin.

Lasten kesken on eroa siinä, kuinka paljon he tarvitsevat eri taitojen oppimisessa vanhemman tukea, ohjausta ja kannustusta. Temperamentiltaan joustamaton ja helposti kiivastuva lapsi tarvitsee enemmän tukea oppiakseen kestämään vastoinkäymisiä ja hallitsemaan käytöstään – vaativa temperamentti ei ole merkki lapsen tahallisesta ilkeydestä tai vanhemman epäonnistumisesta. Ujo lapsi taas tarvitsee kannustusta ja rohkaisua.

Vanhempi voi auttaa lastaan näkemään asioita toisen näkökulmasta ja sitä, miten hänen tekonsa vaikuttavat muihin: ”Kylläpä sisko ilahtui, kun annoit lelun hänelle.” Kun lapsen käytös aiheuttaa harmia, vanhempi voi pyytää lasta miettimään miltä toisesta mahtaa tuntua. Aiheutetun mielipahan voi korjata, esim. teipata revityn piirustuksen ehjäksi. On helpottavaa oppia, että asiat voidaan sopia, korjata, antaa anteeksi ja unohtaa.

Lapselle ei pidä korostaa vain sitä, kuinka hän aiheuttaa teoillaan muille harmia, jotta hänelle ei muotoudu liiallista syyllisyyden tunnetta. Erityisesti omantunnon syntymisen aikoihin, 6–7-vuotiaana, lapsi on usein ankara itselleen ja erityisen herkkä virheilleen ja arvostelulle. Tärkeää on voida kokea, että myös erehtyminen on sallittua, erehtymisestä huolimatta olen hyväksytty.

Suojaavat tekijät

Eri tutkimuksista on löydetty tekijöitä, joita voidaan pitää lapsen mielenterveyttä suojaavina tekijöinä. Suojaavalla tekijällä tarkoitetaan sellaisia asioita, jotka auttavat lasta kohtaamaan erilaisia elämän haasteita ja tukevat hänen selviytymistään. Suojaavat tekijät edistävät lapsen kehitystä ongelmista ja riskeistä huolimatta.

Suojaavat tekijät voivat olla lapsen omia ominaisuuksia tai ne voivat liittyä lapsen perheeseen tai laajempaan ympäristöön. Jonkin suojaavan tekijän puuttuminen ei väistämättä johda ongelmiin, eikä toisaalta suojaavat tekijät sinällään takaa, etteikö lapsen mielenterveys voisi järkkyä. Vanhempi voi pyrkiä varustamaan lapsensa parhailla mahdollisilla eväillä, mutta kaikilta elämän töyssyiltä hän ei voi lastaan suojata. Osaan suojaavista tekijöistä vanhempi voi vaikuttaa enemmän, toisiin taas vähemmän.

Lapsen mielenterveyttä suojaavia tekijöitä ovat mm.:

• hyvä, tukea antava ja vakaa suhde ainakin yhteen aikuiseen
• hyvä varhainen vuorovaikutus ja varhaisvuosina syntynyt turvallinen kiintymyssuhde
• koulusta ja harrastuksista saadut positiiviset kokemukset
• jokin kyky tai taito, jota lapsi itse arvostaa tai saa siitä muilta arvostusta
• itseluottamus ja usko omiin kykyihin
• kokemukset hankalista tilanteista selviämisestä: kyky käyttää näitä kokemuksia hyväksi sekä se merkitys, jonka lapsi on kokemukselle antanut
• hyvä oppimiskyky ja ongelmanratkaisutaidot
• riittävä lahjakkuus ja älykkyys
• suotuisa temperamentti
• hyvät sosiaaliset taidot
• perheen mahdollisuus olla yhteydessä muihin ihmisiin ja saada tarvittaessa apua ja tukea
• johdonmukainen, pysyvä ja luotettava vanhempi, joka vastaa empaattisesti ja herkästi lapsen tarpeisiin ja osaa auttaa lasta ilmaisemaan tunteitaan sekä toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Vanhempien ja lasten ajatuksia kasvatuksesta
Kun suomalaisilta vanhemmilta on kysytty kahdessa eri tutkimuksessa (2003) heidän ajatuksiaan omasta vanhemmuudesta ja kasvatuksesta, tuloksina on saatu mm. seuraavaa:

1. Tärkeimpiä kasvatusarvoja sekä asioita, joita vanhemmat haluavat kasvatuksessa toteuttaa ovat:

• hellyyden ja rakkauden näyttäminen
• luottamuksen ja turvallisuuden luominen
• rajojen asettaminen
• elämän arvojen välittäminen
• arkielämän taitojen opettaminen
• lapseen luottaminen
• asioiden tekeminen yhdessä perheen kanssa
• lasten mielipiteen arvostaminen
• lapsen kannustaminen
• riitojen ratkaiseminen puhumalla
• ruumiillisen kurituksen välttäminen
• rehellisyys
• toisen ihmisen kunnioittaminen ja huomioonottaminen
• oikeudenmukaisuus
• terve itsetunto.

2. Vanhemmat haluavat siirtää omaan kasvatukseensa omasta lapsuuden kodista:

• käytöstavat, esim. anteeksi pyytäminen ja antaminen
• tärkeät arvot, esim. rehellisyys ja toisten kunnioittaminen.

3. Eri-ikäiset vanhemmat suhtautuvat eri tavoin kurinpitoon omien lapsuuden kokemustensa pohjalta:

• Vanhemmat, jotka ovat syntyneet 1970-luvulla kertovat useammin kuin 1950- tai 1960 –luvuilla syntyneet, että heitä on kannustettu lapsena ja että heidän mielipiteitään on arvostettu. Heidän perheissään myös riidat on ratkottu useimmin puhumalla.
• 1950–60-luvuilla lapsuuttaan eläneet vanhemmat ovat usein saaneet lapsina osakseen varsin tiukkaa kuria ja ankaria rangaistuksia. He haluavat itse olla vanhempina lempeämpiä ja vähemmän tiukkoja.
• Osa 1970-luvulla lapsuuttaan eläneistä vanhemmista on kokenut oman lapsuutensa liiankin vapaana ja haluaa itse olla vanhempina ankarampia ja tiukempia kuin omat vanhempansa. Nämä vanhemmat myös saattavat toivoa, että lasten isovanhemmat olisivat tiukempia ja pitäisivät kiinni lapsille asetetuista rajoista.

(Apua vanhemmuuteen -raportti 2003 ja Stenman 2004).

Entä mitä lapset itse pitävät tärkeänä kasvatuksessa?

Mikko Innanen on väitöskirjatutkimuksessaan (2001) pyytänyt lukioikäisiä nuoria kuvailemaan asioita, joita heille itselleen on lapsuuden ajalta jäänyt mieleen tärkeinä kokemuksina suhteestaan äitiin ja isään.

• Useilla on jäänyt päällimmäisenä mieleen tärkeinä asioina arjen tavalliset yhteiset tekemiset vanhempien kanssa: kaupassa käynti, onkireissu, pullan leipominen tai tv:n katseleminen.
• Erityisen tärkeää on ollut vanhemman lapselle osoittama jakamaton ja kiireetön huomio, kahdenkeskinen aika yhdessä äidin tai isän kanssa.
• Moni muisteli erilaisia oppimiskokemuksia vanhemman kanssa.
• Turvallisuuden tunnetta on luonut lapsen ja vanhemman välinen auktoriteettisuhde – rajoja tarvitaan lastenkin mielestä.
• Erityisesti isän kanssa on ollut tärkeää saavuttaa tunne yhdessä olemisesta ja yhteenkuuluvuudesta esim. yhteisellä auto- tai veneretkellä tai traktorilla ajellessa.
• Äitiin liittyy monet arkiset ja kotoiset muistot: palaaminen kotiin, pullan tuoksu, mutta myös riidat – onnelliseen äiti-suhteeseen kuuluu sekä riitaa että sovintoa. Äiti on turvallinen lohduttaja, kun maailma kolhii.

Tutkimuksen sanoma on vanhemman näkökulmasta rauhoittava. Onnelliseen lapsuuteen ei vaadita huippuelämyksiä, huvipuistoja tai tiettyjä leluja. Lapsi kaipaa vanhemmalta tavallista arkista yhdessäoloa, kiireetöntä aikaa ja läsnäoloa, arjen jakamista. Jokainen voi kotosalla puuhailla omiaankin, mutta on mukava tietää, että toinen on tarvittaessa saatavilla. Kun lapset ja vanhemmat ovat toisistaan erossa, he elävät toistensa mielissä.

Lea Pulkkisen tutkimusten mukaan lapset saattavat kuvata kotinsa kasvatusilmapiiriä hyvinkin eri tavoin kuin heidän vanhempansa. Lapsen kokemassa lapsilähtöisessä kasvatusilmapiirissä lapsi tuntee vanhemman

• olevan kiinnostunut hänen asioistaan
• kannustavan häntä
• auttavan vaikeuksissa keskustelemalla lapsen kanssa ja antamalla neuvoja.

Toiminnalle asetetaan myös perustellut rajat.

Pulkkinen kuvaa, kuinka lapsilähtöinen vanhemmuus näkyy 14-vuotiaan silmin. Vanhemmat mm.

• luottavat lapseensa
• tietävät missä ja kenen kanssa lapsi viettää vapaa-aikaansa
• ovat kiinnostuneita lapsen koulunkäynnistä ja rohkaisevat siinä
• eivät kurita ruumiillisesti
• osoittavat myötätuntoa
• lohduttavat ja kannustavat, jos lapsi epäonnistuu koulussa
• ottavat lapsen mielipiteet huomioon
• keskustelevat lasten kanssa päivittäin
• ovat kasvatuksessaan johdonmukaisia ja oikeudenmukaisia.

Tunteiden jakaminen ja säätely

Nykytietämyksen mukaan hyvään kasvatukseen sisältyy lapsen ja vanhemman välistä tunteiden jakamista ja säätelyä (esim. Tamminen 2004). Vanhempi jakaa lapsensa kanssa tunteita, niin vaikeita kuin mukaviakin. Lisäksi vanhempi säätelee omilla tunteillaan sitä, mitä lapsi tuntee, esim. ”tunnetartuttaa” yökukkujaan levollisuutta, pelästyneeseen rauhoittumista ja epävarmaan itseluottamusta.

Monille vanhemmille on tuttu esim. tilanne, kun vanhempi haluaa saada lapsen nopeasti uneen jonkin menonsa vuoksi, mutta ”tunnetartuttaa” huomaamattaan lapseen oman kiireensä ja kärsimättömyytensä, minkä vuoksi lapsen nukahtaminen onkin hankalampaa kuin tavallisesti.

Kun lapsella on kielteisiä tunteita, ne saattavat aiheuttaa vanhemmassakin vastaavanalaisia tunteita:

• lapsi pelkää – vanhempi pelkää tai on huolissaan

• lapsi on vihainen – vanhempi on vihainen tai pelkää lasta

• lapsi vaatii – vanhempi on ärsyyntynyt ja suuttuu.

Osittain voi olla kysymys empatiasta eli eläytymisestä lapsen tunnetilaan, osittain vasteesta lapsen tunteeseen. Vanhemman pitäisi vastata lapsen tunteeseen rakastavasti, esim. kannustamalla tai rauhoittamalla. Tunnesäätelyssä vanhempi valitsee tavan, jolla vastaa lapselle. Tämä edellyttää ajattelua, ei välitöntä reaktiota oman ensimmäisen tunteen varassa. Tämä on vaativaa.

Tunteiden jakaminen ja sääteleminen voivat näyttäytyvät arkisessa tilanteessa esim. näin:

Lapsi on kaatunut ja itkee, polvesta vuotaa verta. Lapsi on pelästynyt ja surullinen, ja polveen sattuu. Vanhempi tulee paikalle ja jakaa tunteen: ”Olipa kurja juttu, kun kaaduit ja sinua sattui. Taisit pelästyä kovasti, polveenkin näyttää koskevan. Ei ihme, että sinua itkettää.” Vanhempi ei tuo tilanteeseen omaa ensimmäistä tunnettaan: pelkoa ja hätää tai ärtymystä lapsen huudosta. Tunnetta jakamalla vanhempi osoittaa ymmärtävänsä miltä lapsesta tuntuu eikä mitätöi lapsen kokemusta. Tämän jälkeen vanhempi säätelee lapsen tunnetta eli omalla vakuuttavuudellaan ja rauhallisuudellaan tuo lasta pois pelästyksestä ja kivusta, lohduttaa ja vakuuttaa, että tilanne on hoidossa: ”Tällaiset haavat paranevat onneksi nopeasti ja hyvin. Tulehan äidin syliin, äiti puhaltaa siihen, se jo auttaa. Laitetaan vielä laastari päälle.”

Tunteen vastaanottaminen ja sanoittaminen kertoo lapselle, että aikuinen ymmärtää, miltä hänestä tuntuu ja hyväksyy sen. Tunteita ei tarvitse pelätä. Vanhempi ei mitätöi lapsen tunnetta eikä nolaa häntä tunteiden vuoksi. Lapsi oppii ymmärtämään ja hyväksymään tunteitaan.

Vanhemman ei tarvitse ratkoa kaikkia lapsen pulmia, vaan hän voi auttaa lasta itse oppimaan pulmien ratkomista. ”Asia näyttää harmittavan sinua kovasti. Haluatko kertoa lisää? Kuulisin mielelläni.”

Itsehallinta ja omatunto

Professori Lea Pulkkinen (1994, 2002) nostaa esille tärkeinä kasvatuksen tavoitteina lapsen itsehallinnan ja omantunnon kehittymisen.

Itsehallinta tarkoittaa tunteiden säätelyä siten, että ihminen osaa ottaa muita huomioon ja sopeuttaa tunnetilojaan ja käyttäytymistään erilaisiin tilanteisiin ja niiden vaatimuksiin. Lapsi oppii vähitellen esim. ilmaisemaan pahaa mieltään vahingoittamatta muita ja keinoja rauhoittaa itseään vaikeissa tilanteissa.

Omantunnon kehittyessä lapsi saa vähitellen käyttöönsä keinoja säädellä toimintaansa ja käyttäytyä hyväksyttävällä tavalla silloinkin, kun vanhempi ei ole valvomassa ja muistuttamassa. Lapsesta tuntuu hyvältä, kun hän toimii omantuntonsa mukaisesti. Omatunto kolkuttaa syyllisyyden tunteena, kun säännöistä lipsuu – kuten kaikille käy joskus.

Vanhemman ja lapsen myönteinen suhde luo hyvän pohjan omantunnon kehittymiselle: kun lapsi ihailee ja rakastaa vanhempiaan, hän haluaa miellyttää heitä ja tulla heidän kaltaisekseen. Ohjaava, lapsilähtöinen kasvatustyyli edistää omantunnon kehittymistä.

Pulkkisen mukaan

Omatunto ja itsekuri kehittyvät lapsen kasvaessa ja aikuisen kärsivällisellä ohjauksella – sääntöjä on kerrattava. Moni pieni lapsi rikkoo sääntöjä, jotka hänen pitäisi jo tietää. N. 6–7 vuoden iässä aikuisen valvonta ja ohjeet alkavat elää lapsen omana sisäisenä oppaana, omatuntona. Silti aikuisetkaan eivät aina toimi omantuntonsa mukaisesti, vapaa tahto ja kapinahenki vaikuttavat toimiin: ”Tiedän mitä pitäisi tehdä, mutta en tee.” Sama pätee lapsiin.

Lasten kesken on eroa siinä, kuinka paljon he tarvitsevat eri taitojen oppimisessa vanhemman tukea, ohjausta ja kannustusta. Temperamentiltaan joustamaton ja helposti kiivastuva lapsi tarvitsee enemmän tukea oppiakseen kestämään vastoinkäymisiä ja hallitsemaan käytöstään – vaativa temperamentti ei ole merkki lapsen tahallisesta ilkeydestä tai vanhemman epäonnistumisesta. Ujo lapsi taas tarvitsee kannustusta ja rohkaisua.

Vanhempi voi auttaa lastaan näkemään asioita toisen näkökulmasta ja sitä, miten hänen tekonsa vaikuttavat muihin: ”Kylläpä sisko ilahtui, kun annoit lelun hänelle.” Kun lapsen käytös aiheuttaa harmia, vanhempi voi pyytää lasta miettimään miltä toisesta mahtaa tuntua. Aiheutetun mielipahan voi korjata, esim. teipata revityn piirustuksen ehjäksi. On helpottavaa oppia, että asiat voidaan sopia, korjata, antaa anteeksi ja unohtaa.

Lapselle ei pidä korostaa vain sitä, kuinka hän aiheuttaa teoillaan muille harmia, jotta hänelle ei muotoudu liiallista syyllisyyden tunnetta. Erityisesti omantunnon syntymisen aikoihin, 6–7-vuotiaana, lapsi on usein ankara itselleen ja erityisen herkkä virheilleen ja arvostelulle. Tärkeää on voida kokea, että myös erehtyminen on sallittua, erehtymisestä huolimatta olen hyväksytty.

Suojaavat tekijät

Eri tutkimuksista on löydetty tekijöitä, joita voidaan pitää lapsen mielenterveyttä suojaavina tekijöinä. Suojaavalla tekijällä tarkoitetaan sellaisia asioita, jotka auttavat lasta kohtaamaan erilaisia elämän haasteita ja tukevat hänen selviytymistään. Suojaavat tekijät edistävät lapsen kehitystä ongelmista ja riskeistä huolimatta.

Suojaavat tekijät voivat olla lapsen omia ominaisuuksia tai ne voivat liittyä lapsen perheeseen tai laajempaan ympäristöön. Jonkin suojaavan tekijän puuttuminen ei väistämättä johda ongelmiin, eikä toisaalta suojaavat tekijät sinällään takaa, etteikö lapsen mielenterveys voisi järkkyä. Vanhempi voi pyrkiä varustamaan lapsensa parhailla mahdollisilla eväillä, mutta kaikilta elämän töyssyiltä hän ei voi lastaan suojata. Osaan suojaavista tekijöistä vanhempi voi vaikuttaa enemmän, toisiin taas vähemmän.

Lapsen mielenterveyttä suojaavia tekijöitä ovat mm.:

• hyvä, tukea antava ja vakaa suhde ainakin yhteen aikuiseen

• hyvä varhainen vuorovaikutus ja varhaisvuosina syntynyt turvallinen kiintymyssuhde

• koulusta ja harrastuksista saadut positiiviset kokemukset

• jokin kyky tai taito, jota lapsi itse arvostaa tai saa siitä muilta arvostusta

• itseluottamus ja usko omiin kykyihin

• kokemukset hankalista tilanteista selviämisestä: kyky käyttää näitä kokemuksia hyväksi sekä se merkitys, jonka lapsi on kokemukselle antanut

• hyvä oppimiskyky ja ongelmanratkaisutaidot

• riittävä lahjakkuus ja älykkyys

• suotuisa temperamentti

• hyvät sosiaaliset taidot

• perheen mahdollisuus olla yhteydessä muihin ihmisiin ja saada tarvittaessa apua ja tukea

• johdonmukainen, pysyvä ja luotettava vanhempi, joka vastaa empaattisesti ja herkästi lapsen tarpeisiin ja osaa auttaa lasta ilmaisemaan tunteitaan sekä toimimaan muiden ihmisten kanssa.