Joka kolmas kerta

Ulkona on sysimustaa, kun kömmin aamuyöstä lohduttamaan huutavaa lasta. Olen rättipoikkiväsynyt, kun yövalon kajossa otan kiemurtelevan lapsen syliin. Herätys on jo kolmas samalle yölle, nukkumaan on menty jokailtaisen hammaspesusta käydyn väännön jälkeen. Sitä ennen on pitkin päivää riidelty kaikista perusasioista, niin pukeutumisesta, vessassa käymisestä kuin ruokapöydässä käyttäytymisestä.

Pieni lapsi ei osaa nimetä syytä heräämiseensä, niinpä yöllä käydään ”mikä nyt” -bingoa: arvaillaan herättikö lapsen paha uni vai alitajuntaan muhimaan jäänyt päivän tapahtuma. Kun lapsesta ei muutamassa minuutissa saa mitään tolkullista irti, ei tilanteeseen jaksa suhtautua enää kovin rakentavasti. Tulee vain karjaistua ”pää kii ja jatkaa nukkumista”, vaikka tiedän, ettei se auta asiaa yhtään. Syyllisyyden painolasti kasvaa tuhatkiloiseksi ennen kuin ehdin edes sanoa lausetta loppuun.

Uhmaikäisen tai perhe-elämän muutoksiin reagoivan lapsen vanhempien kärsivällisyys on ymmärrettävästi koetuksella. Katkonaiset yöunet tekevät fyysisesti väsyneeksi, lisäksi jatkuvat kiukuttelukohtaukset ja vastaan vänkäämiset ovat henkisesti väsyttäviä. Niin lehmänhermoista ihmistä ei olekaan, joka pysyisi kaikissa tilanteissa rauhallisena. Se on inhimillistä.

Me vanhemmat ymmärrämme kyllä, ettei lapsi huuda ilkeyttään tai huutamisen ilosta. Olemme valveutuneita ja kasvatusoppaamme lukeneita. Pääsääntöisesti tunnistamme huudon ja kiukuttelun taustalla olevat syyt eri tilanteissa ja olemme tehneet omat kasvatukselliset valintamme, miten tilanteissa luovitaan. Sen vuoksi tunnemmekin suurta syyllisyyttä niistä kerroista, kun pinna katkeaa ja kaikki periaatteet lentävät hetkellisesti ikkunasta ulos. Alennumme lapsen tasolle ja räyhäämme takaisin, vaikka tiedämme, ettei se johda mihinkään. Syyllisyyden kanssa painiva vanhempi kuvittelee jopa pilanneensa itselleen kaikkein rakkaimman ihmisen, oman lapsensa.

Lohdullista on tietää, ettei satunnainen pinna katkeaminen pilaa lasta. Tiina Hutun ja Kirsi Heikkisen Pää edellä. Näin tuet lapsesi aivojen kehitystä -kirjassa Huttu kirjoittaa, kuinka itkupotkuraivarit ovat mahdollisuus lapsen kohtaamisen ja empatian tartuttamiseen. Joka kerta se ei onnistu, mutta psykologian emeritusprofessori John Gottmanin mukaan joka kolmas kertakin riittää.

Hutun ja Heikkisen kirjassa erään kuumaverisen perheen äiti toteaa, kuinka hyvistä päätöksistä huolimatta pinna kuitenkin katkeaa jossain vaiheessa päivää, ”siksi panostamme anteeksi pyytämisen ja antamiseen”. Tämä kuulostaa loistavalta ohjenuoralta myös omaan käyttöön. Anteeksipyynnön yhteydessä on hyvä selittää lapselle, miksi räjähti huutamaan. Samalla voi antaa anteeksi myös itselle ja karistaa syyllisyyden viitan harteiltaan.

Aiheeseen liittyvät

Kommentit

  1. Tosi ihanasti kirjoitettu teksti! Tässä ei sanallakaan syyllistetä tai aliarvioida vanhempia, vaan kirjoittaja pysyy samalla viivalla muiden vanhempien kanssa, ymmärtäen heitä :) Kiitos!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *