Tasavertaista vanhemmuutta - Tiinan tarina

Ennen omien lapsien syntymää Tiinaa pelotti se, mitä vanhemmuus tekee parisuhteelle. Tasavertainen vanhemmuus on tuonut vapautta vastuun rinnalle ja syventänyt rakkautta. Luottamus siihen, että molemmat vanhemmat huolehtivat lapsista ja arjen asioista yhtä lailla, kantaa pitkälle.

Pelot ennen äidiksi tuloa

Minulla on aina ollut optio omiin lapsiin. Ajattelin, että jos tai kun minulla on lapsia, niin toimin heidän kanssaan eri tavalla kuin oma äitini. Koin nimittäin, ettei äitini antanut minulle mahdollisuutta kertoa asioistani, vaan päätti asiat puolestani. Aikuistumisen kynnykselle lastenhankinta ei ollut vielä lainkaan suunnitelmissani.

Myöhemmin minulle oli tärkeää varmistua, että henkilö, jonka kanssa hankkisin lapsia, olisi oikea valinta. Päätöksen hetkellä olimme olleet puolisoni kanssa jo pitkään yhdessä – naimisissa vuoden, ja ennen sitä seitsemän vuotta yhdessä. Elämä tuntui vakaalta ja olimme molemmat palkkatöissä. Olin se, joka ehdotti lasten hankkimista.

Ennen vanhemmaksi tuloa minua pelotti eniten se, miten parisuhteen käy. Olemmeko mieheni kanssa enää ”me”, kun elämäämme tulee kolmas perheenjäsen? Olin huolissani myös siitä, voinko rakastaa lasta yhtä paljon kuin miestäni. Kun tulin raskaaksi, ajattelin menettäväni oman vapauteni. Nautin ”viimeisistä hetkistä” tapaamalla kavereita ja nukkumalla myöhään. Elämä esikoisen kanssa kuitenkin osoitti, että rakkautta riittää niin puolisolle kuin lapselle. Myös pitkät yöunet ja aika ystävien kanssa ovat yhä osa elämääni eli nekään pelot eivät toteutuneet.

Olen ihminen, joka arvostaa todella paljon omaa tilaa. Ensimmäisen vauvan kanssa olikin aika shokeeraavaa asettua kotiin, jonne lapsi tuli jäädäkseen. Alun fiilikset olivat absurdit ja uuteen vaiheeseen piti totutella. Rakkaus lapseen kehittyi vähitellen. Toisen lapsen kohdalla kaikki ei ollut enää uutta ja yllättävää. Olimme tyytyväisiä ja onnellisia jo kolmihenkisenä perheenä, mutta ajattelimme, että ensimmäisestä lapsesta tulee parempi ihminen, jos hänellä on sisarus.

Luottamus ja keskustelu tärkeintä

Alussa lastenhoito sitoo enemmän. Minä ja puolisoni tuimme toistemme jaksamista jakamalla vastuuta tasan. Pääsimme kumpikin välillä pois kotoa, kun toinen jäi hoitamaan lapsia. Se teki hyvää myös parisuhteellemme. Sitten, kun lapset pystyivät iän puolesta olemaan yökylässä äitini luona, oli tietenkin kivaa viettää iltaa kahdestaan. Ehkä vielä tärkeämpää meille on kuitenkin nähdä toisemme arjen keskellä. Yhteinen, musta huumorimme on meille tärkeä voimavara.

Luottamus ja keskustelu ovat keskeisimmät asiat tasavertaisesti jaetussa vanhemmuudessa. Toiselle on annettava tilaa toteuttaa omaa vanhemmuuttaan ja yhteisen näkemyksen saavuttamiseksi on keskusteltava aina kun jokin asia mietityttää tai hiertää. On ehdottomasti lapsen etu, kun vanhemmat toimivat keskenään johdonmukaisesti.

Tasa-arvoiseen vanhemmuuteemme on varmaan isosti vaikuttanut myös se, että esikoisemme oli pullolapsi. Imetys ei onnistunut toivotusti, mutta kaikesta harmituksesta huolimatta se toi paljon hyvää elämäämme. Pieni ihmeellinen otus ei ollut täysin riippuvainen minusta, ja puolisollani oli yhtäläinen mahdollisuus osallistua vauvan keskeisimmän tarpeen täyttämiseen. Toisen lapsen imetys onnistui hyvin, mutta oman hyvinvointini kannalta oli mukavaa, että hän ruokaili myös pullosta.

Meillä molemmilla on omat juttumme puuhata lasten kanssa silloin, kun toinen ei ole paikalla. Horror-tilanne olisi ollut olla täysin kiinni lapsessa, niin ettei olisi voinut lähteä minnekään pelkäämättä, että toinen vanhempi ei pärjäisi kotona lapsen kanssa. Kun kumppani, jonka kanssa lapset hankkii, pystyy hoitamaan saman verran lapsia kuin itse, äidilläkin voi olla omaa elämää.

Läsnä lapsiarjessa

Lapsemme ovat nyt 5- ja 7-vuotiaita. Pyrimme siihen, että kaikki saavat olla omanlaisiaan. Minulle merkitsee paljon arjen hetkissä läsnä oleminen. Syömme yhdessä joka päivä, mikä on tärkeää yhteistä perheen aikaa. Tällä hetkellä meillä on harmillisesti pulmia 5-vuotiaan lapsemme ruokailun kanssa.

Arjen kiire kulminoituu aamuisissa lähdön hetkissä. Itsellä, kuten aikuisilla yleensä, on agenda se, että pitäisi lähteä töihin tai kouluun. Sitten lapsi jää jotain haaveilemaan tai ihmettelemään. Mihin sitä on oikeasti niin kova kiire, ettei hetkeä voisi yhdessä ihmetellä?

Ihaninta on se, kun lasten leikit menevät hyvin yhteen tai kun he auttavat toisiaan. Silloin huomaa tehneensä jotain oikein.

Itseäni on helpottanut se, kun olen hyväksynyt, että elämä koostuu erilaisista vaiheista. Mikään niistä ei kestä ikuisesti. Kun on tuntunut, että ei saa käydä edes vessassa rauhassa, on miettinyt, että joskus tämäkin loppuu. Jo nyt huomaan, että omia juttuja pystyy tekemään paljon enemmän, kun lapset eivät ole enää aivan pieniä. Kun perhe-elämästä ei ollut mitään ennakko-oletuksia, mikään ei ole erityisesti yllättänyt. Mutta onhan se ihmeellistä, että alussa vieraalta tuntuvasta pikkunyytistä on kasvanut vähän niin kuin uusi raaja itselle. On vaikeaa ja riipivää ajatella elämää ilman lapsiani.

Siirry Kokemustarinoita -sivulle