Ajatuksia kevään 2020 kokemuksista

Tuijotatyhjentynyttä kalenteriani ja vedän syvään henkeäOlin juuri sotkenut mustekynällä yli kaikki ne kohtaamiset, jotka eivät nyt tulisi keväällä toteutumaan.  

Mutta; pian sain huomata, että uudessa työssäni MLL:n ja Nuorten Akatemian yhteisessä Meidän projektihankkeessa ei todellakaan jämähdetty paikalleen suremaan, vaan alettiin yhteistuumin heti miettiä uusia keinoja toteuttaa kursseja etänäTässä asiassa päätin luottaa kokeneempiin konkareihin, joille mm. Nuortennetti oli jo tuttu alusta, jonka pohjalle oli hyvä alkaa rakentaa uutta. Vaikka en nyt pääsisikään villasukat jalassa paikan päälle kouluttamaan livenä, nuorten kohtaaminen olisi sittenkin mahdollista!Muistan ajatelleeni, että ajatus luopumisesta ja siihen liittyvästä surutyöstä on tietoisesti siirrettävä syrjään 

Intuitio

Ensimmäiselle etäkurssilleni valitsin välineeksi tutun (ja turvallisen) WhatsApp-sovelluksen. Pidin ajatuksesta, että puhelin on nuoren lähellä, kulkee aina mukana ja madaltaa näin kynnystä osallistua. Osallistujat pääsisivät kurssiviikolla tuottamaan sisältöä etänä MLL:n Nuortennettiin. Päätin luottaa omaan intuitiooni (koska se oli myös juuri siinä hetkessä ainoa vaihtoehto) ja tuoda nuorille tuon viikon aikana näkyväksi heidän omien vahvuuksiensa lisäksi sen, mikä on luonnossa liikkumisen lataava vaikutusViikon teemaksi valikoituivat siis selviytymistaidot ja niiden jakaminen Nuortennetissä myös muille. Taide, luonnossa liikkuminen, luovuus ja luottamus tulevaan olivat selviytymiskeinoja, joihin itse turvauduin. Nyt kurssille osallistuvat VALMA opiskelijani saisivat jakaa aidosti vapaaehtoisina toimijoina hyvää muille ja toteuttaa tämän projektin kuunnellen sitä, mikä itselle on juuri tässä ajassa tärkeää ja merkityksellistä. Lähdin kokeilemaan olematta yhtään varma siitä, mihin tämä kokeilu voisi johtaa ja lopulta tein koko kurssisuunnitelman hyvin intuitiivisesti. 

Läsnäolo  

Huomasin hyvin pian, että yksipuolinenkin kasvojen näkeminen on nuorille tärkeää. Kuvasin paljon ohjevideoita, jotta sain heille tunteen siitä, että halusin taas nähdä. Vaikka en silloin itse nähnyt opiskelijaa, uskon, että se lisäsi motivaatiota toimia, kun puhuin videolla ikään kuin suoraan ”juuri Sinulle”. Osalle opiskelijoista myös videopuhelut olivat ok, mutta kaikki eivät halunneet puhua ryhmässä. Aika moni halusi myös tehdä projektin itsenäisesti ja palauttaa sen suoraan minulle. Annoin tehtävissä jouston varaa, töitä sai tehdä silloin kun itselle sopi, mutta kaikki tuli palauttaa. Pian sain ilokseni huomata, että osa nuorista tsemppasi tuon viikon aikana omalla tekemisellään myös muita. Kaikki rohkaistuivat mm. lähettämään aamun fiiliskuvan, kun esittelimme itsemme ryhmässä. Koskettavia korona-ajan kuvia tipahtelikin koko viikon puhelimeeni; milloin kuvassa oli tennissukka, milloin murokulho tai rakas lemmikki, mutta kaikista valokuvista välittyi juuri sen hetkinen tunnelma. Näin nuori oli ryhmässä läsnä juuri sellaisena kuin on, siinä hetkessä.  

Hyvän jakaminen

Valokuvien käyttäminen osana kurssin läpäisemistä ja läsnäolon havainnointia oli hyvä ajatus, koska se oli teknisesti helppo toteuttaa ja madalsi kynnystä osallistua. Ohelpompaa lähettää valokuva yhteiseen ryhmään kuin alkaa puhua tai kirjoittaa omia ajatuksiaan heti alkuun. Sää oli niin hieno, että ulkoilimme joka päivä ja osa tehtävistä oli valokuvien lähettämistä omasta lähiympäristöstä. Viikon mittaan teimme myös yhteisen taideprojektin ”Kauneimmat puut”, joka julkaistiin Nuortennetissä. Osa nuorista sai inspiraation nimenomaan luonnosta ensimmäisen ohjeistukseni mukaan ja päätyi tekemään myös oman projektinsa ulkona. Yksi kirjoitti blogia liikunnan merkityksestä, toiset jakoivat Nuortennetissä vinkkejä muille siitä, mitä kaikkea voi tehdä korona-aikana, vaikka tuntuisi, ettei voi tehdä mitäänKurssilla syntyi myös mm. koskettavaa ja taidokkaasti toteutettua videon pätkää rutiineista omassa korona-arjessa. Hyvää haluttiin aidosti jakaa. Näin hankkeemme tavoitteet toteutuivatkuin toteutuivatkin etänä, hieman vain eri näkövinkkelistä kuin aiemmin. 

 Kannustus

WhatsApp välineenä toimi tämän ryhmän kanssa hyvin. Olin valinnut sovelluksen, joka oli itselleni niin tuttu, että tekniikkaa ei tarvinnut jännittää, ja samalla tiesin, että opiskelijoilla puhelin kulkisluontevasti arjen touhuissa mukana. Osalla nuorista oli ollut haasteita osallistua koulun järjestämään etäopetukseen. Tavoitteenani oli pitää jokainen nuori mukana, luoda viikon ajalle pitävä turvaverkko. Se vaati kouluttajana minulta henkilökohtaisesti venymistä, heittäytymistä ja luovuutta, mutta samalla myös luottamusta osallistujiin ja siihen, että vaikka kaikkiin kysymyksiin ei heti ollut itselläkään vastauksia, uskalsin osoittaa tietämättömyyteni ja lähteä kokeilemaan. Jännitin esimerkiksi sitä, että jos en ole heti vastaamassa viestiin, joku nuorista saattaa luovuttaa kokonaan. Vastasin viesteihin aina samantien. Kun osallistujia oli 13, välillä koin riittämättömyyttä. Tuo tunne johtui osittain siitä, että ei ollut sitä yhteistä luokkahuonetta tai tilaa, jossa näkisin kaikki ja voisin havainnoida paikan päällä, kuka tarvitsee enemmän tukea kuin toinen.  

Kun torstaiaamuna viestejä alkoi tipahdella puhelimeeni jo aamulenkillä (paljon ennen kuin meidän oli tarkoitus aloittaa päivän työt!), tiesin onnistuneeni. Olin tartuttanut – ainakin osaan nuorista – oman innostukseni, ja olin onnistunut tekemään sen etänä! Niin sanotut “villasukkametodini” toimivat kuin toimivatkin siis myös etänä. Aito välittäminen välittyi osallistujille, mutta luovuutta ja joustavuutta siinä kyllä tarvittiin. Tein etänä paljon enemmän sitä, että kysyin henkilökohtaisesti jokaiselta osallistujalta, miten menee, oletko päässyt jo vauhtiin oman projektin kanssa. Kun ei voinut olla läsnä ja nähdä mikä tilanne oli paikan päällä, yritin kuulostella puhelimitse tai viestittelemällä mikä on tilanne, kannustaa ja innostaa. Välillä juttelimme hetken siitä, kun oli jokin asia, joka painoi mieltä, eikä voinut keskittyä. Keskustelumme myötä nuori sai otteen siitä ajatuksesta, että tämä projekti voisi olla ikään kuin pieni loma siitä omasta, juuri sen hetkisestä ongelmasta.  

Tuli tunne, että tämä työ on varsin merkityksellistä myös etänä. Kannustin myös itseäni, koska pääsin toivomaani lopputulokseen vain sen kautta, että uskalsin mennä omalle epämukavuusalueelleni. Lähdin kuin lähdinkin kokeilemaan vuorovaikutusta etänä! Ilman maailmanlaajuista pandemiaa tuskin olisin asettanut itseäni alttiiksi.  

Henkilökohtainen kontakti tarvittiin, ilman sitä suurin osa projekteista olisi jäänyt toteutumatta. Osa tarvitsee enemmän tukea, kun toisille taas riittää pieni taputus olkapäälle, mutta kannustus on tärkeää, ihan jokaiselle. Etätoteutuksesta – ja koko koronakeväästä siis selvittiin kuin selvittiinkin, mutta kyllä villasukat olen jo toiveikkain mielin pakannut seuraavaa syksyn koulutusta ajatellen valmiiksi.  

Niina, hankkeen työntekijä