Empimisen jälkeen onnelliseksi äidiksi - Liljan tarina
Lilja epäröi äitiyttä pitkään. Vanhemmuudesta etukäteen saatu negatiivinen kuva vaikeutti päätöksen tekemistä. Lilja päätti kuitenkin yrittää ja on nyt kahden lapsen onnellinen äiti.
Aiemmin ajattelin, että vanhemmuus on alituista uhrautumista ja lasten ehdoilla elämistä. Sekä julkinen että yksityinen keskustelu painottuvat siihen, miten elämä lapsen syntymisen jälkeen muuttuu stressaavaksi ja mistä kaikesta joutuu luopumaan. Tarinat siitä, mitä kaikkea saa tilalle, ovat huomattavasti harvinaisempia.
Ennen perheen perustamista minulta kyseltiin usein lasten hankkimisesta. Koska prosessoin asiaa itse paljon, juttelin siitä mielelläni enkä pahastunut kyselyistä. Pähkäilin vanhemmuutta kauan, ja lopulta päätimme kumppanini kanssa jättää oven auki mahdollisuudelle.
Ensimmäinen raskaus oli aluksi järkytys. Olin epävarma ja mietin, että entä jos en pidäkään lapsesta. Kuitenkin jo raskausaikana aloin tuntea vauvaan yhteyttä, ja kaikki meni kuin itsestään.
Olin tyytyväinen yhden lapsen kanssa. Silti ajattelin, että haluan ainakin yrittää toista lasta. Jos tämä ei olisi onnistunut, olisimme ainakin antaneet asialle mahdollisuuden. Tulinkin uudelleen raskaaksi, ja nyt meitä on neljä.
Etukäteen vanhemmuudesta saamani kuva oli hyvin toisenlainen kuin kohtaamani todellisuus. Oma kokemukseni vanhemmuudesta on yltiöpositiivinen. Kaikki äitiyteen liittyvä on minun kohdallani koko ajan pysynyt myönteisen puolella, vaikka toki haasteitakin on. Lapsiperheessä kotitöitä ja muita tehtäviä, joilla saadaan arkeen toimivuutta, on paljon. On pyykkäystä, ruuanlaittoa, kaverisynttäreitä ja lääkärikäyntejä – ja välillä asioiden loppuun vieminen lasten kanssa on hankalaa. Olemme kuitenkin selvinneet kaikista haasteista hyvin.
Vanhemmuus on ollut minulle luonnollista ja helppoa. Äitiydestä etukäteen luomani kuvan perusteella olen odottanut hankalia vaiheita ja ikäkausia, mutta vielä niitä ei ole ilmaantunut. Sen sijaan tunnen vanhemmuudesta päivittäin suurta iloa. Aamuisin on mukavaa herätä perhe-elämään. Ihan tavallisten arkeen liittyvien asioiden tekeminen lasten kanssa on mukavaa. Lapsille jokapäiväinen kotiarki tuntuu olevan kaikkein parasta: kömmitään aamulla kainaloon, syödään yhdessä aamupalaa, pelataan muistipeliä, rakennetaan majaa sohvatyynyistä. Näistä asioista olen itsekin alkanut lasten myötä nauttia.
Meillä lapsi on tullut osaksi perhettä. Vaikka paljon eletään lasten ehdoilla, eletään myös vanhempien ehdoilla, heidän tarpeitaan unohtamatta. Silloin perheessä kaikki ovat tyytyväisiä. Koen, etten lapset saatuani ole joutunut luopumaan oikeastaan mistään. Matkustelen edelleen, käyn ulkona ja harrastuksissa sekä näen ystäviäni lasten kanssa ja myös ilman. Minulle on aina ollut tärkeää saada myös omaa aikaa, ja sen löytäminen on ollut minulle ennen kaikkea järjestelykysymys.
Olen saanut joskus osakseni syyllistämistä esimerkiksi oman ajan ottamisesta, mutta viittaan sellaiselle kintaalla. Syyllistäminen tulee pääsääntöisesti muilta äideiltä. Itse en koskaan tunne huonoa omaatuntoa itselleni ottamastani ajasta. Ajattelen, että jos minä olen tyytyväinen, olen myös hyvä äiti. Koen myös tällaisenani olevani hyvä äiti, ei siihen tarvita mitään ihmeellistä.
Nyt äidiksi tultuani olen oivaltanut, ettei minun vanhempana tarvitse mennä tietyn kaavan mukaan vaan perhe-elämästä voi myös rakentaa omannäköisen. En välitä minuutintarkoista rutiineista tai muistakaan ohjeista ja säännöistä, jotka tuntuvat meille epäsopivilta. Lapset mukana ravintolassa myöhään? Ei haittaa, jos he viihtyvät tai nukkuvat! Entä voiko koko perhe viettää sunnuntain pyjamassa menemättä ulos räntäsateeseen ulkoilemaan? Kyllä todellakin voi. Luotan omaan fiilikseeni sekä maalaisjärkeen.
Minusta lasten kanssa on aidosti kivaa. On toki päiviä, jolloin en saa tehdyksi puoliakaan suunnittelemistani asioista. Silloin saattaa ärsyttää. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että lapsen kiukkuilun taustalla on aina jotain, ja kun sen jonkin kaivaa esiin, tilanteet on helppo purkaa. Lapsen kiukutellessa pakotan itseni pois kireästä ensireaktiosta ja kuuntelen lasta, kysyn mikä harmittaa. Kun kumpparit eivät vain mene jalkaan, selviääkin että ne hiertävät ja ovat pienet, mutta lapsi ei ole osannut tätä kertoa. Kerran 3-vuotiaana lapseni karjui minulle väsyneenä: en tiedä mikä minua harmittaa, mutta en vain mitenkään osaa lopettaa tätä! Se oli minulle hyvä muistutus siitä, että pieni lapsi tosiaan tarvitsee aikuista auttamaan tunteiden kanssa.
Vaikka lasten kanssa oleminen on kaikin puolin mukavaa, erilaisten tunteiden voimakkuus on silti yllättänyt. Pelkään, että lapsiani kiusataan tai että he eivät saakaan kavereita. Yritän kuitenkin hallita pelkojani ja huolta, jotta en siirrä sitä lapsiin.
Kiitollisuus äitiydestä on joka päivä läsnä. Ajattelen, että olen todella onnekas tultuani äidiksi vaikken sitä osannut edes haluta. Mietin myös, miten helposti kaikki olisi voinut mennä toisin. Minulla ei koskaan ollut varsinaista vauvakuumetta ja epäilin koko vanhemmuutta.
Tunnistan tuon tunteen nyt muissa ja siksi mielelläni jaan oman positiivisen tarinani. Olen tuntenut jopa vihaisuutta siitä, ettei minulle aiemmin kerrottu äitiyden ihanuudesta – ettei kaikki olekaan hankalaa ja väsyttävää. Oman kokemukseni perusteella uskallan suositella äitiyttä.
Siirry Kokemustarinoita -sivulle