Vapaaehtoisesti lapseton uusperheessä - Nellin tarina
Nelli on vapaaehtoisesti lapseton. Takavasemmalta ilmaantui kaksi bonuslasta uuden parisuhteen kautta nelisen vuotta sitten. Koska Nellin aviomiehellä oli jo parin tavatessa lapsiluku täynnä, liitto oli hyvä diili molemmille.
Muistan 6-vuotiaana ajatelleeni, että olisi kiva adoptoida lapsia aikuisena. En tiedä, olinko jo silloin alitajuisesti päättänyt, etten hankkisi omia biologisia lapsia. Teini-ikäni oli myrskyisä, enkä asiaa juuri pohtinut, sillä mielessä olivat muut jutut.
Aikuisiällä päädyin pitkään väkivaltaiseen parisuhteeseen. Kun kokemani vääryydet rupesivat vuosien jälkeen itselleni avautumaan, koin ahaa-elämyksen myös lasten hankkimisesta. Ymmärsin, ettei ole pakko toimia jollain tietyllä, toisten määräämällä tai määrittämällä tavalla. Viimeistään tässä vaiheessa ajatukset ydinperheen ihanteesta kaikkosivat.
Myös omien fyysisten sairauksien mahdollinen periytyminen on mietityttänyt. Perussairauteni aiheuttaa liikkumisen ongelmia sekä kovia kipuja. En haluaisi, että lapsi kärsisi samoista tai pahemmista kivuista kuin minä ja joutuisi taistelemaan hoidosta.
Nykyinen puolisoni on tuonut lapsensa elämääni. Vaikken ole biologinen vanhempi, olen kasvattaja. Adoptio ei enää innosta, mutta muuten tulevaisuuden optiot ovat auki. Voisin kuvitella toimivani tukiperheenä hieman vanhemmille lapsille kuin lapsemme ovat nyt. Olen käynyt tukihenkilökoulutuksen.
Alussa en edes tiennyt, että puolisoni mukana tulisi lapsia. Kun asia selvisi, se oli minulle heti täysin ok. Kun suhteemme syveni, muutimme yhteen. Näin päädyin ja pääsin osaksi lapsiperhettä. Nyt elämme joka toinen viikonloppu tavallista lapsiperheen elämää.
Vaikeuksia uuteen arkeen toivat ääniyliherkkyyteni ja häiriöt toiminnanohjaamisessa. Aistien sekamelska – ja lapsista luonnollisesti lähtevä kovempi ääni – saattavat sotkea pasmani pahasti. Tarvittaessa myös vetäydyn omaan huoneeseen hiljaisuuteen tai lähden viikonlopuksi synnyinseuduilleni.
Arki mieheni kanssa kahdestaan sujuu leppoisasti. Molemmilla on erilaisia käsityöharrastuksia ja tilaa toteuttaa niitä. Lisäksi puuhailemme koiriemme kanssa ja hoidamme vanhaa taloa pihoineen. Itse käyn pari kertaa viikossa kuntouttavassa työtukitoiminnassa.
Elämäntilanteessani on omat ristiriitansakin. Elän lasten kanssa, koen heidän uhmakiukkunsa ja yöheräilynsä. Kuitenkin, jos puhumme kaverien kanssa lapsista ja heidän kehityksestään, luen rivien välistä, etten ole tasavertainen keskustelija. Onneksi parhaan ystäväni kanssa pystymme puhumaan samanarvoisina. Hänellä on omia biologisia lapsia, mutta myös uusperhe kuten minulla.
Veljeni ei ole ymmärtänyt vapaaehtoista lapsettomuuttani. Olemme eräänkin kerran keskustelleet bonuslasten ja biologisten lasten eroista, mutta emme ole päässeet yhteisymmärrykseen. Tukea ja keskusteluseuraa saan Facebookin vapaaehtoisesti lapsettomien vertaisryhmistä, joissa pääsee keskustelemaan samoilla aallonpituuksilla olevien ihmisten kanssa.
Puolisoni tytöt ovat mielellään seurassani. Vietämme aikaa ulkona, tarkkailemme luontoa ja teemme kaikenlaista käsillä. Vanhassa ihanassa talossa kun asuu, pihaa on paljon ja mukavaa puuhaa yhdessä. Viime viikonloppuna askartelimme heidän äidilleen synttärilahjaa.
Viikonloppuina, jolloin lapset ovat kanssamme, otamme ilon irti pienistä asioista. Toinen lapsista on erityislapsi ja koska itselläni on samankaltaisia vaikeuksia, minulla on työkaluja auttaa ja rauhoittaa häntä, kun keskittyminen ja oleminen on vaikeaa.
Rauhallinen ja perusturvallinen arki aikuisten kesken on itselleni tärkeää. Toivon tulevaisuuden jatkuvan tasaisena. Lasten teini-iän myrskyihin osaan varautua ja auttaa heitä oman kokemukseni perusteella kenties paremmin kuin mieheni, joka oli lapsena ja nuorena helppo ja rauhallinen.
Siirry Kokemustarinoita -sivulle
Mitä ajatuksia vapaaehtoinen lapsettomuus herättää sinussa? Osallistu keskusteluun!
Oletko vapaaehtoisesti lapseton? Harkitsetko, että päättäisit olla hankkimatta lapsia? Täällä voit keskustella vapaaehtoisesta lapsettomuudesta.
Tämä keskusteluketju liittyy Haluanko vanhemmaksi -sivuston vapaaehtoista lapsettomuutta käsitteleviin kokemustarinoihin.
En ole koskaan halunnut lapsia. Minulla ei ole miestä, mutta haluttomuus lasten hankintaan ei johdu siitä. En pidä lapsista ja ystävienikin lapsia siedän vain vaivoin. Äitinä oleminen, se, että olisi vastuussa jonkun toisen elämästä, ei houkuttele vaan pikemminkin kauhistuttaa. Jo ajatus raskaana olemisesta tuntuu vastenmieliseltä, mutta vielä isompi ongelma on se, ettei lapselle todennäköisesti voisi tarjota edes yhtä hyvää elämää kuin mitä itse olen saanut elää. Elämme maailmassa, jossa ilmasto lämpenee, jäätiköt sulavat ja kuivuus pahenee – en usko, että täällä on mitään sellaista annettavaa, jota voisin lapselle antaa.
Minua harmittaa, kun ihmiset sanovat, että alan olla jo sen ikäinen, että minulla pitäisi olla lapsi tai lapsia. Vihjaillaan ja kysellään, koska lapsia on tulossa tai miksei niitä ole. Hyväntahtoiset sedät kertovat, kuinka heillä oli ihan vääristynyt kuva vanhemmuudesta mutta kyllä lapsiperhearki on ihanaa. Minun valintani ei ole olla vapaaehtoisesti lapseton, minun valintani on elää omannäköistäni elämää johon lapset eivät liity millään tavalla.
En halua, enkä ole koskaan halunnut lapsia.
Olen 20-vuotias ja nuorempana luulin kasvatuksen tms. Myötä, että lapsia kuuluu hankkia. Olen kasvanut vanhoillisten arvojen keskellä ja tuskaillut jopa sukupuoli-identiteetin kanssa tämän takia. Uskoin, että olen huono nainen, kun minusta ei saisi äitiä tekemälläkään. Yritin opiskella lapsista. Hommasin jo yläkoulussa kasvatusoppaita ja tutkin lapsipsykologiaa. Lopputuloksena tiedän monia tapoja aiheuttaa penikoille traumoja ja olen vain vakuuttuneempi, etten halua lapsia.
Miksi en halua?
Ensinnäkin en juurikaan pidä pienistä lapsista. Ne ovat hauraita, arvaamattomia ja oikeastaan aika ärsyttäviä otuksia.
Enkä halua sitoutua huolehtimaan toisesta ihmisestä lopun ikääni. Nimenomaan ihmisestä. Lemmikkejä minulla on ja ne ovat aivan ihania. Niille ei tarvitse opettaa perusasioita ja ne antavat nukkua.
Myöskin tämä maailma on aika sekaisin. Tekisin sitten mitä vain, lapsi voisi todennäköisesti huonosti ja se olisi muutenkin saastuttava ratkaisu pykätä pentu.
Myöskään lähipiirini ei ole paras mahdollinen. Tarkoitan lähinnä sukuani. Jos minulla olisi lapsi, se saisi samanlaisen leiman, kuin minä sain. Eli on syntynyt väärästä vaginasta väärään perheeseen ja lapsi saisi siitä kärsiä.
Yksinkertaisesti se on paras ratkaisu minulle ja jälikasvulle jättää ne tekemättä.
Mutta tällä ei suurimmaksi osaksi ole merkitystä. Kuten sanottu, olen 20 ja se tarkoittaa monille sitä, että minä olen täysi ummikko, enkä ole kykenevä päättämään mitä haluan. Jos olisin raskaana, asiat olisivat toisin. Silloin olisin rohkea ja viisas, sillä teen tulevia veronmaksajia ajoissa ja hyvässä iässä. Mutta lapsettomuutta en voi tietää tässä iässä ja joudun odottamaan steriä 10 vuotta. Vielä 10 vuotta saan kuulla lähipiiristä ja ehkäisyneuvolasta, että josko sinä kohta olisit äiti.
Eikä se siihenkään lopu. Lapsettomuus on varmaa vasta kun vaihdevuodet ovat ohi ja senkin jälkeen olen vain surullinen hahmo.
Siitä, että elän kuten haluan, väännetään surutarina ”ettei hän kokenut aitoa rakkautta” tms. Joka on suoraan sanottuna hevon paskaa.
Toivoisin, että tulevaisuudessa asenteet voisivat muuttua tämän suhteen ja nuorillakin naisilla olisi viimein päätäntävalta kehostaan. Siten, ettei tarvitse joka välissä kuulla, miten ei toteuta biologian ja yhteiskunnan tahtoa.
Minulle vapaaehtoinen lapsettomuus on valtavirtaa. Hyvin harvalla tuntemallani omanikäiselläni ihmisellä on lapsia. Voisiko artikkelin kirjoittaa myös siitä näkökulmasta, että miksi voisi haluta lapsia? Siis siitä näkökulmasta etta lapsien hankkiminen olisi se radikaali ratkaisu, koska sitä se omassa kokemusmaailmassani on. Minusta nykyisessä maailmantilassa ja työkulttuurissa se looginen ja ”luonnollinen” ratkaisu on lapsettomuus. Haluaisin kuitenkin harkita myös sitä lasten hankkimista, mutta selittäisikö joku miksi niin saattaisi haluta tehdä?
Teininä halusin niin kovasti lapsen. Olin parisuhteessa saman ikäisen pojan kanssa ja kaverini sai lapsen, joten kadehdin häntä paljon kun hän laittoi kuvia someen ihanasta vauva-arjesta. 18 vuotiaana aloin seurustelemaan miehen kanssa joka oli minua vanhempi ja hänellä oli lapsia edellisestä suhteesta ja se ”himo” kasvoi entisestään. Jälkeenpäin mietitty niin onneksi tuli ero yli puolen vuoden seurustelun jälkeen ja en tullut raskaaksi, eikä edes kokeiltu. 20vuotiaana aloin taas seurustelemaan ja muutin nykyisen avopuolisoni kanssa yhteen. Silloin alkuvaiheessa olin taas kiinnostunut hankkia lapsia, mutta ap ei. Jotenkin sitten niin monien ”en halua lapsia” lauseiden jälkeen niin se koko lapsihomma alkoi maistumaan paskalle. Aloin vihaamaan lapsia ja kaikki raskaana olevat naiset oli minun mielestä ällöttäviä. Tänä päivänä yli 6 vuoden seurustelun jälkeen olen onnellinen että se lapsihaave ei toteutunut, olen saanut elää vapaasti ja tulla ja olla miten haluan. Pystyn vetää kännit alastin sohvalla maanantaina jos siltä niin tuntuu. Moni sukulainen kysyy jo milloin tulee perheenlisäystä mutta se ei todellakaan ole vielä ajankohtaista. Haluan elää omassa kuplassa omalla tavalla ilman mitään huutavaa, vaativaa kakaraa. Minulla on kyllä aina ollut sellainen kuva päässä että 3 lasta tulee hankkia ja äidiksi pitää tulla ennen 28. No, sinne on pari vuotta aikaa, mutta en usko että se tapahtuu.
Olen 46 vuotias, onnellisesti naimisissa elämäni miehen kanssa. Olemme alusta asti (20 vuotta) olleet täysin vakuuttuneita siitä, että emme halua lasta. Meille on tärkeintä saada olla yhdessä ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä tai asioita, jotka veisi meiltä aikaa pois yhdessäololta. Nautimme rauhasta, luonnosta, mökkeilystä ja ystävien kanssa chillailusta, enkä ole vielä koskaan tavannut lapsiperhettä, jossa vanhemmat pystyisivät nauttimaan pitkistä sunnuntai aamuista ilman keskeytyksiä. Meillä on koiria, niitä saa hellitellä ja hemmotella mielin määrin, mutta niiden takia ei tarvitse leipoa mokkapaloja myyjäisiin, eikä maksella ajokortteja tai kielikursseja.
Teini iässä ajattelin, että on normaalia mennä naimisiin ja saada lapsia. Silloin jopa halusin elämän menevän niin. Löysin kuitenkin puolison, joka ei halua lapsia ja silloin oma halu oikeasti tuli ilmi ja tajusin etten myöskään halua lapsia. Olin jo ennen parisuhteen alkua alkanut epäröimään omia tunteitani ja sitä onko se lasten hankinta ihan välttämätöntä. Tykkään leikkiä sisareni lapsen kanssa samoin kuin muiden sukulaislasten kanssa, mutta sen jälkeen on mukava tulla kotia, jossa on vain aikuisia ja lemmikkejä. Uskon, että olisin hyvä äiti, mutta en itse sitä halua olla. Mielestäni jokaisen kuuluu saada tehdä elämästä oman näköinen joko lapsiperheenä, yksin tai lapsettomana perheenä. Pieni pelko on aina siitä, että jos mieli muuttuisikin ja puoliso edelleen olisi toista mieltä, mutta ainakaan tämän lähes 10 vuoden yhteiselon aikana kummankaan mieli ei ole vielä muuttunut.
Minulla on ollut jo pitkään ajatus etten halua omia lapsia. Minulle ei ole tullut vauvakuumetta, eikä halua omaan lapseen. Mietin, että onko minussa jotain vikaa? Pidän lapsista ja työskentelen heidän parissa, mutta ajatus omasta lapsesta hirvittää. Minusta tuntuu etten olisi hyvä äiti. Kaipaan liikaa rauhaa, lepoa ja mahdollisuutta olla yksin. Voiko tällänen ihminen sopia äidiksi? Voiko ihminen muuttua lapsen saannin myötä? Näihin kysymyksiin tuskin osaa kukaan kertoa vastausta, koska jokainen on erilainen. En uskalla ottaa riskiä ja pilata lapsen elämää olemalla huono äiti. En koe, että jään elämässä mistään paitsi, vaikka en saisi omaa lasta.
Olen aseksuaali. Minulle on täysin vieras ajatus. Että pitäisi harrastaa seksiä, synnyttää lapsia ja elää lapsiperhe-elämää. Koko tämä prosessi tuntuu luonnottomalta minun kohdallani. En pidä seksistä, en halua synnyttää enkä halua lapsia. Tykkään käydä töissä, opiskella, kuntoilla, tehdä kotitöitä. Muutenkin olen siveellinen. En polta, en käytä alkoholia, en syö ylen, en juo kahvia. Olen ylpeä siitä, että minulla ei ole seksuaalisia tarpeita eikä muitakaan paheita. Elämä on helppoa näin. Rakastan olla yksin. En edes pidä lapsista, eläimistä enkä ihmisistä. Nautin kirjoista, elokuvista, musiikista, saunasta, kaikista kauniista asioista, esineistä ja paikoista. Tykkään shoppailla, käydä museoissa, näyttelyissä, kirkossa jne. On ihana kulkea yksin. Kotona on luxusta myös löhöillä yksin.
Olen 43-vuotias nainen ja melkein 18-vuotta ollut päiväkodissa töissä. Kyllä, hoidan lapsia työssäni ja pidän työstäni. Olen jotenkin aina tiedostamatta tiennyt etten halua lapsia. Monet ovat kyselleet onko minulla lapsia kun olen niin omistautuvainen ja sitoutunut töissä lasten hyvinvointiin.. kun olen sanonut ettei ole niin ne samat vanhat virret kuulee: olet nuori vielä ehdit jne jne. Vuosia sitten törmäsin lehtiartikkelin vapaaehtoisesta lapsettomuudesta ja purskahdin itkuun. Ymmärsin että olen ihan normaali nainen enkä ole ainoa laatuani. Sen jälkeen on vain ollut helpompaa ja stressittömämpää, eikä ole vaikea sanoa suoraan kyselijöille etten tee lapsia. Minulla on rakastava mies, olen tuplatäti, minulla on vakituinen työ ja rauhaisa koti. Olen onnellinen elämässäni ja pystyn auttamaan hädänalaisia lapsia valitsemani järjestön kautta. Se raha ei ole minulta pois. Tässä pähkinänkuoressa ajatuksiani ja ihanaa kun on muitakin vapaaehtoisesti lapsettomia. Se on ihan normaalia, muistetaan se.
Haaveilin mä omia lapsia kun olin nuori, mutta silloin melkein 30 vuotiaana tajusin, että suutun liian helposti, enkä tiedä miksi joten päätin, että oman aggressiivisen luonteeni vuoksi en hae lapsia enkä miestä koskaan, joten aion keskittyä opiskeluelämään jatkaakseni eteenpäin. Nuorena pysyin erossa miehistä, kun minut on loukattu, kiusattu ja olen joutunut tappeluun toisten kanssa miesten ja luonteeni takia, mut minut painostettiin seurustelemaan toisten mielipiteen mukaan enkä voi hyväksyä sitä. Mies voi olla sellaisen naisen kanssa joka on parempi kuin minä. Kaikki saavat raivarin, jos hankin miehen ja lapsia.
Ei ole lapsia eikä kyllä tulekaan. Ahdistaa jo omat kummilapset jotka onneksi asuvat sen verran kaukana ettei heti ole nurkan takana. Toki rakastan heitä ja soittelen vanhemmille ja kyselen kuulumiset ja muistan syntymäpäiväivinä ja silloin kun käyn/käyvät kylässä toki touhuan lasten kanssa. Tai i yritän. Jotenkin se vain on useimmin minun äiti joka siellä konttaa ja leikkii inkkaria tai on lasten retuutettavana ja mie istuskelen vanhempien kanssa kahvipöydässä juoruamassa.
Myös nykyajan koulun alkaminen niin aikaisin – pakollinen päivähoito 5 vuotiaille jo ! Kammoan sitä paperi sotkua mikä lapsista tulee, jo ennen syntymää. Vaikuttaa työntekoonkin.
Koirat ja kissat on minun karvavauvoja ja riittävät minulle. Ne rakastavat ehdoitta. Toki mieskin olisi mukava löytää mutta ei pakollinen sekään.
Olen kohta 63 v, ja koskapa kirjoitan tänne, siis lapseton. Ehdottomasti vapaaehtoisesti! Ja tässä iässä ehdottoman onnellinen , ettei ole lapsenlapsia 😅. Ympärilläni on vain toinen toistaan onnellisempia isovanhempia, itse en vain koe siinä mitään. En siis koe jääneeni paitsi mistään, päin vastoin, saaneeni paljon.
Vapaaehtoinen lapsettomuus , jollei ole ideologista, on mitä toden näköisimmin biologiaa. Itse tiesin jo 10+vuotiaana, etten halua/ tule saamaan lapsia. Elämän vaiheita oli monia, mutta en mitenkään saanut päätäni käännettyä, miksi haluaisin lapsen. Se ei kuulu minuuteeni. Suureksi onnekseni elän puolison kanssa, näin myöhemmällä iällä tavatun , joka myöskään ei halua lapsia. Hän oli kipuillut asian kanssa aiemmin, vasta tavattuaan minut, hän ymmärsi ja hyväksyi itsensä, ja on siitä tosi tyytyväinen .
Haluan siis sanoa kaikille vapaaehtoisesti lapsettomille, pitäkää päänne elämän tuoksinnassa , älkää lähtekö valtavirran mukaan! Älkää antako muiden tuomita itseänne, olkaa ylpeitä ja onnellisia, että me saamme elää valitsemaamme elämää. Ihanaa syksyä kaikille!
Minulle lapsettomuus oli pitkään selviö. Sinnittelin 38-vuotiaaksi ilman lapsia. Syy siihen, että lopulta annoin periksi oli puolisoni. Hän puhui minut ympäri vakuuttaen, että minusta tulisi itsekäs ja vanhuuteni olisi yksinäinen ilman lapsia. Minä en uskonut selviytyväni äitiydestä, koska tunsin olevani huono äiti (en pitänyt lapsista) ja puolisoni oli 250 pvää/360 matkatöissä.
Nyt minulla on kaksi teini-ikäistä tyttöä. Äitiys on ollut suorittamista ja olen yrittänyt selvitä siitä. Lasten ollessa pieniä keskityin täysin heihin ja unohdin itseni. Yritin niin kovasti, että uuvuin ja enkä osannut enää nauraa.
Minusta on vaikeaa yhdistää samaan pakettiin äitiys, puoliso ja työelämä. Aina jokin osa-alue jää vähemmälle. Olen myös erittäin huono rutiineissa ja inhoan sääntöjä, joten tästäkin syystä olen huono äiti.
Kelpaamattomuus kalvaa mieltäni. En tunne olevani hyvä äiti, koska minulta puuttuu se äitiys-geeni. Tunnen, että luovuin kaikesta hauskasta lasten tähden ja olen vähän katkera. Koskaan en ole nauttinut vauvoista tai lapsista, mutta omat lapset siedän ja heitä rakastan. Puolisoni mielestä teen vain mukavia asioita ja jätän kurjat työt tekemättä, joten siksi minulla on ongelmia olla äiti lapsille.
Olin varmaan 9-vuotias kun päätin etten halua tehdä lapsia näin kamalaan maailmaan. Edelleen ajattelen samoin. Välillä on ollut aikoja, erityisesti viimeisen muutaman vuoden sisällä, jolloin en tiedä mitä oikeasti haluan. Ongelmana on se, että kaikki muut haluavat puolestani lapsia: vanhempani, sisareni, isovanhempani, tädit, sedät, serkut jopa ystävät.
Olen vain onnellinen että mieheni on samoilla linjoilla minun kanssani. Olisimme molemmat valmiita jos niin sanotusti ”vahinko kävisi” mutta emme yrittämällä yritä saada lasta.
Moni tuntuu ajattelevan että on itsekästä tai jotenkin väärin olla hankkimatta lapsia vapaaehtoisesti. Itse taas koen että olisi erittäin itsekästä hankkia lapsi väärin perustein ja vain koska ”niin sen kuuluu mennä”.