Sterilisaatiolla vahvistettu päätös - Ninnin tarina
Ninni on tiennyt aina, ettei halua lapsia. Kun puoliso oli samaa mieltä, asia sai lopullisen varmistuksen. Sterilisaatio on helpottanut Ninnin oloa, sillä nyt ei tarvitse pelätä ei-toivottua raskautta.
Käytännössä olen aina tiennyt, että en aio hankkia lapsia. Aiemmassa suhteessa perheen perustamisesta on ollut puhetta, mutta olen todennut, ettei sen aika ole vielä. En kokenut tuolloin puhetta painostavana, sillä enhän ollut vielä pohtinut asiaa syvemmin.
Nykyisen puolisoni kanssa olemme seurustelleet viitisen vuotta, ja lapsiasia tuli alkuvaiheessa puheeksi. Kerroin, että haluan elää elämäni omannäköisesti ja itselleni, ilman lapsia. Mies oli samoilla linjoilla. Mielemme eivät ole muuttuneet vuosien varrella, vaikka kaverimme ovat saaneet lapsia. Pidämme molemmat lapsista, mutta haluamme elää itsellemme. Lastenhankinta ei tuntunut meille sopivalta valinnalta.
Sen suhteen asiat ovat sujuneet melko helposti. Toki on kymmeniä kommentteja, joita olen joutunut kuuntelemaan: ”kyllä mielesi muuttuu, sinä olet vielä niin nuori”. Asia on pinnalla varsinkin nyt, kun rakentamamme talo on juuri valmistunut. Etenkin vanhemmat ihmiset ovat ihmetelleet pientä taloamme, jossa lapsille ei ole omia huoneita. Kerron aina hyvin suoraan, että lapsia ei ole tulossa.
Sterilisaatio tuli puheeksi ensimmäisen kerran pari vuotta sitten. Mietimme, kumpi meistä menee operaatioon vai menemmekö molemmat. Halusin kuitenkin mennä itse mieluummin ja otin yhteyttä terveyskeskukseen. Kävin lääkärillä ja sain lähetteen keskussairaalan lääkärille. Molemmat lääkärit
olivat sitä mieltä, että totta kai sterilisaatio tehdään. Kaikki toki käytiin ensin läpi, jotta ymmärsimme asian lopullisuuden. Kerroin olevani asiasta täysin varma, ja asia oli sillä selvä.
Itse operaatio tehtiin pari kuukautta sitten. Munanjohtimeni otettiin pois, eli minulla ei ole enää mahdollisuutta perua päätöstä. Leikkauksen jälkeen olo oli helpottunut. Kukaan ei ole tingannut tai moralisoinut.
Ennen pelkäsin raskautta niin paljon, että tein usein raskaustestejä, vaikka käytimmekin ehkäisyä. Nyt testit ja pelko ovat pois. Kuukautiset tulevat normaalisti operaation jälkeenkin, ja tunnen ovulaatiot. Tämä aiheuttaa ajoittaista epävarmuutta, mutta tiedän etten voi tulla raskaaksi.
Nyt puhutaan ilmaston lämpenemisestä ja siitä, kuinka ihminen kuluttaa maapallon varoja. Olemme kotona puhuneet suoraan, että meidän ei tarvitse kasvattaa väestöä enää yhtään. Tämä ei ole kuitenkaan suurin syy lapsettomuuteemme, mutta ajattelen, että se on meidän ympäristötekomme.
Puolisoni ja minä pidämme kuitenkin lapsista. Meillä on useampia kummilapsia. Kaverimmekin tietävät, että heidän lapsensa ovat hyvin tervetulleita mukaan kyläilemään luoksemme. Itse tykkään touhuta taaperoiden ja sitä vanhempien lasten kanssa, he kun ymmärtävät tästä maailmasta jo paljonkin.
Olen ollut pienestä pitäen sisarusteni lasten elämässä. Ensimmäinen sisarukseni lapsi syntyi, kun olin 8-vuotias, nyt on jo yhdeksäs syntymässä. Olen nähnyt lapsenkasvatusta läheltä, elänyt rinnalla ja välittänyt lapsista. Omiin vanhempiin ja sisaruksiin minulla on lämpimät välit, vaikka sisarusten kanssa olemme nykyisin harvemmin tekemisissä.
Ystäviä ja elämää metsässä
Tulevaisuudessa minulla ja miehelläni on useampia koiria, joihin aion keskittyä. Asumme maalla ja rakensimme talomme metsään.
Ystävät ovat hyvin tärkeitä. Heidän kanssaan teemme paljon reissuja mökille ja milloin minnekin. Jos minulla olisi lapsia, en voisi yhtä helposti tehdä kolmivuorotyötäni. Lähellä ei ole vuoropäiväkoteja ja kuljetukset toisivat pulmia. Mieheni on reissutöissä, joten olisin kotona yksin lapsen kanssa suurimman osan ajasta. Lenkkeily metsässä koirien kanssa on minulle suuri henkireikä, enkä näe, miten sitä voisi toteuttaa, jos pitäisi pitää huolta jälkikasvusta.
Ystäväpiirissämme ei ole muita vapaaehtoisesti lapsettomia. Hyvät ystävät pienine lapsineen ovat ylpeitä elämänvalinnastani, jota he eivät ole koskaan arvostelleet tai kyseenalaistaneet. Kun ilmoitin käyneeni sterilisaatiossa, se oli heidän mielestään hyvä uutinen: uskalsin olla rohkeasti loistava oma itseni ja seistä päätökseni takana.
Siirry Kokemustarinoita -sivulle
Mitä ajatuksia vapaaehtoinen lapsettomuus herättää sinussa? Osallistu keskusteluun!
Teini-iässä aloin miettiä, haluanko lapsia ollenkaan. Oma lapsuuteni oli kurja. Olen myös hyvin epäsosiaalinen eikä minulla ole juurikaan ystäviä. Tuskin osaisin olla hyvä äiti ja kasvattaa lasta oikein. Minulla on ihana puoliso ja hän on onneksi samaa mieltä, ettei nyt ole lasten aika. Olemme olleet yhdessä 16-vuotiaasta asti ja moni varmasti ymmärtää, miten paljon tiedusteluja lasten hankinnasta tälle ajalle on sattunut. Meillä molemmilla on hyvät työurat, taloprojekti sekä paljon yhteisiä harrastuksia, joihin uppoaa paljon aikaa ja rahaa. Vietämme paljon aikaa yhdessä, mikä on mahtavaa. Lapset eivät sopisi rutiineihimme ollenkaan. Minua ärsyttää, että lapsettomuutta pitää aina perustella muille. Olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei omaa elämää voi elää muiden odotusten mukaisesti. Eläkää ihmiset onnellista elämää ja toteuttakaa unelmanne, älkää välittäkö mitä muut sanovat <3
Aivan ihanaa viimein löytää keskustelupalsta, jossa keskustellaan järkevästi tästä aiheesta ja palsta josta saa vertaistukea.
Olen elänyt tavallisen ja hyvän lapsuuden. Perheeni puolelta minua ei ole koskaan ”pakotettu” ajatukseen, että lapsia on hankittava, naisen kuuluu saada lapsia yms.
Teininä ensimmäisessä pidemmässä parisuhteessa ajatukseni olivat vielä sellaiset, että kyllä tässä vielä äidiksi ruetaan joku päivä, jos lapsi vaan minulle suodaan.
Kun sitten huonon parisuhteen loputtua olin itsekseni hetken aikaa, tajusin etten sittenkään haluaisi lapsia tai kykenisi niistä huolehtimaan. Olen todella aktiivinen ihminen ja tykkään tehdä asioita extempore meiningillä. Minulla on kolme koiraa ja niiden kanssa harrastaessa, sekä monissa muissa harrastuksissa käydessäni minulle jää hädintuskin lepoaikaa. Mutta rakastan omaa elämääni nyt ja en voisi kuvitella lasta tähän nyt enkä koskaan myöhemminkään.
Minulle tuli kammo, pelko ja ahdistus lapsien hankkimisesta ja saamisesta, sekä lapsista ylipäätään kun aloin seurustelemaan nykyisen poikaystäväni kanssa. Meillä on ihana parisuhde ja olemme molemmat sitä mieltä, että lapsia ei tule meillä olemaan, eikä niitä haluta. Ahdistuksen sun muun aiheuttaa poikaystäväni vanhoillisesti ajatteleva äiti, joka on meidän neljän vuoden seurustelun aikana toitottanut lapsista ja naimisiin menosta liiankin monta kertaa. Poikaystäväni on adoptoitu, sillä hänen adoptio äitinsä ei pystynyt saamaan omia lapsia. Ymmärrän hänen tuskansa jotenkin, mutta minun mielestäni sitä ei tarvitsisi purkaa meihin. Tiedän että hän tulee pettymään suuresti ja ehkä jopa laittaa välimme poikki sen takia koska emme lapsia halua.
Olen monta kertaa miettinyt, että mitä jos mieli muuttuukin, mutta sitten olen hetken päästä takunnut että eiköhän se asia ole jo päätetty ja ei se tästä muuksi muutu. Olemme samoilla linjoilla poikaystäni kanssa, että elämä on ihanaa ilman liiallista vastuuta, huolta ja rahankulua. Sillä lapset olisivat liian aikaa vieviä, pahoittelen suorasanaisuuttani, mutta ne olisivat riesa meidän elämässä. En usko että olisin hyvä äiti, sillä olen liian vaativa yms.
Kun kaverini ovat saaneet lapsia en pysty enää olemaan heidän kanssaan samalla tavalla kuin ennen. Haluamattakin alan ”välttelemään” heidän kanssa vietettävää aikaa, koska minua vaan suoraan sanottuna ahdistaa lapset ja vauvat. Yritän olla onnellinen ystävieni puolesta, mutta se tuntuu esittämiseltä.
Olen joutunut syömään ahdistuneisuuslääkitystä tämän aiheen takia, sillä poikaystäväni äiti on käynyt yhä hullummaksi vuosi vuodelta, koska olettaa että lapsia alkaisi jo tulemaan. Tavoitteena meillä on hänelle hienovaraisesti kertoa oma kantamme asiasta ja pitää sormet ristissä ettei välit menisi poikki.
Kehoittaisin kaikkia ketkä haluaa elää elämän ilman lapsia olemaan onnellisia omasta elämän valinnastaan ja keskittymään oman elämän jatkamiseen. Ihanaa elämää pystyy elämään ilman lapsia ja niinkuin meillä on mennyt niin annetaan hoivaviettiä eläimille ja meidän koirille. Eläimet ovat parhaita!
Uskon että ystävät jotka lapsia saa tai ovat saaneet ovat välillä mustasukkaisia meidän tilanteestamme, sillä voimme tehdä ihan mitä haluamme kun taas he joutuvat kökkimään kotona ja pyörittömään lapsiarkea.
Tavallaan ilkeästi ajateltuna nautin tästä tilanteesta, sillä siinäpähän selviävät lastensa kanssa kun niitä kerta ovat hankkineet. Minulle ei yksikään kaverin lapsi tule hoitoon, sillä minulla ei ensinäkään ole aikaa ja toiseksi en jaksa esittää kiinnostunutta lapsen seurassa.
Haaveilin alle 20 vuotiaana lapsia ja miestä, kunnes 10 vuoden aikana, 20-30 vuotiaana minä itse tajusin, että olen ollut elämäni aikana liian aggressiivinen, jääräpää ja tempperamenttinen joka suuttuu liian helposti ja tajusin myös, että kun minulle sanottiin ettei minun kanssani voi seurustella, kihlautua eikä avioitua suuttumisen ja jatkuvan raivokohtauksen takia, niin toiset olivat oikeassa koko elämäni ajan ja minun olisi pitänyt tajuta koko asian, millainen ihminen olen joten olen päättänyt, että jätän miehet ulos elämästäni kokonaan ulos elämästäni lopullisesti.
Kun jätin 21 vuotiaasta alkaen miehet elämäni ulkopuolelleni enkä jaksa enää tapella niistä asioista niin toiset puuttuivat minun asioihini kostaakseen minulle ja yrittivät minut pakottaa minut parisuhteesseen väkisin esim. ”Miks et ota miestä koskaan itsellesi?”, ”Miks sulla ei oo poikaystävää?”, ”Haluatko sä poikaystävää?”, ”Mua ärsyttää se, että sä vihaat miehiä!”, ”Maailmassa on mukavia poikia”, ”Poika tulee sua vastaan. Ei ne oo pahoja”, ”Ootko sinkku/naimisissa” ”Ei me tiedetä tulevaisuudesta” jne. enkä pitänyt siitä yhtään.
Vuosi sitten voimakkaan raivokohtauksen takia tein oikean ja viisaan valinnan, että jätin miehet ja lapsihaaveillut ulos elämästäni lopullisesti eikä musta oo äidiksi eikä parisuhteesseen.
Yritin puhua toisille järkeä, ettei mulla oo parisuhteelle mitään asiaa enkä hae miestä enkä lapsia ollenkaan koska olen huono ihminen mutta kukaan ei usko minua eivätkä kuuntele järkipuhetta, vaan jauhaavat roskaa esim: ”Ota elämänkumppani mukaan”, ”Tai sitten sä löydät paremman miehen” ”Mitä vikaa parisuhteessa on?”, ”Eivätkö lapset kiinnosta??”, ”Hanki mies/lapsia!”, ”Haet miehen ja sillä selvä (YHYY)” ja sitten toiset yrittivät pakottaa minua parisuhteesseen puhumaan pelkkiä valheita että tosirakkaus on olemassa ja mies rakastaa minua, joten minä torjuin kaikkien puheet ja pysyn mahdollisemman kaukana miehistä!
En kuulu kenenkään miehen elämään enkä hae miestä enkä lapsia niin kauan kun olen kaikkien mielestä vaaraksi kaikille.
Jään koko loppuelämäni aikana miettimään tekojani ja se on kyllä oikeesti elämäni kovin ja ankarin rangaistus ja loppuelämäni tuomio jatkuvasta raivokohtauksista.
Haluan oikeasti suojella perhettäni ja ystäviäni itseltäni ja myös muilta, jotka aikovat väkisin pakottaa minua parisuhteesseen.
Olipa mielenkiintoista lukea näitä kommentteja ja tutkia, mitä ajatuksia ne itsessä herättävät. Päällimmäiseksi tähänastisista vastauksista minulle jäi mieleen eräässä vastauksessa ollut lause: ”Minua ärsyttää, että lapsettomuutta pitää aina perustella muille” ja se, että joku täällä kertoi lähipiirissään olevan ennemminkin normaalia se, että lapsia ei ole. Rupesin miettimään, että mitä jos lapsia hankkivilta alettaisiin kyselemään: ”Miksi haluatte tehdä lapsia?”. Miltä heistä tämä kysymys tuntuisi ja mitä he tähän vastaisivat? Kuten moni muukin vastauksissaan pohtii, olen samoilla linjoilla, että lapsia tehdään lopulta melko itsekkäistä syistä: ”Koska _minä_ haluan lapsia”. Oletko miettinyt, mitä sinulla on tarjota lapsille? Millaisiin olosuhteisiin lapsesi syntyvät ja pystytkö tarjoamaan heille turvallisen lapsuudenympäristön ja kiintymyssuhteet? Haluan toivottaa tsemppiä kaikille täällä keskustelleille vaikeisiin tilanteisiin ja rohkeutta toteuttaa omannäköistä elämää! Ihanaa myös kuulla, että monille lemmikit tai läheisten ihmisten lapset ovat se kanava, jossa rakkautta ja hellyyttä voi antaa ja vastaanottaa.
Otsikon kellon tikittämisellä viittaan fysiologiseen kelloon, naisen hedelmällisyyteen. Siihen, että aikaa valita ei enää kauheasti ole. Neuvolassa ehkäisyä uusiessani tokaistiin ”yli 35v ei kannata päätöksiä lykätä, siitä alkaa naisen biologinen alamäki.” Wow. Eli minulla on kolme vuotta aikaa päättää. Kello siis tikittää, mutta mitään _lapsi_perhehaaveisiin viittaavaa tikitystä en ole havainnut, vaikka olen kovasti itseäni kuulostellut. Raskaus ja synnytys taas ajatuksena kiehtoo minua.
Muissa keskustelun viesteissä ei ole oikein tullut vielä samaa ajatusta joka minulla on; haluaisin kokea raskauden, synnytyksen ja imetyksen (joskin tämäkin voi olla monelle vaikeaa ellei mahdotonta). Sen ihmeen, mitä naisen keho pystyy luomaan ja tekemään. Sen pienen ihmisolennon, jolla on minun geenit, joka on minusta tullut ja kasvanut.
Mutta kaikki sen jälkeen puistattaa ja kauhistuttaa minua. Lapsiperhearki. Rahan meno ja paperisota erilaisten maksujen. tukien, ilmoitusten ja muun byrokratian kanssa. Valvomiset, sairastelut, jatkuva velvoite saatavilla oloon, vastuu toisen ihmisen koko elämästä. Huutaminen, kiukuttelu, sotku, riehuminen, uhma. Lasten yhä rankemmaksi käyvä kiusaaminen, suorituspaineet (ystäväni 6v. lapsi kieltäytyy menemästä kahtena päivänä peräkkäin samoissa vaatteissa hoitoon koska muut lapset nauraisivat hänelle), vanhempien ja lapsiperheiden jatkuva arvostelu. Mielestäni Suomi ei ole lapsiystävällinen maa. Lapset ei ole luonteva osa elämää ja toimintoja, vaan kaikki on aina jaoteltu erikseen lapsiperheille ja muille ihmisille, esimerkiksi ravintoloissa. Monissa maissa lapset istuvat nätisti illallisella ja syövät samaa ruokaa aikuisten kanssa; Suomessa on erikseen leikkinurkat ja lastenlistat, enkä halua tuomita itseäni värikkäälle muovituolille siihen Rosson nakit ja muusi-nurkkaukseen, koska muuta paikkaa lapsiperhe ei Suomessa saa.
Ulkoa päin katsottuna minulla on asiat kohdallaan ja hyvät edellytykset lapsen saamiselle; hyvä puoliso, talo, vakaa talous, sosiaalisten verkostojen tuki, terveys. Meistä kumpikin on yhtä epävarmoja tässä asiassa. Kumpikin enemmän kallellaan lapsivapaaseen elämään, mutta eräs päivä puolisoni sanoi myös että ”jos tässä lapsia pitäisi hankkia, niin sinun kanssa ne haluaisin tehdä.” Sanat tuntuivat hyvältä.
Siskontyttö ja kummilapset on kyllä ihan mukavia muksuja, mutta en ole ollut kovin paljoa läsnä heidän elämässä enkä edelleenkään uskaltaisi jäädä yksin esimerkiksi hoitamaan lapsia. En tiedä, mitä todellinen lapsiperhearki on, mutta se kuva minkä siitä saa mediassa, somessa, tutuilta joilla on lapsia, vaikuttaa kovin väsyttävältä. Äidit unohtavat oman olemassaolonsa lasten hoitamisen ja lasten edun takia, isät tekevät pitkää päivää paikatakseen lasten saannin aiheuttamia talouden ansionmenetyksiä, äidit tipahtavat urakehitystikkailla monta askelmaa alaspäin verrattuna lapsettomiin naisiin (kumma kyllä miehillä lapset ja työ eivät tunnu vaikuttavan suuresti toisiinsa), ja kaiken vaivan palkaksi saat – niin, lapsen.
Kun koitan kysyä lapsekkailta ystäviltäni, mikä äitiydessä tai lapsissa on kaiken sen arvoista, vastaus on aina todella ympäripyöreä ”kaikki”. Pystyisikö joku vastaamaan tähän kysymykseen siten, että annetaan niitä konkreettisia ilon, rakkauden ja riemun aiheita, mikä tekee lasten saannista kaiken huolen, väsymyksen, ansio- ja urataantumisen ja itsenäisen vapaudenmenetyksen arvoista?
Vanhuuden yksinäisyydellä pelottelu ei oikein kannata, koska monet aikuiset lapset eivät käy vanhempiensa luona, vanhukset unohtuvat hoivakoteihin vaikka heillä olisi 20 lasta ja 50 lastenlasta. Ympäristön kannalta maailma ei todellakaan tarvitse yhtä ainutta lasta enää lisää. Minulla on rakkautta ja läheisyyttä elämässäni ilman lapsiakin, mikä tekee siis äiti-lapsi rakkaudesta juuri sitä parasta ja erikoisinta? Moni vanhempi myös katuu lasten saantia, ja se olisi mielestäni hirvein mahdollinen lopputulema. Kumpaa katuisin loppujen lopuksi enemmän, sitä, etten ikinä tehnyt lapsia, vai sitä että lapsien teko olikin se elämän suurin virhe?
Itsellä ei ole vauvakuume syttynyt ja on kyllä monta muutakin tekijää, miksi kuume pysyy poissa. Itsellä ei ole kyllä koskaan ollutkaan sellaista intohimoista lapsirakkautta.
Kun leikin pienenä nukkeleikkejä, niin tulinkin sitten jo tädiksi 10-vuotiaana, hei hei viaton ”lapsuus”. Vauva asui ihan naapurissa ja oli mummin luona hoidossa harvasen päivä. Siinä samalla vaihtui oma muovinukke ihan aitoon. Itkua ja huutoakin riitti, tätä vain ei saanut sammumaan tuosta noin vain. Tästä jäi itselle se tunne, että ei tämä lapsiarki mukavaa ole.
Itsellä myös sairaus taustalla, mikä vaikeuttaisi lapsiarkea vielä enemmän, joten tuskaa se olisi. En pystyisi olemaan omasta mielestäni hyvä äiti, joten miksi alkaisin vapaasta tahdosta huonoksi äidiksi ja elämään ahdistavaa elämää? Samoiten tämän sairauden mahdollinen periytyminen kammoksuttaa, tätä asetelmaa en halua kenellekään, varsinkaan omalle lapselle.
Asia on aina herättänyt vahvoja tunteita. Jostain syystä eniten kyllä vaan ahdistaa ja aivan järjettömästi. Nuorempana ei (onneksi) tarvinnut vielä oikeasti päättää mitään. Silloin lykkäsin sitä kaikessa rauhassa. Vakava harkinta alkoi vasta hiljattain.
Nyt tiedostan ikäni jo vähitellen vaativan ratkaisua – siis jos en halua vain antaa ajan mennä itsekseen ohi. Pelottaa kyllä, että mitä jos kadun vielä syvästi. Siis kumpaa tahansa vaihtoehtoa. Yksi juttu kuitenkin löi ällikällä.
Nimittäin se tunne, kun päähäni pälkähti, jättäisikö lapset tekemättä – mikä valtava helpotus!
Vihdoin vaikeni se v!@*n tikitys. Tämä kello, jonka kuulen: ”Nopeasti nyt, että ehtii tehdä lapsia”. Tik, tok. Kuinka vanha olen, jos sitä ja tätä. Entä, jos voisin lakata laskemasta vuosia? Yhtäkkiä tulevaisuus ei ole yhtä kuin suoritusaikataulu, tai sen mokaaminen. On vain aikaa.
Kaiken kukkuraksi inhoan lapsia. Kai se on outoa. Raskaus ja synnytys myös hirvittävät pyörryksiin asti. Oikeasti en haluaisi kuulla niistä enää ikinä mitään… tai keksi yhtäkään hyvää puolta koko touhussa. Varsinkaan lasten itsensä kannalta.
Luen ja kuuntelen kyllä uteliaana muiden syitä haluta lapsia. Kukin tavallaan. Niin – tai vaikka sitten näin.
Joten kiitos, kun puhutte tästä!
Olen aina miettinyt että haluan lapsia, kaksi, koska sitten lapsista on toisilleen seuraa. En ole oikeastaan koskaan kyseenalaistanut asiaa, mutta nyt näin 30-vuoden iässä en enää olekaan varma. Olen seurannut vierestä tuttavieni ja sukulaisteni lapsiperhe arkea ja minua suoraan sanottuna hirvittää lapsiperhe arki. Olen nähnyt väsymystä, huutoa, itkua ja sitä kun mikään ei mene suunnitellusti. Myös tietysti olen nähnyt rakkautta ja niitä ihania hetkiä. Olen itse sairastanut lähes koko aikuisikäni masennusjaksoja mutta silti pärjännyt hyvin elämässä joillakin mittareilla: Minulla on puoliso, ihana oma koti ja vakituinen työ. En kuitenkaan koe että selviytyisin elämästä mikäli tähän lisättäisiin lapsi. Työpäivän jälkeen tarvitsen rauhaa ja hiljaisuutta, sitä että oikeasti lepään. Olen koittanut miettiä että miltä elämä näyttäisi kun tähän komboon lisäisi vielä lapsen ja uskon että en selviytyisi ja pelkään että masentuisin ja katkeroituisin. Rakastan kuitenkin lapsia ja viihdyn lasten seurassa. Tykkään puuhata ja viedä sukulaisteni lapsia seikkailuille ja koen että olen tosi lapsen mielinen. MUTTA en koe että pystyisin kuitenkaan vanhemmuuteen, vaan ennemminkin ehkä minusta on tädiksi jonka kanssa saa nauttia lapsuutta. Välillä tämä entä jos ja entä kun ajattelu saa minut hulluuden partaalle ja tahtoisin vain että joku tekisi päätöksen puolestani.
Viime aikoina ajatus siitä, että en halua lapsia on varmistunut. Olen jotekin tiennyt jo lapsesta asti, että minusta ei tule äitiä. Jotenkin lapsiarki ja oman ajan puute hirvittää. Niin karulta kuin se kuulostaakin, pidän enemmän eläimistä kuin lapsista. Itselleni sopii paremmin elämäntapa, jossa keksittyisin työuraan ja omien lemmikkien kanssa harrastamiseen.
Olen tiennyt vapaaehtoisesta lapsettomuudestani jo pienestä pitäen. Siinä vaiheessa, kun minusta tuli täti alle 10-vuotiaana ja en ollutkaan enää se perheen pienin, elämäni muuttui jotenkin tosi paljon. Enää en odottanut sisarusten kyläilyä samalla tavalla kuin ennen, nyt kun lapset olivat mukana. En osaa olla pienten lasten seurassa ja se ahdistaa. Muut sisarukseni tuntuvat rakastavan lapsia. Itse olen se ”outolintu”, joka mielummin hoitaa naapurin koiraa kuin vahtii sisarusten lapsia. Pelkään, että erkaannun ystävistäni samalla tavalla kuin sisaruksistani, kun he alkavat saamaan lapsia.
Tämän keskustelupalstan löytäminen oli onni. Olen kipuillut pitkään sen kanssa, että en halua lapsia. En ole puhunut asiasta perheeni tai ystävieni kanssa enkä koe, että asiasta pitäisi jotenkin erikseen ilmoittaa. Silti erityisesti vanhempieni reaktio asiaan jännittää, koska he rakastavat lapsen lapsiaan ja ovat myös puhuneet minun ”tulevista lapsistani”.
Tuntuu, että myös yhteiskunta painostaa lasten hankkimiseen. Lapsille luodaan mielikuva siitä, miten mennään naimisiin ja sitten perustetaan perhe. Pienenä ei jotenkin edes tajunnut, että jotkut aikuiset eivät halua lapsia. Minulle on ollut myös helpotus ymmärtää, että minunkaan ei tarvitse haluta lapsia ja voin elää sellaistaa elämää kuin haluan.
Olen 45-vuotias mies. Olen jo ennen teini-ikää tiennyt, ettei minusta tule isää. Koko ajatus vain tuntui täysin luonnottomalta ja tuntuu edelleen. Minulta on joskus kysytty, miksi olen tehnyt päätöksen jäädä lapsettomaksi. En ole tehnyt mitään päätöstä, vaan asia on ollut koko elämäni ajan täysin selvä.
On käsittämätöntä miten lapsia markkinoidaan universaalina onnen lähteenä ja elämän tarkoituksena eikä ymmärretä että ihmiset haluavat eri asioita.
Olen aina pitänyt lapsia vastenmielisinä enkä ole valmis sijoittamaan ajallisesti ja rahallisesti eliöön josta en pidä ja joka elämänlaadun alentamisen lisäksi pilaa kehoni.
[osa tekstistä poistettu]
Olen kohta 31 v nainen ja nyt viime vuosina tämä lapsiasia on alkanut pyöriä mielessä. Sekä iso- että pikkusisaruksillani on jo yksi tai useampi lapsi, kuten myös lähes kaikilla ystävilläni. Itse en ole koskaan ollut edes pitkässä parisuhteessa enkä tiedä tulenko koskaan olemaankaan. Toisaalta viihdyn omillani mutta toisaalta kaipaan onnistuneen parisuhteen kumppanuutta ja läheisyyttä.
Jotenkin minut on kasvatettu siihen ajantukseen, että aikuisena mennään naimisiin ja saadaan lapsia, että se on se normaali. Nuorempana sitä ei tarvinnut miettiä tarkemmin eikä päätöksiä tarvinnut tehdä, nyt kolmenkympin toisella puolen asia alkaa olla viimeistään ajankohtainen ja olen pohtinut sitä enemmän.
Sisarukseni tiesivät jo varhain, että haluavat lapsia. Siskoni hankki lapsen yksinään hedelmöityksen kautta, hän oli päättänyt näin tehdä, oli tilanne mikä vain, lapsen hän halusi.
Minulla oli pitkän aikaa tapana vastata kysyjille, että jos vain löytyisi se oikea henkilö, joka kanssa lapsen haluaisi. Minulla ei ole mitään pakottavaa tarvetta tulla äidiksi enkä missään nimessä haluaisi ryhtyä siihen yksinään.
Nyt pikku hiljaa olen kallistumassa siihen, että en ehkä halua lapsia laisinkaan. Kun mietin että miksi haluaisin lapsen, en keksi yhtään hyvää syytä, mieleen tulee vain se yhteiskunnasta opittu käsitys että aikuisen terveen ihmisen pitäisi lisääntyä.
Sisarusteni lapset ovat minulle erittäin rakkaita, mutta tiedostan myös sen että en jaksa heitä isoissa annoksissa, tätinä olemisen ihanuutta on se että lapsen saa palauttaa takaisin vanhemmilleen. Läheisten ihmisten lapsiperhearkea seuratessa halu lapsen saamiseen ennemminkin pienenee kuin kasvaa, jotenkin se ei houkuttele minua yhtään. Minun on vaikea kuvitella itseäni äidiksi.
Kysymykset lapsen tekemisestä joskus hieman ahdistaa. Tällä hetkellä lähipiiri on täynnä pikkulapsiperheitä minkä vuoksi tunnen pikku hiljaa vieraantuvani aiemmin hyvin läheisistä ystävistä. Heidän arkensa pyörii lasten ympärillä ja myös heidän omaan ystäväpiiriinsä tulee enemmän
muita lapsiperheitä. Ystäväpiirini ei ole kovin iso enkä ystävysty nopeasti ja siksi etääntyminen satuttaa. Tuntuu että olisin jotenkin jäänyt jälkeen elämässä. Tiedän toki ettei näin ole, mutta siitä tunteesta on hyvin vaikea päästä eroon.
Kiitos siis tästä keskustelusta, oli vapauttavaa lukea muiden kokemuksia asiasta. Ihanaa huomata etten ole ajatuksieni kanssa yksin.
Löysin tämän keskustelupalstan aivan yllättäen ja päätän jakaa oman tarinani – melko lyhyen ja keskeneräisen sellaisen.
Olen 18-vuotias ja täytän pian 19. Olen aina pienestä saakka tiennyt, että ajattelen erilailla kuin muut ikäiseni tytöt. Kaikki pitivät siitä, että leikittiin kotia ja hoidettiin milloin mitäkin nukkeja. Itse leikin mielummin jotain eläintä ja pidin kovan vauhdin päällä. Kun tajusin jo silloin ajattelevani, että tää ei kyl tuu olee mun juttu, rupesin heti kyseenalaistamaan millainen huono nainen minusta tulee ja jos en halua lapsia pidänkö pojista ollenkaan. Tälläiset ajatukset olivat haastavia noin. 11-vuotiaalle, joka oli jo monesti sanonut ettei lapsia halua. Tiedän että vanhempani ja sukulaiseni olisivat täysin ok, jos valitsen lapsettomuuden, mutta välillä tuntuu että ulkopuoliset eivät ole ok tämän kanssa.
Edelleen kun puhun aikeistani mielummin opiskella paljon monia aloja ja matkustella, kuin hankkia lapsia, monet ovat aivan ymmällään miten voi olla. Olen ollut jo 5- vuotta parisuhteessa, onneksi ihmisen kanssa joka on ainakin tällä hetkellä samaa mieltä, mutta toki pelottaa että hänen mielensä voi muuttua.
Olen kasvanut muutenkin isossa perheessa jossa oma kasvatus oli omilla harteilla. En usko että olisin myöskään hyvä äiti, minua pelottaa synnytys. Lisäksi tiedän, että saattaisin syyttää lasta synnytyksestä ja siitä koituvista mahdollisista haitoista sekä ulkonäöllisesti ja henkisesti.
Vaikka tiedän, ja olen aina tiennyt, että lapsettomuus on minulle se oikea valinta, välillä ystävien kommentit siitä, miten olen itsekäs ja valitsen täysin väärin ja menetän suuren osuuden aikuisuudesta mukamas, kuitenkin satuttavat ja saavat minut ajattelemaan, olenko aivan huono ihminen ja mahdoton.
Olen 10 vuotta pysynyt erossa miehistä, koska tiedän hyvin, että minulle oltaisiin vihaisia minulle ja minä joutuisin toisten silmätikuksi miesten ja aggressiivisen luonteeni takia, vaikka olen omasta mielestäni huono ihminen, mutta toisten mielestä en ole.
Naiset, jotka eivät suutu liian helposti eivätkä saa raivokohtauksia vaan niillä on hyvä itsehillintä niin ne ansaitsevat miehen ja lapsia, enkä minä koska suutun liian helposti.
Kaverini kysyi että onko minulla veljen/siskonlapsia, vastasin että ei ole niin sitten sanottiin: ”Kyllä sä saat lapsia” valehtelin että ei sitä tiedetä, vaikka todellisuudessa: minusta ei ole äidiksi, en kuulu kenenkään elämään eikä minulla ole parisuhteelle mitään asiaa.
Kumpa saisin toisia uskomaan, ymmärtämään ja hyväksymään valintojani etten astu kenenkään miehen elämään enkä sellaisia lapsia, jotka ovat samalaisia raivohulluja kuin minä.
En ole tervetullut toisten elämään.
Elän yksin.
Mies voi olla sellaisen naisen kanssa joka on parempi kuin minä ja jos minulla olisi mies ja lapsia niin kaikki puuttuvat siihen, raivostuvat siitä asian minulle ja soittaa väärinkäsityksen vuoksi lastensuojeluun.
Parempi ettei se tapahdu se parisuhde ja lapsihaaveilut ei nyt eikä koskaan.
Ei koskaan.
Itse en jotenkin koe vanhemmaksi ryhtymistä kauhean järkevänä päätöksenä. Ihan jo ekana se, että viihdyn omassa rauhassani ja tarvitsen hiljaisuutta ja tilaa. Parisuhdekin saattaa olla mulle liian kuormittavaa, saati sitten, että hankkisi lapsia ja katselis heitä ympäri vuorokauden. En myöskään ole persoonana sellainen, että osaisin kauhean hyvin käsitellä negatiivisia tunteita, ja ne näyttäytyy muille ihmisille sellaisena passiivis-aggressiivisena käyttäytymisenä. En haluaisi kuitenkaan joutua muiden ihmisten takia peittelemään omia tunteitani. En halua menettää itseäni kaikkine puolineni, ja koen, että lapset tekis sen.
Sitten mua mietityttää se, että lapsen hankkiminen on ihan valtavan suuri investointi ja en vaan ymmärrä, et miksi se pitäisi tehdä. Siinä on todella iso riski monelle epäonnistumiselle ja se kuormittaa ja huolestuttaa mua järisyttävän paljon.
Myönnän kyllä, että mua kiehtois nähdä itseni raskaana, mutta en kyllä yhtään haluaisi kokea synnytystä tai pilata tai muokata vartaloani raskauden takia.
Olen nuori ja ymmärrän, että mieleni voi lapsien hankkimisen suhteen muuttua, mutta oon nyt aika ylpeä siitä, että olen yksin ja pärjään yksin tällä hetkellä. Mua pelottaa hirveästi, jos joskus rakastun ja se tunnesekamelska saakin mut miettimään tunteilla järjen sijaan.
Kun vihdoin viime kesän aikana jotenkin oivalsin, että yksineläminen vois olla mulle ihan realistinen vaihtoehto elää, niin se tuntu todella helpottavalta ja hyvältä. Se tuntu munlaiselta vaihtoehdolta elää elämääni.
Mutta en siis inhoa lapsia, kyse ei ole siitä. En vain koe sopivani kasvattajaksi 24/7-tasolla. Haluan pitää oman aikani ja rauhani. Esimerkiksi saattaisin olla ihan valmis siihen, että jos joskus myöhemmin elämässäni päädyn parisuhteeseen ja kumppanilla olis lapsia edellisestä liitosta, niin voisin kyllä heistä ehkä huolehtia silloin, kun he on kumppanillani hoidossa. Jos he nyt ei vaan oo tosi pieniä, kun pieniä lapsia en osaa käsitellä ja hoitaa.