Tilanne se, että teini, lähes täysi ikäinen kertoo usein, että inhoaa perhettään. Olen äitinä pilannut hänen elämänsä, koska hänellä sisaruksia (sekä iso, että pikku). On kuulemma todella itsekästä hankkia paljon lapsia, kun ei ole aikaa hänelle. Muut sisarukset ei ole koskaan valittaneet ja tekevät asioita yhdessä ja erikseen, vanhemman kanssa ja ilman. Muutimme erilleen mieheni kanssa (teinin mielestä hirviö), joka nuorimpien isä. Hoidan siis aika lailla arkea yksin. Isä osallistuu toki myös, mutta kun tulee meidän luokse niin teini käyttäytyy törkeästi häntä kohtaan. Huutelee huoneestaan moitteita. Nuorin lapsista taapero ja vie paljon aikaa, muut lapset ymmärtävät ja auttavat mutta teinin mielestä on vaan hankala kun äiti ei voi viettää aikaa hänen kanssaan. Teini on välillä iloinen ja hoitaa pieniä ja auttaa minua. Puhuu asioista ja nauraa paljon kanssani. Sitten tulee taas kausi kun itkee, kiljuu ja vihaa minua ja sisaruksia. Nämä menevät täysin kausittain. Inhottaa, että sisarukset joutuvat kuuntelemaan moista. Oma kuormitus välillä isompi ja silloin en jaksaisi kuunnella yhtään kuinka sairasta on nauttia monen lapsen äitinä olemisesta. Olisi kuulemma pitänyt ajatella, eikä varsinkaan nuorinta lasta hankkia. Tämä satuttaa minua, varsinkin kun haaveeni on aina ollut tämän kokoinen perhe.
