6-vuotiallaa vaikeuksia lähtö- ja eroamistilanteissa
Ihana 6-v tyttöni on vaikea tapaus monissa siirtymätilanteissa. Ja näitähän sisältyy paljon arkeen. Hän siis itkee ja takertuu minuun esim päiväkotiin jäädessä, mummolaan lähtiessä, harrastukseen lähtiessä tai kun lähden vaikkapa lenkille. Kiukuttelu tai itku voi tulla myös kun lähdemme kaikki yhdessä, vaikka lähtö olisi ollut alunperin hänelle todella mieluisa. Hän voi siis pakata innoissaan ennen lähtöä, mutta lähdön tullessa kääntää kelkkansa kokonaan ja itkee, ettei halua lähteä.
Me molemmat vanhemmat olemme mielestäni paljon lastemme kanssa (4-v pikkusisko esikoisen lisäksi). Teemme molemmat 6h työpäivää ja lisäksi lapsilla on silloin tällöin myös ylimääräisiä lompäiviä päiväkodista, esimerkiksi lapset olivat poissa päiväkodista kesä ja heinäkuun. Iltaisin olemme perheen kesken kotona, tai kuljetan lapsia harrastuksissa (2krt/vko. Viikonloppuisin vietämme vain kotiarkea, retkeilemme yhdessä tai noin 1 krt/kk lapset ovat mummolassa yökylässä. Perheessääme ei ole tapahtunut mitään isoja muutoksia tai kriisejä ollenkaan.
Ikävän kohtaukset liittyvät vain ero- ja lähtötilanteisiin, esim mummolassa ei ikävästä puhukaan sinne jäätyään. Samoin harrastuksissa on heti minusta erottuaan oikein reipas. Isälleen ei ole aivan näin työläs, joskin samantapaisesti käyttäytyy myös hänelle.
Tilanteet ovat minulle raskaita. Koko perheelle tulee paha mieli, kun yksi itkee ja hokee ettei halua lähteä tai jäädä. Olemme koittaneet eri suhtautumisia, joskus on jopa annettu periksi, että oikei, älä mene. Yleensä houkuttelen ja pakotan jäämään, kun on kerran sovittu. Välillä olen kuin en huomaisikaan. Välillä taas ota syliin ja lohdutan. Erityisesti kahdessa viimeisessä vaihtoehdossa tyttö lyö vain pökköä pesään ja itku kiihtyy.
Tämä on jatkunut jo vuosia, eli mistään vaiheesta ei ole kyse. Olen todella kyllästynyt ja otankin nämä jo melko henkilökohtaisesti, tulee niin huono olo ja paha mieli. Ja miten kouluun lähtökään voi onnistua vuoden kuluttua, kun tämä ei ota loppuakseen?
Olen neuvoton. Tyttö on kuitenkin niin reipas ja omatoiminen niin halutessaan. Ja usein tilanteisiin liittyvä itku on aivan selvästi tekoitkua mikä saa kaiken tuntumaan vain simputtamiselta.
Onko koemuksia tai neuvoja? En koe, että lapsesta eroaminen olisi ollut minulle vaikeaa. Nyt se varmaan ei olekaan enää normaalia, kun aina saa pelätä jo ennakkoon, että mitenköhän tämä taas menee, että päästääkö kauppaan ilma kyyneleitä.
Kuopus lähtee joka paikkaan mielellään, lähtisi varmaan vaikka vieraiden mukaan ja on yleensä aina tyytyväinen. Toki suukottelee ja halaa hyvästiksi, mutta lähtöön ei liity mitään dramtiikkaa, niin kuin vanhemmalla draama prinsessalla.
Jos olet itse huomannut että kyse on tekoitkusta niin minä jättäisin huomiotta. Jos lähdetään niin lähdetään, itkun kanssa tai ilman. Sanoisin reippaasti heippa ja pusut päälle ja lähtisin pois. Kerroit, että tyttö on aivan reipas harrastuksissa, mummulassa joten kyse ei varmastikaan ole mistään vakavasta eroahdistuksesta.Jos huomiotta jättäminen lisää itkua niin anna lisätä. Se loppuu kun laitat oven kiinni.
Tuon ikäisen kanssa voisi myös ihan keskustellakin asiasta silloin kun tilanne ei ole päällä,esimerkiksi rauhallisena hetkenä nukkumaanmentäessä:Miksi sinä itket kun jäät mummulaan? Eikö harrastus ole mukava kun sinua itkettää?
Teidän kannattaisi ehkä hetken antaa miehen hoitaa kuskaamiset ja viemiset. Jos lähdette yhdessä niin kiinnitä huomiosi kuopukseen:kerro hänelle miten hienosti hän lähtee ja jää, älä huomioi esikoisen vänisemistä. Ja jos esikoinen jää/lähtee hienosti niin muista KEHUA.
Meillä on toiminut nimenomaan hyvän käytöksen huomioiminen
ja huonon huomiotta jättäminen. Lapsi haki huomiota huonolla käytöksellä ja kun hän ei sitä saanut,vaihtoi taktiikkaa ja ryhtyi käyttäytymään hyvin!
Kiitoksia vastauksesta! Aiomme kokeilla neuvojasi. Erityisesti kehuminen on varmasti se, mitä voi viljellä enemmänkin. Aloitimme myös reippaus-vihkon täyttämisen. Esikoinen saa valita vihkoon tarran joka kerta, kun harrastuksiin lähtö on sujunut mallikkaasti.