Haluaisin lapsen, mutta tukiverkoston puute ahdistaa. Miten saada aikaa parisuhteelle kun ei ole mummoja ja paappoja, joille lasta voisi joskus viedä hoitoon.
Nimimerkille Yksinäinen. Entä jos yrittäisit saada lapsen itsellisesti? Monet tekee nykyään niin.
Tunnistan tuon kuvailemasi vihan ja katkeruuden. Olen kokenut sitä myös ja koen välillä edelleen. Siitä, että minun mielenterveys on estänyt minua yrittämästä lasta ja siitä, että ilmastonmuutoksen on annettu edetä ja edelleen annetaan ja sen takia en ole uskaltanut yrittää lasta. Nyt kun olen ajatellut, että saatan yrittää lasta silti, niin katkeruus on vähentynyt. Se, että olen antanut itseni ajatella niin, on vaatinut itsemyötätuntoa. Olen tehnyt myötäntuntoharjoituksia. Olen myös puhunut asiasta joillekin joihin luotan ja saanut heiltä myötätuntoa ja tukea uusille ajatuksilleni.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja vähemmän yksinäisyyttä!
En halua saada lasta itsellisesti, se vain korostaisi kuinka epäonnistunut olen. Enkä halua vain lasta. Olisin halunnut miehen ja lapsia, perheen. Jonkun kenen kanssa puhua päivän tapahtumista ja tulevaisuudesta. Jonkun kenen kanssa tehdä suunnitelmia, jakaa iloja ja suruja.
Olen vuosien saatossa jättänyt yhteydenpidon ystäviini, ketkä ovat löytäneet parisuhteen ja tulleet raskaaksi. Se on vain liian raskasta minulle. Nyt viimeinenkin ystävä, ja parhain sellainen on raskaana. Hän sanoi minulle aikonaan, että ei aio hankkia lapsia, joten uskalsin hänelle kertoa minkä vuoksi olen lopettanut yhteydenpidon moneen ystävään. No hän muutti mielensä lapsenteon suhteen ja nyt tietenkin toivoo, että olen mukana hänen tulevan lapsensa elämässä. Saan fyysisiä oireita, kun ajattelenkin hänelle kasvavaa vatsaa ja hänen tulevaa lasta. Olen tietenkin onnellinen hänen, aivan kuten muidenkin ystävieni puolesta, mutta on vain liian raskasta olla siinä läsnä. Minulle paha olo ja yksinäisyys, sekä sen tuomat oireet ovat jokapäiväistä. Ei ystäväni, jotka kaikki ovat aina seurustelleet voi ymmärtää, että miltä tuntuu kun on jäänyt kokonaan yksin.
On väheksyvää muilta ihmisiltä sanoa, että onhan se hyvä, että on ystäviä. Ei ystävät korvaa parisuhdetta, ei sinnepäinkään. On luonnollista kaivata, että joku koskee ja haluaa. Ystävät elävät omaa elämäänsä, parisuhteessa eletään yhteistä elämää. En halua tavata enää ystäviäni, se ei tuota minulle mitään iloa. Olen se typerä ihminen, joka etsi rakkautta kaikin keinoin eikä sitä koskaan löytänyt. Olen se porukan pelle ja epäonnistunut. En voi vaikuttaa siihen, että löytäisin miehen. Mutta voin vaikuttaa siihen, että vietänkö aikaa ystävieni kanssa. Kohtalokseni on jäänyt tuottaa heille iloa, olla iloinen heidän puolestaan ja kiinnostunut heidän elämästään. En koe reiluksi, että minun pitäisi hyväksyä se rooli. Olen ennemmin kokonaan yksin, ei sillä enää ole mitään merkitystä. Elämä on vain rämpimistä päivästä toiseen, en halua olla se toisen luokan kansalainen, joka tuottaa ystävilleen paremmuuden tunteen.
Mutta kansantalouden ja yksilöiden hyvinvoinnin kannalta toivon, että yhteiskunnassa kiinnitettäisiin enemmän huomioon niihin ihmisiin, jotka eivät löydä puolisoa itselleen eivätkä tämän vuoksi pääse perustamaan perhettä. Tässäkin yhteiskunnan arkkivihollisella, lihavuudella on osuutensa. Panostamalla lihavuuden kitkemiseen, hyvään hammashoitoon ja koulutukseen voidaan vaikuttaa tekijöihin, jotka ovat osatekijöinä romanttisessa parinvalinnassa.
Omalla kontolle jää elää päivä kerrallaan ja suunnitella paikkaa mihin lähteä, missä on vain tuntemattomia ihmisiä.
Haluaisin saada lapsen, mutta ahdistaa ja pelottaa onko minusta siihen.
Olen jo melko nuorena haaveillut perheestä ja omista lapsista. Jo parikymppisenä minulla oli vauvakuumetta mutta järjellä ajateltuna silloin lasten hankinta ei olisi ollut minulle oikea valinta. Nykyään 30v lähestyessä haaveilen lapsista ja olemme puhuneet kumppanini kanssa, että jossain vaiheessa niitä hankkisimme. Taloudellisesti uskon, että tulisimme toimeen lasten kanssa.
Isoin esteeni olen minä itse. Minulla on pienestä lähtien ollut taipumusta ahdistua ja ylikuormittua. Viimeiset 8 vuotta ovat tuntuneet räpiköinniltä, sillä minulla on ollut PTSD, ahdistusta ja masennusta. Nyt näistä jotenkin selvinneenä, olen painiskellut uupumuksen kanssa. Uupumuksen, joka on seurannut minua läpi elämän tavalla tai toisella. Arjen ja mielen tasapainon saavuttaminen tuntuu hankalalta ja välillä epätoivoiseltakin. Uskoisin muuten ehkä olevanikin tarpeeksi hyvä vanhempi, mutta pelkään, että minulla ei riittäisi siihen voimavaroja, vaan voisin huonosti ja kasaisin tämän taakan niin kumppanilleni kuin lapsillekin. Eli suoraan sanottuna vanhemmuus pelottaa, niin itseni kuin mahdollisen tulevan perheeni kannalta. Pelkään, että en pysty siihen, sillä jaksamiseni ei riittäisi.
Haluaisin lapsen ja mieheni sanoo haluavansa sitä myös, toivoo aina kuitenkin että asiasta keskusteltaisiin enemmän, mutta ei koskaan siitä suostu kuitenkaan keskustelemaan muuta kuin että ei hän ole miettinyt nyt asiaa sen syvemmin. Tuntuu toisaalta että saan vain lupauksen, jotta voin taas jäädä odottamaan, ja koskaan lupausta ei ehkä lunastetakaan?. Annan aikaa ajatella, miettiä, pohtia ja jakaa ne sitten kanssani mutta pelkään ettei tätä päivää koskaan tulekaan. Olen yli 30v, joten ikä alkaa mietityttämään ja joskus mietin, katkeroidunko jos aina vaan odotan millon puoliso on valmis kertomaan, miten ja mistä haluaa keskustella tai mikä siinä ajatuksessa pelottaa. Haluaisin itsekin jakaa omat pelkoni lapsen hankintaan liittyen. Vaikka itselleni se onkin todella selvää että lapsen haluan, niin kyllä siihen pelkoja silti itselläkin liittyy…
Olen 18-vuotias juuri nyt keväällä valmistuva nuori ja suurin unelmani on olla äiti. Se on ollut sitä niin pitkään kuin muistan, mutta nyt kun olen alkanut aikuistua, se on alkanut olla sitä vahvemmin. Olen useamman vuoden kestäneessä parisuhteessa ja kumppanini on pian 20-vuotias (minäkin lähestyn yhdeksäätoista). Hän ei kuitenkaan koe olevansa valmis isäksi, ja kunnioitan sitä. Rakastan häntä kuitenkin valtavasti ja näen itseni jonain päivänä perustamassa perheen hänen kanssaan. Kaipaisin tukea muilta nuorilta, jotka kokevat vahvasti kaipuuta vanhemmuudesta. Jouduin 16-vuotiaana muuttamaan omilleni ja opin silloin paljon itsenäisyyttä ja pakostikin aikuistuin aika lailla. Olen myöhemmin ottanut oman koiran ja näinpä siis kenties ottanut sellaisia vastuita joita moni ikäiseni ei vielä ota. Kamppailen kovasti omien vahvojen tunteideni kanssa liittyen äitiyteen ja lapsen saamiseen kun vastassa on yhteiskunnan vahvat normit ja stereotypiat. Tuntuu että vain koska olen nuori, en voisi yhteiskunnan mielestä olla kelpo äiti, tai pärjätä. Se tuntuu todella kurjalta, kun tiedän että rakastaisin lastani enemmän kuin mitään. Olen myös toiminut lapsenvahtina ja nähnyt mitä vauva-arki on ja tiedän ettei se ole ruusuista, vaan uuvuttavaa ja rankkaa. Silti, minulla on siihen todella kokonaisvaltainen kaipuu. Tunteeko joku nuori samoin?
Haluaisin lapsen, mutta en poikaa. Tiedän, tämä kuulostaa ihan kauhealta. Pystyn näkemään välähdyksiä lapsiperhearjesta ja puuhista lapsen kanssa, mutta haaveissani lapsi on aina tyttö. Meillä on ollut perheessä ja suvussa aina ”akkavalta”, ja vaikka oma puolisoni on minulle rakas ja tärkeä, pojat, miehet, isät, isoisät, veljet.. kaikki ovat jääneet minulle muuten vieraiksi. En osaa innostua ajatuksesta että kasvattaisin poikaa, leikkisin poikien leikkejä tai opettaisin pojalle asioita, jotka tuntuvat tytöille tulevan luonnostaan.
Pelkään, että jos saisin tietää odottavani poikaa, katkeroituisin jo odotusvaiheessa siitä etten saakaan tyttöä. Siksi koen, etten ole vielä (jos koskaan) valmis vanhemmaksi, koska en osaa hyväksyä ajatusta että kumpi tahansa sieltä tulisi niin olisin sujut asian kanssa. Olen kuitenkin jo 34-vuotias, joten jos lapsia halutaan, ”poikapelosta” pitäisi jotenkin päästä yli.