Haluanko vanhemmaksi -sivuston gallupin mukaan moni sivuston kävijöistä haluaisi lapsen. Mikä on oma tilanteesi? Mikä asiassa mietityttää tai on vaikeaa?
Kurkkaa Haluanko vanhemmaksi -sivustolle!
Haluaisin lapsen mutta kukaan ei palkkaa työntekijöitä vakinaiseen työsuhteeseen ja lapsentekovuoteni menivät ohi pätkätöissä ja työttömänä.
Haluaisin lapsen mutta pelkään että en ole riittävän hyvä vanhempi. Entäs jos otollisin aika lapsen yrittämiselle menee ohi pähkäillessä sitä olisinko riittävän hyvä vanhempi.
Haluaisin lapsen, mutta minulla on ollut paljon selkävaivoja ja epäilyttää, kestääkö selkäni lapsen hoitoa.
Olen alkanut ahdistua lapsikysymyksestä lähestyessäni 30 ikävuotta. Puolisollani on ADHD, jonka kanssa olemme vasta hiljattain oppineet elämään suhteellisen tasapainoista elämää. Puolisoni on aiemmin sanonut, ettei ole valmis vanhemmaksi esimerkiksi juuri ADHD:n takia. Koen valtavaa ristiriitaa siitä, että samaan aikaan haluaisin antaa hänelle ja meille aikaa nauttia tästä tasaantuneesta tilanteesta ja samaan aikaan pelkään että oma biologinen kelloni käy loppuun odotellessa. Keskusteltuani tästä puolisoni kanssa, hän paljon pohdittuaan totesi, että täydellistä aikaa tuskin tulee koskaan vaan aina jotain voisi olla paremmin, joten hänen puolestaan voimme yrittää. Tätä pohtiessani itseäni on kuitenkin alkanut pelottaa todella paljon.
Pelkään hirveän montaa asiaa mahdollisessa vanhemmuudessa. Pelkään, että oma aika ja elämä loppuu lapsen myötä täysin. Että en saa enää nukuttua ja romahdan täysin. Että puoliso ei kiinny lapseen, eikä osallistu vanhemmuuteen vaan lopulta katkeroituu ja jättää minut. Että kaikki työt jäävät minulle hänen ADHD:nsa takia, vaikka hän kiintyisikin. Että parisuhteemme kuihtuu täysin lapsen tuoman stressin myötä. Ja sitten tietysti vielä maailman tilanne.
Samalla minusta myös tuntuu, että nykyaikana lasten hankinnasta on tehty jotenkin hirveän suuri mörkö. Miten kaikki muut pärjäävät kunkin omissa ei-täydellisissä olosuhteissa ja miksemme me siteen pärjäisi? Kai siinä täytyy olla jotain hyvääkin? Onko?
Saara, tekstisi oli lähes kuin minun kirjoittamani! Samantyylinen tilanne ja tausta täällä. Mitä mieltä olet jos keskusteltaisiin tästä vaikka ihan anonyymisti? Itse ainakin kokisin tässä vaiheessa vertaistuen hyvin tärkeäksi. Saisikohan täällä antaa sähköpostiosoitteen vai onko se sallittua?
****
Hei! Julkaisemme sähköpostiosoitteita Uusia ystäviä -palstoilla.
Ystävällisin terveisin
Ylläpito
Saara ja muut, avasin hieman omaa taustaa ja laitoin sähköpostiosoitteen tuonne Etelä-Suomen ”uusia ystäviä”- palstalle, mikäli joku haluaisi jutella aiheesta syvemmin.
Mahtavaa että on tällainen sivusto olemassa, syvennyn eri aiheisiin vielä täällä. Kiitos!
Kumppanini haluaisi lapsia, ja minä haluan niitä myös hänen kanssaan. Haluan kuitenkin ajatella asiaa järjellä, enkä hankkia lasta vain ”rakkaushuumassa”. Parisuhdetta takana vajaa 1,5v.
Olen myös kroonisesti sairas. Minulla on narkolepsia, eli nukahtelusairaus. Nukun useat päiväunet päivässä, ja ilman lääkkeitä hereilläpysyminen on vaikeaa. Pelkään, että en saa ikinä levättyä, joten olen aina väsynyt ja nukahtelen vauvan ollessa minun vastuullani.
Onpa kiva, että on olemassa tällänen paikka pohtia asiaa.
Itse mietin asiaa usein ja olen aina ajatellut että asia jotenkin yllättäen sitten selkenee ja tiedän mitä haluan. Nyt kun täytän 30 niin tuntuu että päätös pitäisi olla jo mutta en edelleenkään ole varma.
Tällä hetkellä oloni on, että en välttämättä haluaisi lapsia ja puolisoni on samoilla kannoilla. Itseäni kuitenkin pelottaa, että olemmekin jossain kohtaa täysin eri mieltä asiasta ja joudumme eroamaan sen takia. Se olisi kamalaa.
Toinen päätöstä vaikeuttava asia on, että pelkään katuvani päätöstä. Mitä jos saan lapsen ja sitten se tuntuukin huonolta valinnalta tai olen loppuelämäni ahdistunut lapsen tulevaisuudesta ja omasta vanhemmuudesta. Sama jos päätän etten halua lapsia ja myöhemmin kadun asiaa suuresti.
Pelkään ehkä ylipäätään myös tehdä päätöstä, koska monilla ympärillä olevilla ihmisillä on ollut haasteita lapsen saannin kanssa ja se on ollut ymmärrettävästi hyvin kivuliasta. Jotenkin myös mietin että olisi kamalaa haluta jotain mitä ei voisi koskaan saada ja pelkään myös sitä.
Haluaisin ehkä lapsen, mutta olen koko aikuisikäni paininut mielenterveysongelmien kanssa. Usein tuntuu, että olen niukin naukin työkykyinen. Työt tuntuvat vievän varsinkin sosiaalisen jaksamisen ja iltaisin haluan vain maata sohvalla hiljaisuudessa. Pelkään, etteivät voimavarani riitä lapsen kasvattamiseen. Pelkään lapsen saamisen myös aktivoivan vanhoja ahdistuksia ja käyttäytymismalleja ja olevan siinä määrin kriisi, joka sotkee hauraan arkeni ja elämäni vuosiksi.
Olen reipas sinnittelijä luonteeltani, ja pelkään, että lapsi tarpeineen ei edistä hataraa kykyäni kuunnella itseäni ja tunnistaa jaksamiseni ja voimavarani.
Tuuliina, et ole yksin, enkä näköjään minäkään! Pystyn samaistumaan kuvaamaasi tilanteeseen monilta osin. Itselläni on todettu vaikea masennus, jonka vuoksi olen käynyt monta vuotta terapiassa. Silloin kun on erityisen huono jakso, en jaksa huolehtia edes itsestäni. Univaikeuksia (ja sen myötä univelkaa) on jo omasta takaa niin paljon, että tuntuu, etten kykenisi huolehtimaan lapsesta. Puolisokin kärsii uniongelmista, ja hän on koko ajan niin kuormittunut muista asioista, ettei pysty ottamaan mitään ”lisää”. Kuitenkin molemmat haaveilevat perheestä ja lapsista, mutta ”sitten joskus”. Odotamme parempia aikoja ja sitä aikaa ”kun olemme yhdessä valmiita siihen” mutta mitä jos sellaista ei tulekaan? Olen jo salaa haaveillut siitä, etten edes kykenisi saamaan lapsia. Silloin en voisi asialle mitään, voisin ”ulkoistaa” päätöksen”, eikä tarvitsisi enää miettiä, murehtia ja ahdistua aiheesta, vaan voisin fokusoida muihin haaveisiin.
Kaiken lisäksi raskaus ajatuksena ahdistaa todella paljon. Pelkään, ettei se menisi hyvin, katkeroituisin itse ja päätyisin lähtemään parisuhteesta sen takia.
Olen tiennyt haluavani lapsia jo pitkään, samoin puolisoni. Nyt 30v täyttäessäni huomasin koko edeltävän vuoden ahdistuksen lisääntyneen nimenomaan lapsikysymyksen vuoksi. Eniten pohdin olenko valmis aloittamaan perhe-elämää ja luopumaan tästä aikuisten elämästä, joka meillä kahdestaan puolison kanssn. Puoliso on tukenut ja ilmaissut että se mikä aiktaulu sopii minulle, käy myös hänelle. Samalla tuntuu painetta aloittaa lapsen yrittäminen, jottei itse pilaa mahdollisuutta tulla raskaaksi odottamalla ja vanhenemalla. Molempien vanhemmat myös odottavat lapsenlapsia, vaikka eivät sitä ääneen sanokaan.
Koen pelkoa myös siitä, että jos kohtaamme lapsettomuusongelmia. Itsellä on teini-iässä ollut syömishäiriöoireilua, hormonitasoja hoidettu silloin. Pelottaa myös raskauden vaikutus omaan kehosuhteeseen, mikä ei ehkä tälläkään hetkellä ole paras vaikka asiat on hyvin.
Tuntuisi turvallisemmalta siirtyä lapsiperhevaiheeseen, jos ystäviä olisi samassa vaiheessa. Ystäväpiirissämme lapsia on vielä vähän, mutta monet ovat miettineet ja osa jättäneet ehkäisyä pois. Täskin tunnen jonkun verran painetta.
Henkkoht mietin myös missä vaiheessa tuntuu ok:lta jäädä pois töistä ja että olisi tarpeeksi turvattu taloudellisesti. Tuntuu, ettei nämä vielä täyty, mutta tuleeko oikeaa hetkeä koskaan. En ole myöskään koskaan kokenut vauvakuumetta.
Tuntuu, että asiasta on vaikeaa puhua rehellisesti muille, mutta hienoa että on tällainen kanava.
Olen jo yli 10 vuotta ollut yksin, olisin halunnut lapsen/lapsia ja miehen, perheen. Nyt lähestyn 40 ikävuotta ja ymmärrän, että minun pitää ruveta hyväksymään, että en näitä tule saamaan elämässä ja se tekee minut hyvin surulliseksi. Minulla on kaikki puitteet elämässä kunnossa, mutta en usko, että voin koskaan olla onnellinen, koska yksinäisyys on särkenyt sydämeni. En odota enää huomista, tulevaa. Jos yritän puhua asiasta ja pahasta mielestäni muiden kanssa, saan osakseni neuvoja, tsemppiä, syyllistämistä tai vakuutteluja tulevasta. Kukaan ei tunnu kuuntelevan ja ymmärtävän, joten olen oppinut olemaan hiljaa asiasta ja esittämään muille, että minulla on kaikki hyvin. Olen vihainen maailmalle ja tuntuu väärältä, että omilla teoillaan ei voi mitenkään vaikuttaa siihen, että olisi löytänyt elämäänsä jonkun.
Olen 32-vuotias juuri 5 vuoden parisuhteesta eronnut. Aiemmin takana on 4 vuoden suhde. Ero käynnisti ajatukset lapsista, kun samalla tajusin, että olen jälleen lähtöruudussa paitsi parisuhteen, myös lasten saamisen suhteen. Lisäksi parisuhteessa lapsia emme voineet ja halunneet harkitakaan olosuhteista johtuen. Tajusin, että ikä alkaa tulla vastaan, sillä helposti sopivan puolison löytymiseen menee vuosia. Vauvakuumetta ei ole koskaan ollut , eikä parisuhteissa sellaista tilannetta, että lapsista olisi vakavasti puhuttu. Olen miettinyt lapsen hankkimista yksinkin. Se tuntuisi jopa luontevammalta vaihtoehdolta kuin lapsi edellisessä parisuhteessani. Toistaiseksi olen en ota kovinkaan paljon paineita asiasta, mutta pohdintaa se aiheuttaa vähintään viikottain. Se helpottaa, kun tietää että saman asian kanssa painivia on paljon, mutta samalla tuntuu että ympärillä on myöspaljon pariutumista ja raskausuutisia.
kumppani puuttuu. Minulla on yli 10 vuoden ajalta juttuja, tapailua, treffejä, yhden illan tai viikon tai kuukauden juttuja, yksi vakava seurustelusuhde. Seurustelu katkesi siihen, kun mies ei halunnut naimisiin ja lapsensaamisen hän näki 10-15 vuoden päähän ja ainoa kiinnostava asia oli Playstationin pelaaminen. Olen tahtomattani yksin, koska en lyödä sellaista miestä, joka haluaisi sitoutua, seurustella, avioliittoa ja perhettä. Mistä ihmeestä voisin löytää miehen, joka haluaisi sitoutua ja perhettä? Olen mukava, nätti, normaali, hoikka, työssäkäyvä, ihan hyvä laittamaan sitä ruokaa, antaisin tietysti seksiä & suuseksiä jne (olen myös alle 30-vuotias). Rakastaisin olla vaimo, mutta kun se kumppani puuttuu… Olen väsynyt ja haluaisin vain luovuttaa kumppanin etsimisen suhteen. Suuri haaveeni olisi kuitenkin vauva ja mietin myös yksinhuoltajuutta.