Hei! Osaako joku antaa vinkkejä, kun 3,5 -vuotias poikani käyttäytyy kylässä tosi oikuttelevasti. Homma menee näin: Meillä on tuttavaperhe, joilla on aivan samanikäinen poika kuin meidänkin. Kun menemme heille, kaikki sujuu aina aluksi hyvin, leikki ja muu. Sitten kun minä joudun komentamaan omaa poikaani, hän ei tottele (tietenkään) vaan hyökkää minua kohtaan ärjyen ja sanomalla eikä eikä. Jos esim. pitää pyytää anteeksi, ei onnistu millään. En anna periksi, vaan niin kauan ei saa jatkaa leikkiä, kunnes anteeksi on pyydetty. Viimeksi tässä tilanteessa raivosi n. puoli tuntia ja yritti pois tilanteessa ihan vapinaan saakka.. Pidin siis puoliväkisin ”sylissä” häntä ja toistin, että anteeksi pyydetään, kun toista on sattunut. Huutaa vaan, että enkä pyydä ja ei ei ei. Lähdetään kotiin jne. Tämä on jo noloakin, kun periksi en haluaisi näissä asioissa antaa, ettei opi pääsemään kuin koira veräjästä. On kurjaa, kun välillä en edes viitsi enää lähteä kylään, kun omia kasvatustaitojani ja HERMOJANI koetellaan tällä tavoin. Poikani myös alkaa helposti komentelemaan minua, kun tietää, etten kylässä useinkaan komenna häntä yhtä tiukasti kuin kotona, kun hän tekee väärin tai pahaa toisille. Auttakaa nyt. Mitä pitäisi tehdä? Muuten poikani on lempeä ja auttavainen ja iloinen luonteeltaan, mutta tietyissä tilanteissa hänen raivonsa kasvaa hirveisiin mittoihin..
Hei!
Itselläni ei vastaavasta ole kokemusta, mutta tuli mieleeni, että suostuisiko poika pyytämään anteeksi jälkikäteen? Jos kylässä homma menee huutamiseksi ja rajojen äärimmäiseksi testaukseksi, niin lähtisitte vain suosiolla kotiin tai pihalle hetkeksi rauhoittumaan? Siellä sitten keskustelisitte käytöstavoista ja anteeksi pyytämisestä. Tämän jälkeen poika joko soittaisi/kävisitte (riippuen välimatkasta, käynti olisi toki parempi) pyytämässä anteeksi? Tällöin oppisi, ettei tilanteesta pysty luistamaan?
Hei!
Valitettavasti en osaa sinulle oikein antaa neuvoja kun minullakin samanikäinen poika joka käyttäytyy melkein samalla tavalla. Nykyään jopa hyvän ystävän luokse meneminen on yhtä tuskaa. Ensin hän huutaa ja itkee kotona ettei halua mennä kavereiden kanssa leikkimään. Sitten kun päästään perille siellä onkin mukavaa ja taas lähdetään itkien. Sitten hän vielä sanoo ovella ystävälleni ettei ikinä enää halua nähdä häntä. Tätä ei ole koskaan aikaisemmin tapahtunut.
Netistä olen lukenut, että hänellä ilmeisesti saattaa olla jokin itsenäistymisvaihe ja yrittää irtaantua äidistä. Sanoo nimittäin kaikkeen EI!
Voimat vaan alkaa itseltä loppua =(
”Ihanaa” kuulla, etten ole ainoa, jonka lapsi oikuttelee kylässä ;) Ajattelin itsekin, että onhan tässä paljon muutoksia tullut normaalin kehitysvaiheen lisäksikin (pikkuveljen syntymä, omaan huoneeseen muutto yms, yms), jotka omalta osaltaan aiheuttavat ”oireita”. Mutta on inhottavaa, kun itse alkaa jo jännittämään etukäteen sosiaalisia tilanteita pojan kanssa, kun koskaan ei tiedä minkä kohtauksen järjestää milloin missäkin. Ja kun normaali puhe ei näissä draamanäytöksissä mene ollenkaan perille. No, ei kait auta muu, kuin koittaa mennä eteenpäin ja kyläänkin (niin kauan kuin joku vielä kutsuu ;), ehkä aika tekee ihmeitä tässäkin asiassa…
Onko väkisin väännetty anteeksipyyntö oikeasti tuon nöyryytyksen arvoista? En tarkoita, että lapsi saa tehdä mitä vaan ja mäiskiä kyläpaikan lasta, mutta monelle lapselle (ja aikuisellekin) anteeksipyyntö on oikeasti tosi vaikeaa ja tilanteesta on kasvanut iso mörkö ja nöyryytys. Mieluummin kuin anteeksipyyntö, juttelisin lapsen kanssa hiljaa sivummalla pois toisten katseista, miltä ”Mikosta” nyt tuntui ja antaisin vielä mahdollisuuden uuteen leikkiin. Ja ohjaisin sitä leikkiä!! Ei tuon ikäinen vielä välttämättä ole kovin harjaantunut leikkitaidoissa, ja on aika epäreilua olettaa, että lapsi osaa tuosta vaan jakaa lelut sopuisasti, olla vaativassa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, käyttäytyä hienosti vaikka jännittää kamalasti ja kun joku osa-alue meneekin mönkään, niin kaikkien katseiden alla vaaditaan anteeksipyyntöä, kun ei oikein tiedä mitä edes pitäisi anteeksi pyytää. Eli harjoittelua harjoittelua, leikin ohjaamista, puuttumista tilanteeseen ennen kuin tilanne tulee, keskustelua kotona miten leikitään ja ollaan, ja selvät säännöt että yhden varoituksen jälkeen lähdetään kotiin. Anteeksipyyntöä voi harjoitella, mutta ottaisin sen kanssa kyllä aikalisän, kun se selvästi provosoi lasta noin paljon ja tuottaa lähinnä häpeää ja asiasta tulee vaan koko ajan vaikeampi.