Poikamme on nyt 3v 4kk ja päällä on jokin kiukku-ärripurri-valehtelu-inttämiskausi, johon meillä molemmilla alkaa olemaan keinot loppu. Poika on jotenkin hyvin ailahtelevainen ja varsinkin minua, äitiään, kohtaan kiukkuinen. Lähes joka asiaan mitä pyydän tekemään ensimmäinen vastaus on ”ei/en” (tuletko syömään – en, puetaan yöpuku – ei, hakisitko x:n – en, tehdäänkö – ei). Poika potkii ja lyö heti, kun pitäisi tehdä jotain mitä pyydän/pyydämme ja irvistää rumasti. Samoin tietynlainen valehtelu on alkanut (poika heittää lelunsa nurkkaan, kysytään ”miksi heitit lelun?” niin vastaukseksi tulee ”en mää sitä tehnyt”). Illat on taistelua ja samoin aamut, tänään(KIN) sain taas potkun käsivarteen, kun oli aika alkaa pukemaan vaatteita.
Mä alan olla tosi loppu tähän jatkuvaan taisteluun. Suostuttelu, uhkailu + toteutus, selittäminen, rauhoittelu, kehuminen hyvästä käytöksestä….mikään ei tunnu auttavan. Olen puolet vuodesta yksin pojan kanssa isän työn takia (juu, isän poissaoloista löytyy varmaan ainakin osasyy pojan käyttäytymiseen, kun reagoi isän lähtöön tai isän kotona ollessa pelkää isän taas lähtevän) ja siksi tilanne rasittaa eniten itseäni.
Mikä keino seuraavaksi avuksi? Luinkin tuolta jo yhden keskustelun siitä, kun lapsi lyö ja helpottavaa oli kuulla, että muillakin on haastavia kolmevuotiaita, mutta kun tähän meidän pojan käytökseen kuuluu myös tuo inttäminen, kiukkuisesti puhuminen, ärtyminen ja sellainen kokonaisvaltainen kiukku.
On meillä helliäkin hetkiä: pari iltaa sitten poika tuli halaamaan ja sanoi ”sä oot paras, äiti” <3
Hei. Et ole yksin lapsesi kanssa. Meillä on pian 4-vuotias poika. Todellakaan meidänkään elämä ole ollut helppoa. Vieläkin on huutoa ja kiukkua,sekä tulisia raivokohtauksia. Joihin todellakaan tahdo tulla loppua. Mikään ei tunnu tehoavan olen tyystin loppu poikani kanssa, esikoinen on pian 1½ vuotta ja olen huomannut että suuri syy on mustasukkaisuus.
Nukkuminen on vaikeaa, mitenkään tahdo asettua ja on todellakin kokeiltu kaikkea. Syöminen on päivästä kiinni, joskus on kuin unelma lapsi ja välillä kuoriutuu esiin ”hirviö”.
Minä toivon sinulle myös paljon voimia, ja jospa hän alkoisi rauhoittumaan samaa minä toivon omalta pojaltani. Elämä ei ole helppoa. On itkua, parkua, huutoa. Pikkusemme on ihan kamala suustaan myös. Toivoa voi siis että elämä rauhoittuu ja poika sen mukana.
Kävin saman kamppailun meidän nyt 4 vuotiaan ”ison” pojan kanssa. Päivät meni aamusta iltaan kriiseissä reilun puoli vuotta. Alkoi ärsyttää jo pelkkä oleminen lasten kanssa. Kun sait yhden raivon selätettyä, seuraava oli jo kulman takana. Ja pahimmillaan menin itse raivontunteeseen mukaan jokaisessa vastoinkäymisessä.
Kerroimme tilanteesta neuvolassa, saimme sieltä meille sopivat neuvot ja ohjeet.
Nyt on menty pian kaksi kuukautta uusin ohjein. Raivo- ja kriisikohtauksia on tullut vain muutama ja mikä parasta olen jaksanut ne itse rauhallisesti – menemättä raivoon mukaan. kiukut menevät huomattavasti nopeammin ohi ja jokaisesta rauhallisesta hoidetusta raivosta kehun itseäni häikäilemättä ;).
Paras ohje oli ehkä antaa lapselle tilaa: Aina ei tarvitse olla hyvä päivä. Aina ei tarvitse totella (äidin ei tarvitse näyttää periksiantaneelta, mutta ei tarvitse odottaa tottelua joka käskyllä välittömästi). Aina ei tarvitse huvittaa pukea – nyt lapsi suuttuu, kun menen kaikessa hiljaisuudessa pukemaan häntä :) hän pukee itse! Ei tarvitse totella sillä sekunnilla – enhän itsekkään lopeta edellistä tekemistä, vaan siirryn seuraavaan vasta, kun tulee sopiva hetki edellisestä. Myöhemmin psykologi totesi osuvasti: hienoa, että teillä on lapsi, joka kyseenalaistaa teidän tekemiset ja antaa mahdollisuuden kasvaa vanhempina.
voin siis sanoa onnea teillekin :) – huom olen ehtinyt märehtiä meidän tekemisiä ja keinoja nyt pari kuukautta (ehkä aihe on muhinut päässä paljon pidempään). joskus menee hyvin, joskus ei. tiedän, ettei onnittelu tunnu hyvältä huumorilta. mutta jälkikäteen huomaa, että oman kasvunmahdollisuus on oikeasti onni.
Moi, minulla on sama tilanne minun kolmevuottian kanssa,kiukutelua,lyömistä,intämistä,minä jäin pojan kans yksin tossa vuosi sitten erosin pojan isän kanssa ja nyt olen huomannut että nämä kakki alko tämä vuoden alusta kun isä alko tapaa poikaa kun ei ollu meidän eron jälkeen käynyt,.poika on nopea liikeistä.hermostuu helposti ja heitää tavaroita,nyt käytämme kuva korteja ja se on nyt jotekin autanut pidän samaa rutinia joka päivä.poika on mun kanssa erilainen kun isä on kuviossa niin se palasi romahtaa,
Meidän tyttö on 3v ja 4kk kohta. Todettuna lapsuusiän autismi, hän ei vielä puhu sanaakaan. Ja nyt on alkanut tulemaan ihan järkkyä kiukkuja, kun ei saa tahtoaan läpi. Suurin osa kohdistuu minuun, eli äitiin.. kauheaa lyömistä, puremista, raapimista, nipistelyä.. ei kuuntele yhtään, tai tuntuu siltä. Hänen kielellinen kehityshäiriö varmasti turhauttaa, kun ei saa selväksi mitä haluaa ja mikä harmittaa jne. Ja käskyt ja meidän puhe ei välttämättä ihan vielä ole kauhean helppoa hänelle, ei ymmärrä vielä ihan kaikkea puhetta. Alkaa olee aika loppu.. nukkumisesta yhtäkkiä tullut aivan kamalan vaikeaa, ja syöminen on vähän mitä on. Syö jos syö, ja tosi valikoivaa. Hän on maailman ihanin ja iloisin ollut, ja on siis edelleen.. mutta kiukku tuntuu nyt ottavan vallan, ihan kaikesta.