Väsynyt

Hei,
Täällä myös sama tilanne koulunkäynnin suhteen,tyttö 12-v ja 6.s luokka menossa.
Meillä monitahoinen ongelma,lapsi menetti isänsä kolme vuotta sitten jouluna,tästä seurasi vakavat traumat,isän poislähtö ei ollut ns. normaali tilanne. Lapsella myös pitkäaikaissairaus,joka vaikuttaa tilanteeseen. Nämä asiat eivät kuitenkaan estäneet koulunkäyntiä,vaan tämä syksy muutti kaiken,kun paras ystävä/luokkakaveri muutti toiseen kaupunkiin,nyt tyttö kokee itsensä ulkopuoliseksi luokassa. Olivat tämän ystävän kanssa niin ”liimautuneet” toisiinsa,ettei muiden kanssa koskaan edes kaverisuhdetta saaneet luokassa aikaiseksi. Vapaa-ajalla on kyllä joitain kavereita (nuorempia),mutta ei kuitenkaan päivittäin,mutta tähän poismuuttaneeseen ystävään on jatkuvasti yhteydessä puhelimitse,voisi sanoa että, joka päivä. Meillä on tukitoimia paljon,kuraattori,opettaja,hoitava lääkäri,psykologi,psykiatri,psykoterapeutti…
Mutta kouluun lähtö ja siellä oleminen on tuskaa. Parin viime kk.n aikana tilanne on pahentunut. Nyt on suunnitteilla masennuslääkitys,sekin tosin alkaa vasta tammikuussa,aikaisintaan,tosin pyysin hoitotahoa kiirehtimään asiassa. Heillä on alkamassa joululoma,joten ei ehdi luultavasti…Mietin vaan,että mikä tässä on tärkeintä…Lääkityksen aloittaminen ja käytännön asiat sen kanssa ei kuitenkaan hirveesti vie aikaa ja jos ongelmia tulisi,sairaala päivystää 24/7 ja lastenosastolle pääsee helposti,kun on se pitkäaikaissairaus jo olemassa. Vertaistuki tässä(kin) asiassa olisi niin tärkeää,niin lapsille kuin meille vanhemmille.

Nimetön

Jos lapsi ei halua mennä kouluun ei voi olla 100% varma siitä että häntä kiusataan

Itse sairastanut

Eikö yksikään lapsi ole saanut diagnoosia sosiaalisten tilanteiden pelosta? 🤔

Luulisi, että se olisi syynä edes jollakulla.
Itse olen sellaisen sairastanut. Kiusaamista ei ollut silloin, mutta joskus vuosia ja vuosua aiemmin oli ollut, ja uskon sen vaikuttaneen. Olin koulussa ylireippaan ja iloisen roolissa, siitä oli tullut selviytymiskeinoni kiusaamista vastaan. Koulun jälkeen en sitten muuta jaksanut, kuin olla yksin kotona.

Tuohon meni kyky sosiaalisten tilanteiden pelon puhkeamisen myötä yhdessä päivässä (sain eräässä sos tilanteessa ns. klassisen kahvikuppineuroosin, enkä pystynyt sen jälkeen syömään, kirjoittamaan, saamaan avainta lukkoon tms. muiden nähden). Vasta sen myötä tajusin, kuinka reippaus, iloisuus, puheliaisuus oli ollut pitkään vain rooli, josta olin pitänyt kiinni, jotta mikään heikko kohta ei missään nimessä paljastuisi ja altistaisi minua kiusaamiselle.

Olin tuolloin jo 25-vuotias aikuinen ja vaati tiivistä psykoterapiaa ja todella kovaa kanttia, jotta pystyin pääsemään tuosta eroon. Esim aloin pakottaa itseni ruokalaan ja tein siellä hammasta purren mitä pystyin. Sain ehkä otettua ruokaa, mutta jouduin kestämään häpeän, mikä tuli siitä,, että pari viikkoa istuin ruoka edessäni, enkä pystynyt syömään kuin leipää. Lasi ja haarukka kun eivät pysyneet kädessä. Aikuiset opiskelukaverit eivät ottaneet minua silmätikuksi, mutta teepä noin koulussa, jossa luokallasi on muutama epäempaattinen kiusaaja!

En tiedä miten teini-ikäisellä olisi kykyä voittaa tuollaista ongelmaa yksin. Olisin takuuvarmasti itsekin jäänyt kotiin.

Alueelle ‘Elämää alakoululaisen kanssa’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.