Siirry sisältöön
Nimetön

Hei Huoli kaverina aina! Kirjoituksesi sai minut tauon jälkeen taas kertomaan meidän kuulumisia. Kirjoitit, että lapsesi on karkuteillä jossakin. Myötätuntoni ja ajatukseni ovat luonasi. Voin vain kuvitella.. lämmin halaus sinulle, et ole yksin.

Meillä on myös koettu karkureissut, toistaiseksi lapsi on löydetty ja saatu takaisin. Mutta se huoli, kun ei tiedä missä on!! Eka reissu kun sattui, toimin kuin robotti loogisesti ja järkevästi, shokkitila piti minut toimintakuntoisena. Kun tilanne lopulta oli ohi, minä romahdin. Jouduin hakemaan ammattiauttajan apua. Kerta kaikkiaan oli vaan pakko, sillä en pystynyt enää nukkumaan ja elin jonkinlaisessa ihme stressitilassa koko ajan. Kuulemma joku kehon oma suojamekanismi, joka kriisitilanteissa menee päälle. Suosittelen avun pyytämistä. Itseäni ja perhettäni on auttanut paljon. Olen saanut keskustelu-apua ja se kait tässä on se suurin juttu, että kun saa oman pään pidettyä kunnossa niin jaksaa tätä muutakin perhettä luotsata. Me äidit olemme paljosta vastuussa.

Ihan kuten kirjoitit: minäkin tunnistan lapsessani ”merkit” milloin asiat ei ole kunnossa. Silloin kun kaikki on ok, olemme rentoina ja hyväntuulisina, mutta kun alkaa tuulen suunta muuttua, niin koko perhe reagoi. Tästä kannan huolta, mitä tämä kaikki tekee perheen muille lapsille. Tässä ei ole kyseessä vain yhden nuoren oikeudet, vaan muidenkin lastemme tulevaisuus. Sijoituspäätöksen ylläpitoon olen nyt saanut voimia. Kotiin nuori ei voi tulla, sillä meidän perherakenne ei kestä sitä, että yhdellä on näin valtavan suuri vaikutus muihin. Vierailut, yökylät, lomat jne ovat harkinnassa ja kokeilun alla. Elämme päivä kerrallaan, viikko kerrallaan.

Raskasta tämä on, eikä helpotusta ole näköpiirissä, mutta jostain kumpuaa nyt minuun voimaa. Olen alkanut hyväksyä sen, että tämä tilanne on meidän todellisuutta. Enää en etsi syitä ja vikoja itsestäni, siihen kulutin alussa energiaa ihan suotta. Meillä mennään nyt näin, enkä pysty kaikkeen edes vaikuttamaan. Lapseni on yksilö, minusta ja tahdostani riippumaton henkilö ja tekee itsekin omaa elämäänsä koskevia valintoja. Niinkuin eräs sukulainen sanoi: peti on pedattu, nyt siinä on maattava.

Nimetön

Täällä myös äiti, jolla samat vaikeudet.. moni kirjoitus kuulostaa ihan tutulta- samat kuviot meidänkin kotona. Poikamme 15v oli myös avohuollon tukitoimenpiteenä muutaman kuukauden syksyä/talvea sijoitettuna nuorten vastaanottokotiin. Meillä myös nämä samat syyllistämiset ym. ja eritoten minua kohtaan, ei halunnut puhua tai nähdä ja voimme kaikki pahoin. Parisuhteeseenkin nämä asiat väistämättä vaikuttaneet, kun pojan ollessa pois kotoa voin todella pahoin ja purin sitä mieheeni.. tuli paniikki saada lapsi takaisin siinävaiheessa kun huostaanotto oli mahdollisuutena edessä. Poika kotiutui ja elämä ollut ylä- ja alamäkeä..olen ummistanut paljon silmiäni siinä pelossa, että menetän taas lapseni luotani. Nyt kuitenkin raivareita taas, mies ei jaksa lainkaan- voi todella huonosti henkiseti asian takia.. poika pitää ailahtelevuudellaan jatkuvasti varpaillaan. Pienempi lapsi pelkää kamalasti- viimisin yhteenotto kun tuli, pieni pakni itkien ja peloissaan rappukäytävään. Koko perhe hajoaa väistämättä, jos en pysty lapsen pois sijoittamiseen/huostaanottoon.. Mietin jatkuvasti, pitäisikö minun kuitenkin ottaa yhteyttä lastensuojeluun ja kertoa tilanne- että emme jaksa.

Nimetön

Kiitos vastauksestasi!

Tällä hetkellä voin paremmin, koko perhe voi paremmin. Yksi pato murtui ja asiat ovat hieman edenneet.

Nuori oli karkureissulla viikon ja tiedät varmasti, millaisia tunteita kävin läpi tuon pitkän viikon aikana. Koko karkureissulta kiinnijääminen kävi niin ihmeellisesti, että jotain perää täytyy olla sanonnassa ”äidin vaisto”. Joku vaan pakotti minut liikkeelle tiettyyn aikaan, tiettyyn paikkaan ja kas …

Sain nuoren tulemaan kotiin ja kun istuin hänen kanssaan terassilla juttelemassa, katsoin häntä ja minun sisälläni viilsi niin syvä suru kun ymmärsin, etten tunne tuota ihmistä enää! Hän oli laihtunut entisestään, tukka sekaisin. Väsynyt, kalpea, ärtynyt. Oli jo hetken toivonut jäävänsä kiinni. Ei olisi enää jaksanut. Tässä(kään) tilanteessa ei osannut tehdä omaa päätöstä vaan oli kaverijengin vietävissä. Onneksi huumeseulat olivat puhtaat ja mitään rikoksia ei karkureissunsa aikana ehtinyt tehdä.

Nyt on nuori ollu kiinni lastenkodissa ja kotilomaa kokeillaan parin viikon päästä. Minua jännittää jo nyt. Viimeksi kun puhuin nuoren kanssa puhelimessa, hän oli kovin toiveikas lomansa suhteen. Ketä kaikkia aikoo nähdä ja niin edelleen. Lomiksi on tehty lastenkodin ja perheen kanssa yhdessä sovitut säännöt joista nuoren pitää pitää kiinni. Pelkään että nuori vähät välittää ja taas etsitään… en tiedä jaksanko enää? Mutta mahdollisuus pitää antaa, en halua luovuttaa. Ikäväkin on hirmuinen. Mutta haluaako nuori edes olla kotona? Pelkään pahoin että kotilomat tarkoittavat hänelle yhtä kuin kaverilomat.

Itse romahdin edellisessä sossun palaverissa täysin. Yleensä pystyn puhumaan vaikeistakin asioista mutta nyt nuoren sosiaalityöntekijä kysyi; ”miltä sinusta tuntuu, miten sinä jaksat?”. Se riitti murtamaan padon ja itkin varmaan puoli tuntia. Sain häneltä pari puhelinnumeroa josta voin hakea keskusteluapua. Aion ottaa avun vastaan.

Jaksamista sinulle ja perheellesi. Päivä kerrallaan, hetki kerrallaan.. ja uskoen nuoren selviävän parempaan tulevaisuuteen. Olisi kiva välillä kuulla mitä teille kuuluu?

Nimetön

Hei, epätoivoista, luin viestisi ja halusin heti kirjoittaa vastausta. Meillä myös koko perhe oireili, ei pelkästään nuori ja minä. Ja ratkaisuja myös piti pohtia ajatellen koko perheen parasta. Tosiasioita ei pääse pakoon, vaikka miten päin yrittäisi.

Meille nuoren sijoitus oli ihan hirveä sokki. Pitkän aikaa tuntui ettei tästä selvitä, eikä nkynyt valoa missään. Mutta on tässä menty hiukan eteenpäinkin. Välillä on tullut takapakkia, kun on yritetty liikaa liian pian. Mutta sitten on taas vain aika ollut apuna. Tällä hetkellä on puhevälit jne mutta kovin kauas tulevaisuuteen ei pystytä suunnittelemaan. Nautin joka ikisestä hetkestä, jonka saamme viettää yhdessä riitelemättä!

Sen haluaisin sanoa, että kyllä se lapsi sieltä takaisinkin tulee. Vaikka nyt näyttäisi siltä, että tähän loppuu kaikki ja äidin sydän vain tietää miten paljon on itkua ja kaipausta kun lapsi on poissa.. Mutta ei se äitiys/isyys mihinkään katoa, vaikka lapsi olisikin välillä muualla. Se on raskas päätös, nöyrtymisen paikka, sanoa että en jaksa. Että tarten apua. Itselläkin käynyt usein mielessä, että oltaisko selvitty ilman sossujen väliintuloa. Ainakin oltaisiin säästytty loputtomilta palavereilta, jatkuvilta neuvotteluilta.. kyllä, välillä on tuntunut että ne vei multa lapsen.. Mutta tosiasia taas: ei oltaisi pärjätty ilman apua. Vaikka se apu ei aina olekaan ollut sellaista, mitä its eolisin toivonut..

Nimetön

Hei epätoivoista!

Molemmat lapset tarvitsevat apua. He tarvitsevat turvan tunnetta elämään. Vanhempi lapsesi ei sitä itse ymmärrä, eikä varsinkaan sitä tällä hetkellä myönnä, mutta hän tarvitsee nyt jonkun joka pysäyttää ja pistää ajattelemaan. Sinä ja miehesi ette ole siihen pystyneet ja se on täysin ymmärrettävää. Tilanteet etenee useinkin niin salakavalasti, että samalla kun niitä yrittää selvittää ja miettiä miten, kuluttaa itseltään pois voimavaroja ja pian ollaankin aivan uuvuksissa.

Myös pienempi lapsesi tarvitsee turvaa. Jatkuva varpaillaan olo kotona ei tee kenellekään teistä hyvää. Meillä murrosikäisen raivokohtaukset ja käyttäytyminen johtivat mm. siihen, että hänen pienempi sisaruksensa, tuolloin 7-8 vuotias, alkoi kastelemaan öisin ja saamaan univaikeuksia. Kaikki tuo korjaantui kun tilanne kotona rauhoitettiin. Valittevasti se tarkoitti nuoren sijoittamista muualle asumaan.

Nyt kun olen asian hyväksynyt, uskallan myös miettiä, mitä kaikkea vahinkoa kotona ehti jo tapahtua mutta myös sitä miten paljolta tämän ratkaisun myötä säästyttiin.
Tilannetta voi pitää myös tietynlaisena opetuksena nuoremmille. Me puhuimme mm. jotenkin näin :
miten tahansa ei VOI käyttäytyä. Äiti ja isi rakastaa siskoa niin paljon, ettei tahdo hänen tekevän itselleen pahaa. Äiti ja isi rakastaa sinua niin paljon, ettemme halua sinun kokevan pahaa ja pelkäävän omassa kotonasi. Siskosi rakastaa sinua mutta hänellä on raskaita asioita joita hänen pitää saada selvittää ja kotona se ei onnistu.
Perhe säilyy ehjänä vaikka yksi muuttaisikin pois ja rakkaus ei katoa ikinä.

Mitä teidän muidenkin sijoitetuille nuorille nyt kuuluu?
Meillä tytön karkureissu ei jäänyt ainoaksi. Ei palannut sovitulta kotilomalta perhekotiin ja oli teillä tietymättömillä 11 päivää. Taas sama huoli, viha, epätoivo ja pelko. Palasi vapaaehtoisesti, väsyneenä.

Tuon koommin ei ole kotona päässyt käymään. Perhekodissa menee hyvin. Opiskelee ja kaikki sujuu ilman mitään kommelluksia. Kohta kokeillaan taas kotilomaa… jännittää, mutta ei niin paljoa. Olen kai viimeinkin tajunnut yhden tärkeän asian : loppujen lopuksi nuori päättää itse omista tekemisistään. Voin tukea, auttaa ja olla läsnä mutta en voi pitää liakassa. Pitää yrittää luottaa, aina vain uudelleen ja olla katsomatta menneisiin virheisiin. Ja rakastaa ehdoitta.

Voimia kaikille sijoitettujen vanhemmille ja muillekin ketkä painivat näiden raskaiden asioiden kanssa.

Nimetön

Perhe-elämämme muuttui totaaliseksi taistelukentäksi muuton jälkeen, teinitytär päätti kaiken menneen paskaksi ja mieheni löysi tablettipurkin hengen. Lopulta tyttö ei mennyt kouluun ja suuttui kaikesta, mitä minä käskin tekemään jopa niin rankasti, että soitti poliisit paikalle, kun äiti hakkaa.Otin tytärtä ranteesta kiinni,kun en jaksanut enään moksimista, tätä enolisi saanut tehdä vaan olisi pitänyt antaa tytön jatkaa. Sain syytteen ja jouduin sovitteluun ja tytärtä siliteltiin ja porukalla päätettiin, että paha äiti. Lopulta otin eron ja tytär otettin muutamaksi viikoksi huostaan, mistä muutti isän kanssa asumaan. Tukea et saa jos et itse soittele ja hae sosiaalitoimistosta tai mielenterveyspalveluista, yksin saat märehtiä ja itkeä. Meillä yritettiin tapaamisia, tytär soitti taas poliisit, kun oli suuttunut pikkusiskolle kaukosäätimen takia. Sosiaalipäivystäjä haukkui minut, kun en osaa lapsiani hoitaa. Tytärtä taas siliteltiin ja voivoteltiin, paha äiti. En enään tapaa tytärtä, koska hän ei sitä halua, nuoremmat sisarukset käyvät isällään ja siskonsa luona. Vanhemmat lapset panivat välit kokonaan poikki isäänsä ja siskoonsa., hautajaisiin aikovat kuitenkin mennä. Elikkä teinin päähänpistojen takia meni uusjakoon koko perhe. Nykyään näitten nuorten rankaiseminen ja ojentaminen on mahdotonta, jos he ovat viisaita aina tulee apua kun soittaa lastensuojeluun tai poliisille, ja vanhemmat pannaan ruotuun. Joskus tuntuu, että vanhemmille pitäisi olla suojeluohjelma ja paikka minne näitä murkkuja pääsee karkuun. Mutta kukapa sitä kehtaa kylillä huudella, ettei pärjää lastensa kanssa, hulluna pitävät.Huostaanottokin on kuin kirosana, ettei sitä ääneen sanoa, saati sitä että tytär soittaa poliisit jos joutuu kissansa jäljet siivoamaan.Näin meillä, en uskalla ajatella miten menisi jos lapsia ois enemmän, nyt seitsemän kipaletta.

Nimetön

Tästä viestiketjusta minäkin ammensin voimaa, kun tytär 15 vuotiaana sijoitettiin nuorisokotiin pariksi kuukaudeksi oman holtittoman käytöksensä vuoksi (huhti-toukokuussa 2011).
Aika vaan oli ihan liian lyhyt. Kotiin paluu tapahtui kesäloman alussa ja kesä sujui melko hyvin, mutta opiskelun alku toi samat ongelmat eteen : lintsausta, tupakkaa, epämääräistä kaveriporukkaa, yöpoissaoloja ties missä jne.
Ikää tytöllä on nyt 16 v ja järki ei ole kasvanut päähän yhtään. Seuraavaksi kai pysyvä sijoitus johonkin laitokseen,mutta jotakin vaihtoehtoa sille toivoisin löytyvän.

Nimetön

Hei, olen oman murkkuni kanssa kokeillut useita ”kotikonsteja” ja jo usein pyytänyt ammattiapuakin, mutta en vaan saa murkkuani noudattamaan sääntöjä eli hän lintsaa koulusta ja on erittäin epäkohtelias opettajille sekä kotiintuloajat on vain kaunis sana meidän perheessä nykyään, on rahan varastelua, kodin sotkemista ym ym. minun nimittelyä ja haistattelua. Olen jo miettinyt samaa kuin teidän ratkaisu eli huostaanotto/sijoitus, ihan mikä keino olisi nyt tervetullut, jotta tilanne raukeaisi. Sinulle haluan sanoa ymmärtäväni todella enemmän kuin hyvin ratkaisusi, ajattelithan vain oman lapsesi parasta. Vaikka itse itken tilanteita kun oma nuoreni sanoo vihaavansa minua ja toivovansa kuolemaani, niin haluan uskoa tilanteen muuttuvan sinun kuin myös omalla kohdallani. Tuntuu niin vähältä sanat mitä voin kirjoittaa, vaikka niin hyvin voin kuvitella tunteesi oman tilanteeni takia. :) Voimia voimia!!

Nimetön

Voimia sinulle. En minäkään olisi voinut käsittää lasten ollessa pieniä, mitä kaikkea murrosikä pitää sisällään. Sinä olet toiminut täysin oikein. Silloin kun ei nuori pysy enää omassa ”hanskassa”, on ihan oikea ratkaisu antaa nuori sijoitukseen. SE EI TEE SINUSTA HUONOA ÄITIÄ! Päinvastoin sinä yrität tehdä kaikkesi lapsesi eteen, jotta hän saisi jonkunlaiset eväät elämään. Paljon huonompi vaihtoehto on ”luovuttaa” nuoren kohdalla ja antaa hänen mennä ja tehdä mitä sattuu. Nuoruus on kuitenkin jokaisen kohdalla niin omanlainen kipuilu vaihe. Toisilla se on rankempi ja toiset sivuuttavat sen hyvinkin kevyesti. Voi kumpa ne vanhemmat, joiden nuori on ollut ”helppo” ei koskaan syyllitäisi niitä vanhempia, joiden nuori menee nuoruutensa kovemman tien kautta.
Onneksi nuoruus on kuitenkin ohimenevä vaihe ja lapsesi ei todellakaan ole sinulta kadonnut mihinkään. Etkä todellakaan ole yksin näiden haasteellisten murkkujen kanssa. Minäkin olen taas tänään ”pilannut” nuoren elämän rajoja asettamalla, joten en tiedä onko minulla tänään edessä nuoren etsiminen ”huudeilta”, hänen sanoja lainatakseni. VOIMIA kaikkien murkkujen vanhemmille!!

Nimetön

Erityisesti tämä kirjoitus on kuin suoraan minun perheeni tilanteesta. Perheemme on jo hajonnut, nuori on palaamassa vastaanottokodista entistä katkerampana ja syyttää minua kaikista ongelmistaan. Kaikkein eniten huostaanotossa pelottaa ja mietityttää se, että poikani siellä katkeroituisi entisestään ja saisi lisää – miten sen nyt ilmaisisi – huonoja vaikutteita. Minusta hän tarvitsisi ennen kaikkea psykiatrian apuja, mutta sellaisiin on valtavat jonot…

Kirjoitit, että aika vastaanottokodin jälkeen on ollut ylä- ja alamäkeä. Siis ylämäkeäkin on ollut ja usko vaan, tähän parhaiten auttaa aika. Murrosikä menee ohi aikanaan. Niin tuskaisen hitaasti kun tuo varttuminen tapahtuukin, niin voinemme vain pyristellä päivän kerrallaan eteenpäin. Rohkeutta ja voimaa sinulle – sekä lämpimiä ajatuksia!

Nimetön

Täällä jatkuu sama meno…. nuori pääsi asumaan hieman vapaampaan paikkaan koska käyttäytyi hyvin ja kotilomat sujuivat. Meillä oli muutamat tosi kivat viikonloput yhdessä sekä joulun aikaan kokonaiset kaksi viikkoa ja paria mökötyskohtausta lukuunottamatta aivan ihanaa aikaa yhdessä!! :)

Nyt ollaan astuttu uuteen vuoteen ja niin hyvin on mennyt että pessimisti minussa nosti päätään ja huomasin äidin vaiston olleen jälleen oikeassa. Viimeksi kun nuori tuli kotilomalle, juotiin kahvit ja juteltiin keittiön pöydän ääressä pari tuntia, naurettiin ja hölmöiltiin. Yksi puhelu ja ”mä vaan käyn äkkiä kaverilla .. mä lupaan ..” ja oli poissa kolme päivää. Mä pidätin henkeä, mä päätin etten hermosti et mä elän ja teen pienempien lasten kanssa jotain kivaa, ettei ne nää, ettei ne ehdi kaivata ….

Mun nuori on pian täysi-ikäinen. Vielä loppurutistus ja pääsee omilleen. Ymmärrän ja tuen täysin ratkaisua muuttaa omilleen. Mietin, olenko luovuttanut kun nämä ”hatkat” ei tunnu enää niin pahalle? Toisaalta huomaan kuinka nuori on kasvanut ja erilaista kypsyyttä häneen tullut. Olenko alkanut luottamaan enemmän? Miten se voi olla mahdollista vaikka nuori petti lupauksensa taas? Vai olenko vaan niin turtunut…

Mä en vaan tiedä mitä mun pitää tehdä. Kun oli hatkassa, soitin lastenkotiin ja ilmoitin. Heidän tekemät ”toimenpiteet” ei tarkoita mitään. Tosiasia on etteivät he kykene hoitamaan asiaa monen sadan kilometrin päästä ja poliisit ei hae ketään kenestä ei ole varmaa silminnäkijähavaintoa. Ja nuoren kaverithan ei koskaan mitään tiedä. Joten käytännössä se tarkoittaa että jos ei jollain muulla tapaa jää ”haaviin” kiinni, nuori tulee sitten kun se tulee.

Yritän keksiä tästäkin ajanjaksosta jotain positiivista.. nuoreni ei ole kertaakaan plussannut huumeseulaa. Se OSAA olla kotonakin ja ilman päihteitä jos vain haluaa. Tästä todisteena ihanat kaksi viikkoa joulun aikana. Hän on ajatteleva, fiksu, vastuunsa kantava (todellakin aina ymmärtänyt tekojensa seuraukset), ihana, tärkeä ihminen!
Ja kohta tämä on ohi… nuori täyttää 18v ja ei ole tarvetta olla hatkassa mistään, piilotella ketään jos haluaa juhlia, tarvitse noudattaa muiden sääntöjä…
… ja samalla se pelottaa mua ihan kamalasti.

Voimia kaikille!!

Nimetön

Vanhempien suojelua minäkin äitinä kaipaan!
On todella niin kuin tunnen että Suomessa ei äitejä arvosteta lainkaan?

Alueelle ‘Elämää murrosikäisen kanssa’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.

Takaisin ylös