Mitkä asiat ovat saaneet sinut epäröimään vanhemmuutta?
MLL:n Haluanko vanhemmaksi -sivuston gallupissa kysytään, mitkä asiat ovat saaneet sinut epäröimään vanhemmuutta.
Jaa oma kokemuksesi aiheesta! :)
Epäröin vanhemmuutta muutamastakin syystä. Olen viime vuosina alkanut pikku hiljaa kehittämään itseäni ja toteuttamaan unelmiani. Koen kuitenkin, että muutaman vuoden päästä olisi viimeinen aika tulla omin avuin raskaaksi.
Oma jaksaminen huolestuttaa vauva arjessa. Saanko tarpeeksi tukea ja miten puoliso orjentoituu vauva arkeen.
Keskeneräiset opinnot, velat ja taloudellinen tilanne sekä asunto, joka ei sovellu yhtään perhe-elämään saavat epäröimään vanhemmuutta. Tuntuu, etten pysty tarjoamaan lapselle yhtään mitään.
Tuntuu että maailma ei ole lapsiystävällinen, tv ja some opettaa kummallista maailmankuvaa. Lapset meikkaa kohta jo päiväkodissa ja väkivalta lisääntyy
Epäröin vanhemmuutta, koska pelkään oman jaksamiseni puolesta. Arki on kahden aikuisenkin kesken väsyttävää enkä sosiaalisen työn jälkeen jaksaisi aina edes puolisoa. Pinna on kireällä tässäkin elämäntilanteessa. Pelkään myös masennuksen uusiutumista, vaikka totaalisesta aallonpohjasta ja työkyvyttömyydestä on jo vuosia ja kävin sen jälkeen puoli vuosikymmentä psykoterapiassa. Pelkään yksin jäämistä, kun tukiverkkoa ei nykyisellä kotipaikkakunnalla vielä ole. Eniten ehkä kuitenkin sitä, että siirrän omat olemattomat tunnetaitoni ja käyttäytymismallini ja ikuisen riittämättömyyden tunteen lapsiin. Teen töitä lasten kanssa nytkin ja välillä on vaikea olla jo pelkästään työroolissa asiallinen aikuinen ja nähdä lapsen käytöksen ohi syyt ja ymmärtää ne. Kylmää myös välillä vatsanpohjassa maailman tila.
Silti kai tavallaan haluaisin lapsia, tai en tiedä, jännittää ja hirvittää koko ajatus myös paljon.
Minä myös epäilen omaa jaksamistani. Arjen askareet pelkästään kahden aikuisen taloudessa tuntuvat ylipääsemättömän vaikeilta joskus. Ruuanlaitto, siivoaminen, tiskaus, koiran ulkoiluttaminen. Miten jaksan olla arjen pyörittäjä lapsen kanssa? Menetänkö itseni kokonaan? Rupsahdanko? Kiinnynkö lapseeni vai kadunko koko päätöstä? Pääsenkö enää työelämään takaisin lapsenhankinnan jälkeen? En ole ikinä erityisesti halunnut lapsia ja kipuilen nyt kuin limbossa sen suhteen, että kadunko enemmän lapsettomuutta vai lapsen hankintaa. Puoliso sanoo tyytyvänsä molempiin vaihtoehtoihin, mutta tiedän hänen toivovan lasta. En halua menettää puolisoani.
Mietin haluanko lapsen tällaiseen maailmaan, jossa ihmisiä on liikaa, maapalloa ylikulutetaan ja ilmastokriisi ja sodat uhkaavat. Lapsen kaipuu on vahva, mutta niin on myös ilmastoahdistus ja pelko tulevaisuudesta. Adoptioon ei kelvata, joten siitä ei ole lohtua tilanteeseen.
Oma ja puolison jaksaminen mietityttää täälläkin. Meillä ei ole tukiverkostoa, joten mistä saisimme yhteistä parisuhdeaikaa? Myös taloudellinen tilanne metityttää, kun lapseen menee paljon rahaa. Olemme myös pohtineen sitä, minkälaisessa maailmassa lapsi joutuisi kasvamaan, kun kaikki tuntuu olevan menossa koko ajan vain huonompaan suuntaan.
Nimimerkille katastrofi. Luin itse eilen tätä artikkelia (linkki alla) ja se sai minut (ainakin vähäksi aikaa) toiveikkaammaksi lapsiasian suhteen.
https://inews.co.uk/news/environment/climate-change-scary-having-children-global-warming-1492131
Itse en halua lapsia mm. siksi, että pelottaa että raskaudesta/synnytyksestä jää jotain pysyviä haittoja tai vammoja. Kuullut kaikennäköisiä kauhutarinoita synnytyksistä ja keho muuttuu paljon. Itsellä vielä herkkä keho. Synnytyksen jälkeinen masennuskin mahdollista. Vapaus lähtee ja arvostan omaa aikaa ja omia unelmia kuitenkin niin paljon. Itse en ymmärrä jos joku jättää tekemättä lapsen ilmastonmuutoksen takia. Jos muutama suomalainen ei tee lastsa, ei se maailmatilanteeseen vaikuta. Sen verran ’itsekäs’ pitää olla, että jos oikeasti lasta haluaa, niin hommaa sen. Muuten jää kaduttamaan loppuelämäksi.
Mies puhuu lapsista ja lapsiperhe-elämästä ikävään sävyyn. Ei kuulosta siltä, että haluaisi elää sellaista elämää. Kun jutellaan, sanoo ettei tiedä. Minusta on alkanut myös tuntua, etten halua lasta hänen kanssaan. Jo nyt teen suuren osan kotitöistä. Vanhempani asuvat kaukana meistä. Pelkään yksinäisyyttä ha väsymystä.
Haluaisin ehdottomasti äidiksi, mutta haave täytyisi toteuttaa yksin. Mietin onki itsekästä hankkia lapsi yksin. Toivon muuten että tämän kaltaisissa kyselyissä ja kirjoituksissa huomioitaisiin parisuhteen puuttuminen. Se on hyvin monella syy lapsettomuuteen.
Itselläni on moniakin syitä, jotka ovat vaikuttaneet siihen ettei lasta olla yritetty ainakaan vielä saada. Vaikka pohjalla onkin vakaa 11 vuotta kestänyt parisuhde. Ja meillä miehen kanssa ikää +30. Tässä muutamia syitä, jotka saavat epäröimään lapsen mahdollista hankintaa:
-Taloustilanne (itse matalapalkkatyössä myyjänä, mies työtön)
-Oma mielenterveys (ollut aina haasteita mielenterveyden kanssa, johtuen hyvin pitkälle omasta yliherkkyydestä ja menneisyyden traumoista)
-Menettämisen pelko/sairauden pelko (omalla maailman rakkaimmalla koirallani on ollut koko elämänsä terveyshaasteita ja esimerkiksi kipukäytöstä on joutunut analysoimaan tarkkaan . Menettämisen pelko ja läheltä piti tilanteet ovat saaneet aikaan paniikkikohtauksia. Miten selviäisin huolen määrästä lapsen kanssa, kun en koirankaan? Entä jos syntyisi erityistarpeinen lapsi? Entä jos lapsi sairastuisi vaikka syöpään?)
-Maailman pahuus (koulukiusaaminen, koulusurmat, henkirikokset (esim Koskelan tapaus), huumeet, jengiytyminen.. Sota..
-Tukiverkon puuttuminen (Miehen kanssa ollaan jo +30v, omat vanhempani ovat jo iäkkäitä ja heillä on terveyshaasteita. Sisaruksiin välit ovat etäiset enkä heitä haluaisi muutenkaan vaivata esim lastenhoidolla, koska heillä itselläänkin vapaa aika kortilla ilman muiden lapsia)
-Perinnöllisyys (en missään nimessä haluaisi siirtää omaa heikkoa ja herkkää luonnetta jollekin toiselle. Enkä myöskään omia traumakokemuksia)
Tässä vain muutamia syitä.
Me yritettiin puolison kanssa lasta koko viime vuosi. Tammikuussa tein positiivisen raskaustestin ja maaliskuun alkuraskauden ultrassa löytyi tuulimunaraskaus, ei siis sikiötä ollenkaan. Istukka ja kalvot piti saada ulos lääkkeellisellä raskaudenkeskeytyksessä, joka tehtiin onneksi sairaalassa, mutta oli mulle fyysisesti hirveä kokemus (olin kellon ympäri todella kipeä). Nyt raskaudenkeskeytyksen jälkeen ajatus onkin palannut siihen yrittämistä edeltävään stressiin ja epäröintiin, et onko musta ylipäätään vanhemmaksi. Alkuraskauden vaivat kävi oman psyykkeeni päälle ja olin väsynyt ja vihainen. Kesken mennyt raskaus väänsi jostain mielen syövereistä kasan mustia mörköjä pintaan. Pelkään jotenkin toisaalta sellaiseen epätoivoa tihkuvaan lapsettomuusstressiin putoamista, toisaalta sitä että raskaus ja jatkuva pahoinvointi, närästys ja väsymys tekee musta arjessa eteenpäin raahautuvan sinnittelijän, joka odottaa seuraavaa pettymystä ja pelkää kohtukuolemaa ja kromosomivirheitä. Jotenkin koko tämä vanhemmuuteen liittyvä tunneskaala saa jo pienoiskoossa (13 raskausviikon kokemuksella) miettimään, et kestääkö pää tätä pidemmän päälle vai taasko arkeensa pitää ohjelmoida terapiaa pärjätäkseen (ja löytää siihen rahat).