En löytänyt vastaavanlaista viestiketjua jossa nainen olisi ”altavastaajana” päätin avautua hieman tänne.
Olen reilu 40 nainen ja olen jakanut viimeisen 30 vuotta mieheni kanssa, meillä on myös lapsia.
Yritän kertoa hyvin lyhyesti meidän elämästä mistä kaikki on alkanut ja missä nyt ollaan menossa. En voi sanoa tai antaa diagnoosia miehestäni että hän on narsisti mutta hänellä tuntuu olevan sellaisia piirteitä.
Mieheni on ollut aina kova flirttailemaan muille naisille. On hakeutunut sellaisiin töihin jossa on pääsääntöisesti naisia. En oo kokenut sitä alkuun uhkana tai kokenut mustasukkaisuutta ennenkun se on mennyt siihen pisteeseen että meillä on joku nainen käynyt poissaollessani tai hän on mennyt jonkun luokse tai hän on puhunut maratonipuheluita työkaverinsa kanssa.
Sanoin usein miehelleni miten pahalta minusta tuntuu ja haluaisin joskus olla se nainen jolta hän kysyy kuulumisia kun on työreissulla että kuinka kotona pärjätään. Olisin halunnut että hän olisi joskus sanonut kaipaavansa minua. Jouduin aina pyytämään tai anelemaan sitä huomiota Tai pyytämään pitää kädestä tai lähellään.Silloinhan usein tuumasi että olin lapsellinen . Kun siitä loukkaannuin ja sanoin miksi muut naiset saa enemmän huomiota kun minä kertoi että olen sairaanloisen mustasukkainen luulotautinen ja narsistinen ihminen.
Tätä jatkui kauan hain apua ammatti ihmiseltä ja sain masennuslääkkeet. Välillä meni paremmin välillä huonommin mutten ikään saanut läheisyyttä muutakuin pyytämällä. Aloin miettimään mikä minussa on vikana koska mieheni tuntui minua vihaavan tai pitävän minua vaan piikana ja lastenhoitajana. Lääkkeet ei tahtonut auttaa korotin annosta. Mää turvauduin alkoholiin ja huomasin siitä saavan helpotusta elämääni . Mieheni heitti minut kirjaimellisesti pihalle ja sain leiman alkoholisti ja mieheni pelasti perheeni jäi yksinhuoltajaksi sai kaikilta kruunun päähänsä . Mää olin roskasakkia ja kaiken pahan alku.
Mää jatkoin juomista se helpotti mun oloa mää tunsin että mää oon joku vaikken ollu. Mulla oli läheisriippuvuutta en ollut mitään ilman toista.
Mieheni pyysi kotiin muutaman kuukauden jälkeen mää menin. Yritin korvata perheelleni sitä mitä hajotin. Soimasin ihteäni usein, mutta se mieheni sinnikäs flirttailu jatkui ja se sama elämäntyyli mitä se oli aijemmin ei se ollut muuttunut. Mää ajattelin jotta ansaitsen sen enkä puhunut mitään. Silti sisälläni myllersi.
Mää usein ajattelin nukkumaan käydessäni että en jaksa tätä enää en jaksa että olen aina se toinen vaihtoehto. Ajattelin että minun olisi helpompi kuolla olin arvoton paska. Vaikka tiesin lapsilleni olevan erittäin tärkeä. Mun itsetunto oli rapissu miljooniin palasiin en ollut mitään ilman toista.
Paljon vuosien aikana nielin asioita vaikka välillä teki mieli itkeä halusin vaan että mua rakastetaan. Mun täytyi pyrkiä miellyttämään toista niin ehkä sain huomiota myös osakseni.
Mää hain apua ongelmiini söin lääkkeitä koska mussahan se vika oli .
Viimeiset 3 vuotta mieheni on muuttanut usein pois syy on ollut Joko rahassa tai siinä kun hänen mukaansa alennan tai hallitsen miestäni.
Vastavuoroisesti hän on uhannut tappaa minut tai toivonut kuolemaani,haukkunut huoraksi lutkaksi. Joka muuttoreissullaan hän on löytänyt humalassa naisystävän itselleen viimeinen suhde kesti pitempään mutta pyrki takaisin perheen luo ja haukkui sen naisen narsistiksi.
Mää en oo oikeen selvinnyt edellisestäkään pettämisestä koska kun muutti takaisin jatkoi vielä viestittelyä jonkin aikaa toiselle naiselle.
En pystynyt oikeen enää luottamaan.
Mieheni sai mut heltymään kun puhui minulle kauniisti kertoi rakastavansa sanoi sellaisia asioita joita aiemmin olin toivonutkin mää annoin usein mahdollisuuksia palata vaikka sen teot sattui. Mää halusin uskoa että ihminen muuttuu. Hänelle tuli myös alkoholi ja juuri ne vieraat naiset kuvioihin.
Hän on syytellyt virheistään aina minua hän ei ikinä myönnä virheitään muutakun rapulassa ja tunnontuskissa. Hän käy myös juttelemassa ammatti-ihmisellä mutta pääsääntöisesti hän etsii siellä virheitä minusta , hän kertoo aina minulle mitä hänen psykologinsa sanoi minun jostakin tavasta toimia ja hänen tapansa oli aina oikea. Olen joskus jutellut hänen psykologinsa kanssa ja sanonut että te että näe kun sivun toisen puolen asioista. Koska mieheni kertoman mukaan hänen käytöstään ymmärretään ja tuetaan siellä.
Minua suututtaa koska minusta tuntuu että mieheni on niin hyvä tarinan kertoja että saa kaikki uskomaan että minä oon kaikki se paska minkä hän julki tuo. Tuntuu että olen yksin eikä kukaan usko minua. Mieheni käyttää mun heikkouksiani aseinaan. En tohi puhua mistään henkilökohtaisista asioistani mitään koska seuraavassa riidassa käyttää niitä tikarinlailla minua vastaan. Jäin sairaslomalle masennuksen takia käskee mennä töihin tienaamaan niikun muutkin ihmiset välillä puhunut ilkeään sävyyn mun painostani. Huomaan että minulla on vieläkin miellyttämisen tarve teen usein ruokaa ja se voi välillä jättää syömättä että hän huolehtii omat ruokansa ettei häntä varten tarvitse mitään tehä. Usein itken kaipaan normaalia parisuhdetta kaipaan että joku välittää minusta kaipaan että voin jonkun kainaloon käpertyä kun on paha olla. Mää pelkään etten pääse tästä suhteesta irti vaikka haluan koska en jaksa enää.
Olen saanut vahvuutta etten anna enää niin paljon polkea mitä ennen , yritän sanalliset loukkaukset niellä ja itkeä ne yksin kun se ei oo näkemässä mun kyyneliä. Yritän kovettaa ihteni että lutkaksi haukkuminen ei tunnu enää missään.olen niitä sanoja jo paljon kuullut.
Olen aloittanut terapian ja tunnen olevani vahvempi mitä ennen en vain ole saanut aikaiseksi ottaa sitä isointa askelta, mutta odotan sitä hetkeä. En halua kuitenkaan sitä odottaa liian kauan että mun elämäni on mennyt toivon että saan rohkeutta tehdä suuria päätöksiä. Toivon että voin joskus olla onnellinen.
Olen vaimon kanssa ollut 13 v yhdessä erottu 2 kertaa ja palattu yhteen. Nyt lopullinen ero tulossa en kestä ja jaksa enää sitä kokoajan minun mollaamista ja henkistä väkivaltaa, kaikki kaveri suhteeni ovat kadonneet, suhde sisustuksiin ja vanhempiin ovat kadonneet , heissä kaikki paha ei vaimossa(siis vaimon mielestä) nyt alkaa suuri taistelu omaisuudesta minut tarkoitus jättää puille paljaille ja vaimolle kaikki, en kehuskele mutta minun selkänahasta rakennettu talo yms. Vaikka ahdistus ja harmitus on suuri, näen kumminkin tunnelin päässä valoa, keskustelua ei voi käydä kuin kolmannen osapuolen välityksellä. Olen alkanut miettiä että mihin olen hukannut 13v elämästäni, toki lapset ovat saapuneet ja ovat minulle kaikki kaikessa. Vaimo käyttää heitä pelinappuloina minua vastaan, tästä loppu vuodesta tulee elämäni raskainta aikaa. Toivon ettei muut kokisi tälläistä paskaa jota olen joutunut kokemaan. Zemppiä kaikille miehille jotka taistelee saman asian kanssa! Ero on kaikkein parasta vaikka kirvelee ja sattuu!
En usko että sukupuolella väliä. Enemmön omista taustoista sekä miten kotona kasvatettu. Lasteni isä oli aina ylivoimainen ja oikeassa eikö osannut pyytää anteeksi suhde kesti 14 vuotta.
Halutessaan miellyttävä, uskottava ja Se rehti suomalainen mies.
Eron jälkeen kiusanteko ja vallanköyttö sekä kiristäminen jatkunut sekä syyllistäminen ja ivailu nyt 6vuotta. Toivoo, että veisin asiat käräjille lasten asioissa, haluaa riitaa. Muttei ratkaisuja tai ehdotuksia. Menemme yhä kaikissa huoltoon ja elatukseen liittyen hänen toivomilla tavoilla. Isän suvulle ehdotin että veisin lapsia tapaamaan useammin kun isä niin vähän lastensa kanssa niin pääsisivät enemmän myös heitä tapaamaan. Kukaan ei vastannut. Lapsilta kysytty nytten miksi ette käy muilloin kun isänne luona ollessa? Ym vastaavaa.
Suku ystävät katosivat minulta täysin erossa. En tiedö mitö puhui ja kertoi. Opettelin käytönnöasä kövelemäön uudestaan ja opin ajatteleman ilman ajatusta mitö mieltä toinen on.
Nyt elämä hymyilee enkö vastaa mihinkään ilkeään saati tapaa enää (vuosia pyyskn sitä itse mutta ei suostunut). Oma itsekunnioitus vahvistunut. Lasten asiat sovin asiallisesti ja mahdollsiimman lyhyesti. Aina kun kommunikointi normalisoituu tulee takapakkia. Nöin paras, mahdollsiimman vöhön yhteydenoitoa. Lapsia pyrin isän kanssa olemaan mahdollismman paljon.
Olen mies ja minulla vaimoni kanssa kaksi pientä lasta. Olemme nyt joutuneet suuriin ongelmiin ja lähettäneet eropaperit matkaan.
Äskettäin selvisi yllättäen että vaimoni on pettänyt minua muutaman kuukauden ajan. Kun lapset olivat nukkumassa ja pääsimme puhumaan, hän sanoi jotain mitä en voinut ymmärtää. Hän sanoi että petti koska minä olen ollut häntä kohtaan kylmä ja jotta hän voisi paremmin ja pystyisi olemaan lapsillemme parempi äiti. Hän sanoi tehneensä kamalan teon, mutta ei pystynyt ottamaan teostaan mitään vastuuta. Tällöin käsitin että tässä on jotain vialla.
Välimme on viilenneet muutaman vuoden kuluessa ja yhteydessä välillämme ollut ongelmia. Silti olemme pystyneet tekemään myös yhteistyötä ja tarjoamaan lapsille heidän tarvitsemansa lämmön.
Olemme ajoittain riidelleet ja hän on aina onnistunut kääntämään ongelmamme minun syykseni. Milloin syynä on ollut että en puhu tarpeeksi, kerro tunteistani tai huomioi häntä riittävästi. Esim jos välisessämme yhteydessä ollut korjattavaa, minä olen ollut se jonka pitää muuttaa itseään toisenlaiseksi. Jos sanon hänelle vastaan, hän loukkaantuu syvästi ja hyökkää terävästi vastaan. Lopulta olen niin hämilläni, etten tiedä mistä puhumme.
Kun nyt olemme puhuneet eroon johtaneista syistä, hän listasi minusta puutteita ja virheitä monen vuoden ajalta. Aivan kuin hän olisi kerännyt niitä sisälleen ja antanut patoutua. Asiat kuulostavat minulle pieniltä: olen saattanut sanoa vastaan lasten pukemiseen liittyvässä asiassa, ehdottanut toista ruokaa tarjottavaksi vieraille tai vienyt lapsia harrastuksiin lyhyehköllä varoajalla. Näistä hän kuitenkin on syvästi loukkaantunut.
Minusta tuntuu nyt että hän on ollut se jolla on vaikeuksia puhua ja käsitellä ongelmiaan. Joko hän ei pysty myöntämään heikkouksiaan tai ei näe niitä. Lisäksi tunnen ettei hän ole aidosti ollut kiinnostunut tunteistani tai ajatuksistani. Mikäli olen antanut hänelle riittävästi huomiota ja kehuja, kaikki on ollut hyvin.
Tuo muiden syyttäminen pettämisestä oli se mikä sai minut epäilemään vaimoani narsistisista luonteenpiirteistä. Kun olen lukenut lisää aiheesta ja katsonut taaksepäin, näen muutakin. Hän loukkaantuu helposti, syyttää ongelmistaan muita, hänellä ei ole läheisiä ystäviä, on lapsellinen, hänellä on monimutkainen suhde äitiinsä, hänelle valehtelu on helppoa, hän puhuu muista selän takana pahaa ja hakee työstä kovalla vimmalla parempaa asemaa. Lisäksi hänen on vaikea nauttia hetkestä ja kotiin pitäisi koko ajan hankkia lisää arvokasta tavaraa.
Minä olen ollut suhteessa varsin kiltti. Lisäksi olen ollut valmis joustamaan ja myötäilemään häntä tarvittavalla tavalla. Ilmeisesti tehtäväni on omlut palvella häntä ja nostaa jalustalle.
Luulen että välimme lähtivät menemään huonompaan kun aloin ottaa lapsista suurempaa vastuuta ja hän alkoi käyttää enemmän aikaa töihinsä. En enää antanut hänelle samaa huomiota kuin ennen, koska aloin käyttää enemmän aikaa lapsiin ja toisaalta yhteinen aikamme väheni hänen työmääränsä takia.
Ero tuntuu todella pahalta, ja lasten takia olisin valmis melkein mihin vain, jotta ydinperhe pysyisi koossa. Kuitenkaan en näe hänessä vilpittömyyttä tai aitoa halua muuttaa itsessään mitään. Tältä pohjalta en enää näe, että jatkaminen olisi mahdollista. Lisäksi hän on menossa jo kovaa vauhtia seuraavaan elämänvaiheeseen. Aivan kuin yhteinen historiamme olisi mitätöity muutamassa päivässä. Hän on lyhyessä ajassa kertonut esim työpaikallaan erosta, eikä ole hetkeksikään pysähtynyt saati antanut tilanteen rauhoittua. Itse olen päättänyt rauhoittaa tilanteen omalta osaltani. En tee mitään hätäisiä ratkaisuja ja annan itselleni aikaa ymmärtää tapahtunut ja alkaa parantua.
Olen mies ja elän tyrannisoivan ja halveksivan naisen alaisuudessa. Meillä on 18v poika, jolla on ajan tajuun liittyvä, diagnosoitu ongelma. Hän on fiksu miehenalku, mutta oma elämänhallinta ei ole hanskassa. Olen jo eläkkeellä ja varmistan hänen koulunkäyntinsä arkea. Itse saan avovaimolta jatkuvaa halveksintaa niskaani. Raivokotaukset käsittämättömistä pikkuasioista ovat arkipäivää. En jaksa enään olla sovitteleva vaan annan suoraa palautetta. Katson että, mitään menetettävää minulla ei ole. Nukun eri huoneessa, jotta yöt edes olisivat rauhallisia. Joskus pakenen eri rakennukseen. Parisuhdeterapiat ovat usein olleet hänen monologejaan. En saa kotona sanoa mielipiteitäni ja jos terapiassa avaudun, on tulos jälkeen negatiivinen. Olen kysynyt kunnasta asuntoa, ei ole. Meidän talo on yhteinen vaimo ei suostu muuttamaan, vaikka omistaa kaksi sijoitusasuntoa. Sanoisinko pattitilanne. Toivottavasti joskus näkyy valo..
Hei kirjoittajat ja lukijat.
Löysin eilen illalla tämän keskustelun ja valitettavan monen henkilön elämän vaiheisiin pystyn mukautumaan.
Haluaisin kertoa myös oman tarinani onnellisesta alusta ja surullisen katkerasta erosta.
Olimme vaimoni kanssa n.8 vuotta yhdessä.
Alussa elämä oli todella upeaa, kaikkihan me tiedämme sen ihastumisen tunteen ja kuinka kaikki maailman asiat pyörivät tämän asian ympärillä. Hymy tulee huulille kun niitä aikoja ajattelee.
Etenimme hyvin nopein liikkein ja pian jo huomasin asuvani tuntemattomassa kaupungissa yhdessä avovaimoni kanssa.
Työpaikka järjestyi ja elämä hymyili. Hyvin pian tämän jälkeen alkoivat ongelmat.
Itse olin valitettavasti niin lähellä tilannetta, että kaikista sukulaistei/ystävieni varoituksista huolimatta en halunnut/suostunut uskomaan varoitusmerkkejä.
Olin siis muuttanut uuteen kaupunkiin, jossa kaverini olivat työkavereitani. Lapsuusajan kavereita piti lähtä näkemään toisaalle.
Myöskään meille ei saaneet ystäväni/sukulaiseni tulla käymään, poislukien äitini joka vain tuli. Minun menemisiäni rajoitettiin, että en saanut lähteä tapaamaan ystäviäni/sukulaisiani. En myöskään saanut kotona soittaa sukulaisille/ystävilleni.
Narsisti on loistava keksimään kaikenlaisia selityksiä ja minä olin niin tyhmä että uskoin.
Avovaimoni ystävät/sukulaiset kyllä kävivät meillä tiuhaan tahtiin ja me kyläilimme heidän luona.
Pikkuhiljaa hän blokkasi omat sukulaiseni/ystäväni. Veljeni ei tätä sulattanut vaan sanoi asian suoraan hänelle ja näinollen ikuinen viha oli langetettu veljelleni.
Tästä huolimatta menimme naimisiin ja saimme lapsen. Lapsemme on tällähetkellä päiväkoti-ikäinen.
Viimeiset kaksi vuotta kipuilin todella paljon. Henkistä väkivaltaa, huutoa, itkua, syyttämistä jne jne. Kyllähän te tiedätte kuinka pelottavan vaarallinen narsisti osaa olla.
Mietin pitkään, että uskallanko hypätä pois tästä junasta, todella pitkään…
Korona-ajan etätöiden myötä narsistivaimoni sairastui alkoholismiin. Viinan/viinin juonti oli jokapäiväistä. Etsin piilopulloja/viinitonkkia milloin mistäkin, neulontakorista, sängyn patjan alta, vaatehuoneen tavaroiden seasta, vessan kaapeista jne jne…
Mainitsin useaan otteeseen, että menisi hoitoon ja lopettaisi juomisen.
Tästä tuli aina hirveä riita, koska vika oli minussa, ”sinä teet mun elämästä helvettiä ja siksi minä juon!”.
Valitettavasti lapsemme seurasi todella usein näitä raivokohtauksia. Itse olen todella huono riitelijä, en osaa korottaa ääntäni enkä edes halunnut koska desibelini eivät koskaan yltäisi samaan korkeuteen kuin narsistivaimoni. Yritin aina, että puhuisimme asioista kun lapsemme on mennyt nukkumaan, mutta vaimoni saattoi huutaa montakymmentä minuuttia suoraa huutoa ja lapsemme seurasi tilannetta.
Erittäin surullista :(
Siinävaiheessa kun vaimollani oli viiden viikon putki takana niin selkärankani katkesi.
En enää jaksanut, halusin vain pois.
Katsoin itselleni asunnnon, ilmoitin erosta ja jo viikon päästä olin uudessa osoitteessa.
Tein päätöksen, joka mullisti minun mutta eritoten lapsemme elämän.
Henkinen paine helpotti uudessa asunnossa, mutta huoli lapsesta jäi.
Avioero on ollut todella raskas ja kallis.
Asianajajamme ovat vääntäneet kättä joka asiasta, mutta ilman asianajajani apua en olisi pärjännyt. Kallis prosessi, mutta se oli maksettava.
Tällähetkellä on todella kova huoli lapsestani, koska lapseni äidin alkoholin käyttö ei ole loppunut ja lapsestamme on tehty lastensuojeluviranomaisille ilmoitus. Jokainen teistä osaa varmasti päätellä miksi ilmoitus on tehty…
Meillä on yhteishuoltajuus eikä tätä alettu lastensuojelun toimesta muuttamaan.
Itselläni tuntuu olevan kädet sidotut, koska narsisti osaa vedellä oikeista naruista. Lapsen isänä kaipaisin vertaistukea tilanteeseen, jossa tuntuu että olen häviäjä vaikka en halua mitään muuta kuin lapselleni turvallisen kodin ja elämän.
En usko, että lapseni äiti sitä alkoholismin takia pystyy lapselleni antamaan. Siksi tuntuu uskomattomalta, että lastensuojelu ei tätä näe.
Kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti.
Olisin voinut kirjoittaa suhteestani kirjan, niin paljon on vuosien varrella tapahtunut.
Tämä oli ensimmäinen kerta kun kirjoittamalla raotin salaisuuksien verhoa ja tämä oli terapeuttista.
Voimia @sivusta seuraajalle. Olen 40 vuotias mies. Ja kärsin tästä jo toistamiseen… Yhden ex-vaimon kanssa meinasin jo hajota mieleltäni kappaleiksi ja nyt pitäisi jaksaa uudestaan toisen kanssa.
Olemme vielä yhdessä, mutta etsin vain mahdollisuutta siihen kuinka en menetä lapsiani taas…. Anteeksi kiristykseni, mutta lastensuojelun toiminta ei todellakaan anna arvoa nimelleen.
Jos edes alkoholistiex-vaimoni ei tarvitse antaa lapsia minulle ikinä (joo pitäisi mutta ei tee sitä ja oikeus ei tee mitään asialle, tähän mennessä kulunut jo 7 vuotta koko ajan hakiessa oikeudelta oikeutta.) Lapset pyytää että saisi olla kanssani, mutta ketään ei kiinnosta. Ja nyt pelkään, että käy samoin, kun eron otan nykyisestä. Olen yrittänyt taistella vuosia, mutta kun yrität yksin, ilman että parisi sitä haluaa myös, olet yksin. Joten, olen taas päättänyt, että jos haluan olla jotenkin tervejärkinen isä lapsilleni, edes 1 päivän vuodessa / muutaman päivän, niin laippa se parempi niinkin, kuin hitaasti tappaa itseään ja olla olematta lapsilleen olemassa. Esikoisen näkemisestä on jo useampi vuosi, mitä nyt välillä pystytään juttelemaan puhelimen välityksellä kun äitinsä ei ole kotona.
Mutta en voi kun ihmetellä, miten tällaisia asioita ei nähdä lastensuojelussa? Mulla on papereita ihan sairaalanpapereista asti kaikkea mahdollista jo kahden mapin verran, silti ketään ei kiinnosta.
Silti yritän elää toivossa.
Alueelle ‘Perheen ihmissuhteet’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.