Olen kamppaillut viimeaikoina yhteiskunnan normien ja omien tunteideni kanssa. Olen aina halunnut äidiksi nuorena, nyt olen täysi-ikäinen ja lähestyn 19 ikävuotta. Valmistun juuri lukiosta ja olen useamman vuoden kestäneessä parisuhteessa, jossa kumppanini ei vielä halua isäksi (kunnioitan tätä täysin!) ja koen valtavaa kaipuuta olla äiti. Mikäli puhun asiasta ihmiset odottavat minun potevan vauvakuumetta, haaveilevan ruusuisesta kiiltokuva-arjesta ja sad beige -lastenrattaista. Asia ei kuitenkaan ole näin, vaan tiedän tasan tarkkaan kuinka uuvuttavaa, raskasta ja pelottavaa lapsen saaminen on. Olen ollut lapsenvahtina ja tiedän että pienen ihmisen hoivaaminen ei ole helppoa. Tiedostan myös etten varmasti nukkuisi vauvan ensimmäisiin viikkoihin, mutta uskon asian olevan näin minkäikäisellä äidillä tahansa!
Haluaisinkin siis kuulla onko muita nuoria samassa tilanteessa? Vertaistuki olisi korvaamatonta sillä koen murskautuvani yksin yhteiskunnan normien aiheuttamien paineiden ja stereotypioiden alle.
Hei
En ole samaa ikäluokkaa kuin sinä, mutta haluan silti kommentoida kirjoitukseesi. Olen 34-vuotias kohta 1-vuotiaan lapsen äiti ja odotan parhaillaan toista vauvaa. Haluan kannustaa sinua pyrkimyksissäsi.
Nykyaikana on normi, että nuorena mennään pitkään koulutusputkeen, josta suoraan uraputkeen ja ehkä 40 ikävuoden paikkeilla aletaan harkitsemaan perheen perustamista. Kukin voi keskenään miettiä, kuinka epänormaalia tämä normaalina pidetty itse asiassa onkaan? Erääseen maailmanaikaan oli normaalia se, että isoäidiksi tultiin 30-vuotiaana.
Ikävä totuus jota kukaan ei halua ääneen sanoa, on se, että raskauden riskit kasvavat ikääntyessä. Jos ollaan lähempänä 40 vuotta, keskenmenojen todennäköisyys lisääntyy kaikkien muiden riskien myötä. Voi myös huomata, että raskaaksi tuleminen ei noin vain onnistukaan enää.
Lue ilmiöstä nimeltä ”sleepwalking into infertility”. Ihmiset ikään kuin unissakävelevät elämäänsä kunnes havahtuvat liian myöhään siihen, että olisivat halunneet perustaa perheen: se ei enää onnistu, koska ollaan hedelmättömiä. Pahimmassa tapauksessa huomataan tämän päälle, että ihannoitu koulutus- ja uraputki ei tuottanutkaan mitään muuta kuin pelkkää lainaa. Toinen totuus, jota kukaan ei mielellään ääneen sano on se, että opiskelemaan pystyy niin kauan kuin aivot toimivat riittävästi, mutta hedelmällisyyden aikaikkuna on hyvin lyhyt.
Omista kokemuksistani sen verran vielä, että minua ei varsinaisesti ole ympäristö kannustanut perheen perustamiseen. Kouluttautumiseen on sen sijaan kannustettu sitäkin enemmän. Itse asiassa olen saanut jopa vähätteleviä kommentteja perheen perustamisesta. Toisten lannistavista kommenteista ei kannata välittää.
Asioihin joita elämässä haluaa, kannattaa siis tarttua ennemmin kuin myöhemmin. Älä unissakävele elämääsi ohitse :)
Moikka!
Tulin äidiksi 22-vuotiaana. Elämäntilanne ei ollut täysin vakaa, opinnot jäi kesken ja puoliso jätti. Minulla oli kuitenkin tunne siitä, että kyllä me selvitään ja lähipiirikin otti asian hyvin.
Vaan kuinka paljon iloa ja onnea lapsi onkaan tuonut elämään, sitä en osannut kuvitella ollessani vielä lapseton.
Ja nykyään elämäntilanne on erittäin vakaa, olen kouluttautunut, työelämässä ja uusi puolisokin löytyi. Aika lapsen kanssa kotona oli ihanaa.
Liian paljon pelotellaan ja kauhistellaan vauva-arkea ja perhe-elämää. Ei se oikeasti ole niin hirveää ja vaikeaa, etenkin jos lapsi on toivottu.
Itse nautin meidän arjesta, rakastan lastani enemmän kuin mitään. Lapsen kanssa elämä on muutakin, kuin yövalvomisia ja itkua. Etenkin kun lapsi kasvaa, esim. yhdessä köllöttelyä, kutittelua, naurua ja leikkiä, yhdessä ruokailua asioista jutellen, kesälomareissujen suunnittelua, harrastuksia ja kerhoja, uusien taitojen oppimista ja niistä yhdessä iloitsemista jne…
Eli kyllä kannustan perheenlisäykseen, mikäli molemmat sitä haluaa. Lapsen saaminen vaikeutuu, kun vanhenemme ja silloin saatamme myös huomata, että ei ehdi saada toivomaansa isoa perhettä, kun aika loppuu kesken fysiikan puolesta ja lasten lukumäärä jää yhteen.