Hei,
Koetan kirjoituksen pitää lyhyempänä ja ytimekkäänä, mutta tuntuu että voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon kun huolta on paljon…..
Olen äiti-ihminen, ja vastaan yksin 4 lapsesta.
Vaikka lasten isän kanssa on yhteishuoltajuus, olen käytännössä totaalisen yksin lasten kanssa ja hoidan kaiken (lääkärit, koulutapaamiset, lapset ovat aina kotona kanssani, hoidan arjen ja sairaanaolo ajan). Isällä ei ole aikaa osallistua, vaikka koetan pyytää kerta toisensa jälkeen apua/ osallistumista.
Hyvin kuvaa tilannetta, että unohti nyt kesällä vanhimman 16-v synttärit kun lomalla niin paljon omaa tekemistä– asiat selvästi oli laittanut tärkeysjärjestykseen.
Vanhin lapsistani on 16-vuotias ja nuorin 6-vuotias. Välissä on kaksi, 14 ja 9 vuotiaat.
Vanhin 16-v poikani on ollut aina jollain tavalla ”erilainen”, vaikka koskaan ei ole todettu mitään ADHD/ Asperger/ masennus- tms. taustaa.
Hän on pienestä asti ollut äänille herkkä ja hätääntyy/hysterisoituu todella helposti., eristäytyy ja on todella arka vieraiden ihmisten parissa. Hän menee jollain tavalla ”tilaan”, alkaa kimittää ja raivoamaan. Kavereita on muutamia, mutta ei sellaisia jonka kanssa olisi vapaa-ajalla, kotona kyyhöttää koko ajan. On pienestä asti ollut kova valehtelemaan ja vierittämään syyt muiden niskoille, itse olen miettinyt että myös jollain tavalla tunnekylmä. Ei kykene koskaan myöntämään että joku olisi hänen vika.
Minua kohtaan on todella mielinkielin ja välillä on hetkiä kun aidosti juttelemme ja olemme tosi samalla aallonpituudella.
Vuosia on ollut väkivaltainen sisaruksiaan kohtaan: läpsinyt, repinyt tukasta, nipistänyt, tönäissyt, potkaissut jne.
Lisäksi verbaalisesti todella ilkeä: haukkuu muita sisaruksia Tyhmäksi/rumaksi/vajaaksi/vihannekseksi/jälkeenjääneeksi jne, saatte varmaan kuvan….
Minä ajoittain saan osani verbaalisesta hyökkäyksestä.
Olen hakenut apua vuosien varrella neuvolasta, lääkäristä, perheneuvolasta, koulupsykologilta, jne. Mistään ei olla päästy mihinkään pidemmälle, aina on vaan kuitattu että onpas hankala tilanne, mutta…. (aikoja ei ole ollut tarjolla ”kun ei täytä kriteereitä tarpeeksi”, ehkä tilanne ei ole ollut ”tarpeeksi” paha).
Olen kertatoisensa jälkeen kertonut että näin ei voi jatkua, on tullut rangaistuksia (esim Pleikkarin takavarikointi), olen kertonut rikosoikeudellisesta vastuudesta (sen kuitannut naurulla), aina olen lopettanut tilanteen ja erottanut hänet sisaruksesta jota kiusaa. En saa häntä ymmärtämään ollenkaan asian vakavuutta ja sitä että näin ei kerta kaikkiaan voi kohdella pienempiä sisaruksia- tai ylipäätänsä ketään ihmistä!
Minusta väkivaltaan ei voi vastata väkivallalla, ja ikää hänellä on pitkään ollut sen verran että keskustelulla pitäisi jotain käsittää.
Kun ei käsitä, niin se saa minut epäilemään että nyt (ja aina on ollut) jostain vakavammasta kyse. Emme ole saaneet apua, vaikka sitä olen vaikka mitä kautta koettanut hakea…..
Hän itse edelleen kokee että esim ”hän vain kädellä työnsi” (vaikka olisi kunnolla tönäissyt), ”hän vain vain laski käden olkapäälle” (Vaikka läpsäsi niin että ääni kuului). Ei osoita minkäänlaista empatiaa/katumusta jos toinen itkee kun on sattunut, vähättelee vaan ettei se voinut sattua tai että toinen esittää. Pienemmillä sisaruksille on joskus jäänyt mustelma muistoksi, kun on motannut. Puutun luonnollisesti heti tilanteeseen ja kotona kun teen jotain, olen koko ajan ”tutka” päällä, ettei isoveli pääse kiusaamaan tms pienempiä. En myöskään uskalla jättää isoveljen vahdintaan kahta pienimmistä, koska pelkään miten käyttäytyy.
Isä ei saa mitään aikaiseksi, lukuisia kertoja olen heti aina ilmoittanut kun jotain tapahtunut, niin hän on vain ihmetellyt. Ei puhu aidosti pojan kanssa, eikä puutu asioihin– hän suoraan sanonut että elämässä pitää olla muutakin kuin lapset (matkoja, tapaamisia, työjuttuja), että olen lopulta nyt siinä päätöksessä että häneltä on turha pyytää mitään apua, pitää vaan pärjätä ja järjestää itse.
Pahoittelen jos tämä kuullostaa katkeralta tilitykseltä, tarkoitus ei ollut kirjoittaa sellaista… Tarkoitus oli kirjoittaa hyvin huolestunut kirjoitus koska minun voimani ja toimintakykyni on aivan lopussa.
Toivoisin kovasti apua pojalleni, mutta en tiedä enää mitä kautta voisin sitä hakea, kaikki reitit on jo kokeiltu? Kirjoitanko huoli-ilmotuksen sosiaalitoimeen? Lähetänkö viestiä sosiaalitoimeen?
Onko kenelläkään omakohtaista kokemusta tällaisesta….?
Hei! Minulla ei ole kokemusta asiasta, mutta tuli mieleen, että voisit laittaa aiheesta nettikirjeen mll:n nettikirjepalveluun. Sinne voi kirjoittaa nimettömästi ja luottamuksellisesti mistä tahansa vanhemmuuteen liittyvästä asiasta vaitiolovelvollisille, vapaaehtoisille päivystäjille. Saat vastauksen viestiisi nettisivun kautta noin viikon sisällä. Tsemppiä tilanteeseen!