Hei,
Nyt olisivat hyvät käytännön vinkit tarpeen, että meillä saadaan syksy uudessa koulussa maistumaan 9-vuotiaalla.
Tyttömme vaihtoi koulua musiikkiluokalle siirryttäessä nyt kolmannalle mennessä ja kaikkien uusien luokkakavereiden ohella kouluun tuli yksi entisistä parhaista kavereista. Tämä aluksi mukavalta tuntunut ajatus siitä, että on heti yksi oma reipas kaveri on nyt syksyn varrella kääntynyt tyttöä vastaan.
Kaveri on hyvin voimakastahtoinen, määräilevä, touhukas, reipas ja puhelias, ja lastamme on alkanut harmittaa se, että kaveri tallaa hänet näkymättömiin uudessa koulussa. Hän ei anna tytöllemme puheenvuoroa uudessa luokkakaveriporukassa, vaan kertoo molempien kuulumiset, myös meidän kotiasiat, lapsemme puolesta puhuen päälle. Hän lyttää kaikki lapsemme jutut omilla vielä paremmilla ja mehevämmillä väheksyen ja keskeyttäen. Hän ei anna tyttöme jutella ja tutustua uusiin luokkakavereihin vaan menee väliin ja puhumaan päälle. Tyttömme ei voi leikkiä muiden kanssa ottamatta myös kaveriaan mukaan, mikä johtaa siihen, että tyttö on leikeissä päälle puhuttu ja ruotuun komennettu, eikä pääse oman itsenään tutustumaan muihin. Ikävintä ehkä on, että kaverinsa suuttuuja möksähtää pienimmästäkin, eikä meidän tyttö enää tiedä mitä sanoisi/miten sanoisi tai mistä kaveri taas suuttui. Lapsi on alkunut pelkäämään kaveriaan, välttelee tätä parhaansa mukaan ja kaverinsa seuraa perässä, mainostaa heitä parhaina kavereina ja on onnistunut lyttäämään reippaan, mutta herkän neitimme araksi hiireksi.
Tilanne on vähitellen syksyn aikana kärjistynyt ja olen siitä jo opettajaankin ollut yhteydessä, joka kyllä jo olikin havainnut tyttöjen kiinteän, mutta epätasa-arvoisen suhteen.
Itsestäni taas tuntuu, että antamillani neuvolla mennään ojasta allikkoon -itsekin herkkänä ja toiset huomioivana en ehkä ole paras lapsen puolustaja.
Olen ohjeistanut, että kertoo kaverilleen miltä tämän käytös tuntuu (seurauksena on ollut suuttuminen tai kommentti ”no, mää nyt vaan oon tämmönen” ja asia sillä ohitettu),
että ei leiki kaverin kanssa nyt vähään aikaan ennen kuin uskaltaa taas sanoa mielipiteensä ja puolustaa itseään (mites pääset eroon, jos kaveri sinnikkäästi seuraa, eikä lapsi toisaalta halua tieten tahtoen loukata…)
että miettii mitä itse haluaa tehdä ja sanoo sen kaverilleen, vaikka tämä suuttuisi (koulun jälkeen, kun kaveri kysyi haluaako tyttöä leikki hänen kanssaan, lapsi sanoi ”leikkisin tänään mieluummin x:n kanssa kahdestaan entisestä koulusta”, seurauksena kaveri loukkaantui soitti ensin x:n kaveriksi ja laittoi lapsellemme tekstiviestin kuinka törkeesti hän oli käyttäytynyt ja miltä nyt tuntuu kun hän leikkii x:n kanssa. No, eihän se lapsesta kivalta tuntunut, mutta toisaalta juteltiin, että ehkei ollut reilua jättää kaveria pyytämättä mukaan, kun aikoi leikkiä toisen kanssa (kaikki kolme ovat kavereita keskenään) vaikka äiti suuressa viisaudessaan oli esittänyt, ettei kannata ehkä nyt vähään aikaan tämän kaverin kanssa leikkiä).
Ja nyt lapsi miettii pitäisikö sittenkin mieluummin alistua kynnysmatoksi, kun itsensä puolustamisesta ja omien mielipiteiden esiintuomisesta voi seurauksena olla se että jää ilman kavereita. Että olisi mieluummin näkymätön statisti, kun täysin yksinäinen. Ja haluaisi vaihtaa takaisin vanhaan kouluun.
Hyviä vinkkejä, millä me mentäisi eteenpäin (kun nuo minun hyvät vinkit näyttävät vaan johtavan syvemmälle suohon).
Pyysit hyviä vinkkejä, miten mennä eteenpäin. En tiedä, onko vastaukseni hyvä vinkki, mutta tässä muutama ajatus. Tyttäresi on saanut viestisi perusteella Sinulta hyviä neuvoja, mutta oletteko keskustelleet siitä, miltä hänestä tuntuu, kun jotain on tapahtunut. Ehkä voisit kuunnella enemmän, jättää neuvot vähemmälle ja avata jollain tavalla sitä, miten itse näet kaverin yrittävän saada tilannetta haltuunsa käyttämällä erilaisia, jopa kyseenalaisia keinoja.
Vanhempien neuvot eivät valitettavasti aina saa jalansijaa lasten omissa sisäpiireissä, josta syystä voisi ajatella, että avaisit enemmän juuri sitä, mihin kaveri pyrkii, mutta valinta jäisi tyttärellesi siitä, miten hän asiaan suhtautuu ja miten toimii. Tyttäresi oppisi näin näkemään elämää hiukan toisesta näkökulmasta, meitähän on moneksi, mutta saisi Sinun tukesi saadessaan kertoa omista tunteistaan, ajatuksistaan, kokemuksistaan. Rinnalla eläminen ainakin vahvistaisi tytärtäsi, vaikka lapsen ”kasvukivut” onkin varsin vaikeaa katseltavaa vanhemmalle. Se, miten hän vahvistuu asian suhteen vaatii aikaa ja ennenkaikkea rinnalla oloasi, jota uskon tyttäresi saavan.
Vastaisin vähän asmanlaista tilannetta läpikäyneen äitinä, että puutu asiaan!
Oma lapseni joutui pikkukoulussa kaverisuhteeseen, joka on nyt myöhemmin osoittautunut todella epäterveeksi. Kaveri takertuu lapseeni niin, että lapseni ei voi enää edes hakeutua muiden kavereiden joukkoon. Takertuja käyttäytyy jopa väkivaltaisesti muita kavereita kohtaan. Vapaa-aikana lapseni ei uskalla lähteä enää edes harrastuksiin, sillä varjo seuraa aina perässä, ennemmin tai myöhemmin.
Olen ollut kouluun yhteydessä. Oman lapseni tuntoherkkyys tätä kaveria kohtaan on nyt vaan kuulemma niin voimakas, että tämä ei voisi olla edes samassa luokassa. Oppilashuolto-ryhmässä päätettiin hakea meidän perheelle tukea, sillä kyllähän tällainen oireilu nyt taatusti johtuu kodin olosuhteista! Hyvä näin! Meillä on käynyt sossun palkkaama tukihenkilö jututtamassa lastamme ja viesti on yksiselitteinen: kotona asiat ovat kunnossa, koulussa ei.
Joka päivä tämä kiusanhenki terrorisoi lapseni kaveriporukkaa ja lapseni pelkää viimeistenkin ystävien kaikkoavan läheltään kun kaverit ovat niin väsyneitä tähän varjoon. Ja kaverit myös tietävät, että kun lapseni lähtee pois porukasta, niin myös tämä varjo lähtee.
Nyt sitten pohdimme koulun kanssa missä menee kiusaamisen raja. Tällaiseen henkiseen kiusaamiseen kun on vaikeampi puuttua! Lapseni on varsin hyvä koulussa, mutta aamulla kouluun lähtö oli itkuisia jo tähän lähikouluun lähtiessä. Nyt joudun todella kovasti tekemään töitä saadakseni hänet kouluun. Surullisen hupaisaa tässä on se, että tämä kaveri oli lähikoulussa ”koulukiusattu”, jopa opettajien taholta. Näin kertoi minulle hanakasti kaverin äiti. Haukkui kaikki muut oppilaat ja heidän vanhempansa, sekä opettajat ja ajoi kovasti MEIDÄN kiusattujen lasten etua. Oman lapseni siirron sain aikaan pienen ”oikaisun” kautta. Ja koska tämä lapseni kaveri jäi tuskissaan kärvistelemään lähikouluun niin meninpä neuvomaan hänen äidilleen miten pääsee siltä pois!
Oma lapseni ei alkuun edes uskaltanut kertoa minulle missä mennään. Hän vain oli kärttyisä kotona eikä halunnut mennä kavereiden luo kylään. Synttäreille kutsuimme sitten muutaman uuden kaverin ja kummastelin kun tämä vanha bestis jäi ilman kutsua. Seuraavan lukuvuoden aikana tilanne alkoi kärjistyä ja koska lapseni kuitenkin, onneksi, luottaa vielä vahvasti minuun, niin alkoi pikkuhiljaa minullekin valjeta mistä on kyse. Piste i:n päälle oli kun näin nämä vanhat kaverukset yhdessä ja totesin, että nyt ollaan pahassa paikassa. Kaveri ei antanut hetkenkään hengähdystaukoa lapselleni, koko ajan oli kiinni fyysiesti ja puhui myös lapseni puheen päälle. Oma lapseni on ilokseni reipas ja osasi kyllä avata myös suunsa, mutta vaikka tämän kaverinkin äiti oli kuulemassa miten lapseni oikaisi kaverin puheita, niin mitään ei tapahtunut. Monta asiaa selvisi minulle kun tilannetta tarkkailin. Pikkuhiljaa lapseni on kertonut mitä koulupäivien aikana on tapahtunut ja asia on alkanut purkumaan. Nyt tätä hurjempaa vaihetta uudessa koulussa on kestänyt toista vuotta. Eilen sain ilokseni ja helpotuksekseni lapseni kaveriporukasta erään kaverin äidiltä puhelun, josta kävi ilmi, että lapseni ei todellakaan ylireagoi, vaan lähinnä päinvastoin. Myös tämä hyvä kaveri alkaa olla ihan hermot riekaleina, mutta vaikka oma lapseni pelkäsi että kavereille annetaan neuvo kartella häntä, niin nyt näyttääkin siltä, että meistä on tulossa kunnon iskujoukko.
Kyllähän tämä meidän tilanne on aika eri kuin sinulla, mutta puutu silti ajoissa asiaan. Voit tietysti seurata tilannetta, mutta älä anna tyttäresi alistua. Jos hän tekee sen jo lapsena, niin samoin voi käydä myös myöhemmin parisuuhteessakin. Toivon totisesti, että tämä ystävä joutuisi/pääsisi kertomaan jossakin ryhmässä (opet, vanhemmat, tytöt) miksi ei anna lapsellesi tilaa. Voihan olla, että kun hän oikeasti tajuaisi mitä tekee, niin asia korjaantuu (olenkohan turhan optimistinen?. Tai jos et halua ottaa alkuun palaveria, niin yritä rohkaista tytärtäsi sanomaan vastaan tai vaikka karjaisemaan että on hiljaa, hän kertoo itse. Sekin voi riittää, että toinen huomaa että ”hups, toihan on tosissaan!”. Teetpähän niin tai näin, niin muista olla tukena ja turvana, kuuntelijana ja rakastavana, luotettavana aikuisena! Itse olen välillä jo ollut valmis uskomaan, että lapseni korvien välissä on vikaa ja olen jopa vähän lyhyesti vastaillut, mutta eilen kun hänen kanssaan juttelin, niin tämä 11 vuotias sanoi harkinneensa jo itsaria. Ei vain minun takiani halua sitä tehdä!
Tsemppiä!!!