Hei! Olen 13-vuotiaan pojan äiti ja meillä on pojan kanssa hyvin läheiset ja hyvät välit. Olemme asustelleet kaksin jo yhdeksän vuotta ja vietämme paljon aikaa yhdessä. Ennen vapaa-aika meni leikkiessä ja pelaillessa, mutta nyt tuntuu ettemme keksi keskenämme oikein mitään yhteistä tekemistä. Poika istuu enimmäkseen tietokoneella ja minä teen kotitöitä. Yritän kyllä kovasti ehdottaa ulkoilua ja kaikkia tapahtumia, joissa voisi käydä, mutta ei tuota teini-ikäistä saa minnekään lähtemään. Itseä turhauttaa kun vapaa-ajat menevät jotenkin ihan ”hukkaan” tässä kotinurkissa pyöriessä. Poika on jotenkin sosiaalisesti rajoittunut, kun ei vietä aikaa kavereiden seurassa. Kavereita kyllä olisi ja ymmärtääkseni hänestä pidetäänkin kavereiden keskuudessa, mutta hän vain haluaa olla kotona. Silloin kun saan hänet kanssani jonnekin lähtemään, hän on kuin eri ihminen, täynnä virtaa ja uusia ajatuksia. En vain aina jaksaisi olla patistamassa ja painostamassa…
Ehdotuksia?
Meillä sama tilanne, mutta kaksin kappalein, eli kaksi teini-ikäistä kotona viihtyvää poikaa. Harrastuksissaan käyvät, ja joskus on kavereidenkin seuraa, mutta vallan mainiosti viihtyvät kotona omissa huoneissaan, tietokoneella ja pleikalla (aika sosiaalista tuntuu sekin touhu olevan nykyään, vaikka fyysisesti ovatkin yksin). Olen ajatellut että tämäkin on vaihe vain, matkalla aikuisuuteen. Jos haluavat olla kotona, hienoa. Jos eivät halua enää viettää kanssamme niin paljon aikaa kuin ennen, olemme mieheni kanssa kuitenkin läsnä ja saavutettavissa. Tuon ikäisten päässä liikkuu paljon kaikenlaista, ja he tarvitsevat asioiden prosessoimiseen omaa rauhaa. Irtiotto vanhemmista kuuluu myös ikään.
Voisitko ajatella viettäväsi omaa vapaa-aikaasi joskus omissa harrastuksissasi? 13-vuotias kyllä pärjää jo yksin kotona jonkin aikaa. Hienoa että joskus kuitenkin löydätte yhteistä tekemistä, mutta ”patistaminen ja painostaminen” kuulostaa raskaalta sekä sinun että poikasi kannalta. Mitä jos hellittäisit hieman ja antaisit ajan kulua…
Olet oikeassa, tämä elämän vaihe tuntuu tosiaan nuoren voimavaroja verottavan sekä henkisesti että fyysisesti. Uuden koulun aloittaminen, uudet kuviot ja oman paikan hakeminen uudessa porukassa mietityttää kovasti (edelleen kuitenkin pientä) ihmistä. Olen itsekin miettinyt, että kaipa se on tärkeintä, että koulun vastapainoksi tekee sitä mikä itsestä on mukavaa ja mistä parhaiten saa vastapainoa arjen vaatimuksille.
Oli hyvä ehdotus, että käyttäisin iltoja myös omaan aikaan ja hyvinvointiin. Mutta voi, kun se on niin vaikeaa :) Tuntuu omituiselta tulla töistä, ja sitten taas lähteä ja jättää toista yksin kotiin. Tiedän kyllä, että poika hyvin pärjää itsekseen ja on paljon ollutkin omillaan kotosalla. Silti se huono omatunto istuu olkapäälle kun ovesta ulos astuu.
Myös siinä olen kanssasi samaa mieltä, että on todellakin parempi kun lapsi viihtyy kotonaan kuin että viettäisi kaiken vapaa-ajan kylillä! Ehkä se kertoo myös siitä, että kotona on hyvä ja turvallista olla.
Kiitos mielipiteistäsi ja oikein hyvää syksyä!
