Meillä on 18v poika, lukion 3.luokalla. Lomilla ja vapaa-ajalla poika vaan pelaa ja nukkuu. Nyt joulun aikaan ei ole poistunut kotoa moneen päivään. Sosiaalinen elämä on mitätöntä. Kotitöistä tapellaan koko ajan. Kouluun ei meinaa herätä ja poissaoloja tulee. Aiemmin harrasti paljon liikuntaa ja oli aktiivinen. Kavereita ei luonnollisesti ole, koska ei pidä yhteyttä kehenkään. Nyt en tiedä mitä tehdä.
Huomaan, että viesti on kirjoitettu jo muutama vuosi sitten. Toivottavasti tilanteenne on kääntynyt parempaan. Kuulisimme mielellämme, miten teillä nyt menee.
Meillä on vastaava 18-vuotias lukiolainen, jolla samanlainen päivärytmi eikä yhtään ystävää. Koulukavereita oli ala- ja yläkoulussa, mutta silloinkaan ei yhtään oikeaa ystävää. Nyt lukiossa ollessaan hänellä ei ole minkäänlaista kaveriverkostoa eli koulupäivien aikana ei välttämättä puhu kenenkään kanssa sanaakaan. Ei ole pelailun ohella muita harrastuksia eikä liiku kotoa oma-aloitteisesti mihinkään.
Kaupungin mielenterveyspalveluiden kautta on reilu vuosi sitten diagnosoitu keskivaikea masennus ja siihen on serotoniinilääkitys. Kela myönsi vuoden psykoterapian, mutta se keskeytyi puolessa välissä, kun olivat yhdessä terapeutin kanssa näin sopineet. ”Ajan- ja rahantuhlausta” oli nuoren kommentti terapiakäynneistään. Psykoterapian alkamisen myötä yhteys kaupungin mielenterveyspalveluihin katkaistiin ohjeistuksella, että lääkereseptin (lääkitys loppuu vasta lukion päätyttyä) uusimisen hoitaa terveyskeskuslääkäri.
Olimme terapian lopettamisen jälkeen yhteydessä koulun kuraattoriin, joka ohjasi varaamaan lääkäriaikaa, mutta terveyskeskuksen ajanvarauksesta oirekyselyn jälkeen eivät aikaa suostuneet antamaan, vaan ohjasivat takaisin nuorten mielenterveyspuolelle, jossa tarjolla ainoastaan keskusteluapua. Nuori itse ei tilanteestaan kuitenkaan halua keskustella.
Tällä hetkellä nuori odottaa lukion päättymistä ja sitä, ettei tarvitsisi mennä minnekään. Jatko-opiskelut ja työnhaku eivät ole millään muotoa osa tulevaisuuden suunnitelmiaan.
Vanhempina sydämemme särkyvät, kun huomaamme, miten aiemmin iloinen lapsemme on muuttunut kyyniseksi, tuntee itsensä arvottomaksi ja toivoo, ettei koskaan olisi syntynytkään. Ahdistaa tieto, että hän viettää koulupäivänsä tuntien olonsa ulkopuoliseksi. Ja syyllisyys, siitä ettemme ole ymmärtäneet puuttua asiaan aiemmin, riipii sieluissamme. On todettava, ettemme häntä osaa auttaa.
Miten tästä eteenpäin?
Hei, meillä samantyyppinen tilanne 15v. Pojalla. Vuosiin ei ole ollut kavereita, ainoastaan netissä. Hän ei vaikuta silti masentuneelta, nettikaverit on hyviä. Toivottavasti poikannekin saisi sieltä kautta kaveria. Lisäksi joku mieluinen kotieläin voisi piristää? Varmaan olette kaikenlaista kokeilleet. Hän ehkä kokee kiusaamista, ainakin porukan ulkopuolelle jättämistä. Voisiko lukion suorittaa loppuu esim.iltalinjalla.
