Nimetön

Onko normaalia, että näin pieni ”vauva” saa jo ihan mahdottomia raivareita? Ja mitä niiden kanssa pitäisi tehdä…

Kyseessä siis reilun vuoden ikäinen poika. Energinen, vauhdikas hurjapää. Mutta normaalisti oikein hyväntuulinen ja iloinen vesseli. Ikäisekseen minusta aika tottelevainenkin, uskoo yleensä hyvin ei-sanaa jne. MUTTA. Kun tämä tyyppi suuttuu, niin sitten onkin oksat pois. Puoli tuntia kirkumista on ihan tavallista, kolme varttia tai tuntikaan ei vielä mikään kovin ihme. Ja siis poika todellakin kirkuu, huutaa, karjuu, itkee. Sätkii, potkii, pyörii, kierii maassa. Nousee ylös, juoksee ihan silmittömänä pari metriä vain heittäytyäkseen taas maahan jne. Ulkovaatteissa kun ei toppavermeiden takia niin kätevästi voi reuhtoa, makaa vaan ”äksänä” pitkin pituuttaan ja korkeintaan potkii jaloilla. Ja huutaa.

En tietenkään voi antaa hänen riehua tuohon tyyliin, koska satuttaisi taatusti itsensä. Ei siis katso yhtään eteensä eikä varmaan tajuakaan ympäristöään sillä raivon hetkellä, vaan lyö päänsä huonekaluihin tai lattiaan, saattaa pudota sohvalta tms. Olen yrittänyt sitten pidellä häntä sylissä, mutta kiemurtelee ja sätkii niin kovasti, ettei minulla tahdo käsivoimat riittää. Lisäksi poika tuntuu suuttuvan pitelystä vain enemmän ja kirkuu kahta kauheammin ja menee ihan hysteeriseksi. Tukka on pian märkänä hiestä ja hikikarpalot helmeilee nenällä, lapsella siis. Mulla käsivarret hellinä jo kymmenessä minuutissa ja perusraivari tosiaan voi kestää sen puoli tuntia tai enemmänkin. Ja olisi tuo isosiskokin hoidettavana.

Niinpä olen päätynyt nostamaan pojan pinnasänkyyn. Sielläkin kyllä potkii pinnoja ja joskus heittäytyy päin laitaa niin että kolina käy, mutta se kuitenkin on turvallisin paikka minkä olen keksinyt. Ei ainakaan ole mitään terävää mihin voisi itsensä kolhia eikä pääse putoamaan.

Tuntuu vaan, että voiko tämä tosiaan olla ihan normaalia käytöstä kun on näinkin pienestä kyse? Ja teenkö kuitenkin väärin, kun kaikissa neuvoissa ja ohjeissa lukee, ettei saa lasta jättää yksin vaan pitää ottaa syliin itkemään ja rauhoittumaan. Vaan kun tämä ei rauhoitu sylissä. :( Äidistä tuntuu tosi kurjalta, sydäntä särkee toisen raivo ja epätoivo, mutta kun mikään mitä teen ei tunnu auttavan vaan pahentaa tilannetta. Kaikki tarjotut tutit, pullot, lelut, unirätit paiskoo pitkin seiniä. Nopeiten poika siis rauhoittuu omassa sängyssään yksin.

Kun tulee hiljaista, menen ovelta kurkkaamaan ja nätisti kysyn ”tuletko jo pois?” Välillä alkaa raivo jo tästä uudestaan, joskus en kerkeä edes suutani avata kun alkaa huutaa pelkästään minut nähdessään. Isosiskon lähetän usein ”rauhankyyhkyksi” koska tälle ei raivoa. Sisko saa pikkuveljen taas hyvälle mielelle vaikkapa kukkuu-leikillä tai antamalla esim. viinirypäleen tai rusinan, sitten voi hetken päästä jo äitikin tulla eikä enää raivostuta. Joskus auttaa paljaan selän hiveleminen tarpeeksi pitkään, mutta se ei onnistu pahimmissa raivareissa, kun poika ei pysy aloillaan.

Nämä raivarit alkavat usein ihan pikkujutuista. Esim. tänään poika suuttui, kun vaihdoin kakkavaipan pois. Tai kun tullaan ulkoa sisälle ja olisi vielä halunnut jäädä ulos. Aina ei raivarin syy edes selviä minulle. Näitä on ollut ehkä noin vuoden iästä vähän kausittain. Välillä jopa pari päivässä, välillä voi viikkokin mennä ilman yhtään raivaria.

Ymmärtäisin jos kaveri olisi lähestymässä kolmea, mutta kun ikää ei ole edes puoltatoista vuotta?? Onko tämä herra tosiaan vain näin tempperamenttinen tyyppi, vai voiko kuitenkin olla esim. jostain kipeä? Tai voiko kyseessä olla esim. SI-häiriö? Isosiskolla on todettu jonkun verran aistiyliherkkyyksiä ja itsellänikin niitä on, mm. ääniyliherkkyys (mikä ei yhtään helpota kirkuvan lapsen kuuntelemista, korviin todellakin särkee ja tulee fyysisesti paha olo). Tyhmälle tuntuu lääkäriinkään viedä ulkoisesti täysin tervettä ja iloista lasta… Neuvolassa olen yrittänyt puhua asiasta, mutta tuntuu ettei minua oteta oikein todesta. Ja vaikea sitä raivon määrää varmaan on ymmärtääkään, jos ei sitä näe.

Olisi kiva edes tietää, että on kohtalotovereita.. Sekin lohduttaisi. Jotenkin vaan joskus on niin vaikea jaksaa tuota raivoamista. Kun yhtä aikaa itseä ärsyttää mutta myös huolestuttaa ihan suunnattomasti onko lapsella kuitenkin joku hätänä eikä vaan osaa kertoa ja tyhmä äiti ei tajua auttaa. :( Tai tuleeko nyt traumoja, kun jää yksin raivoamaan. Välillä nukahtaakin itkuunsa, onneksi aika harvoin, sillä silloin saattaa nukkua sen pari tuntia ja herätä uusin voimin jatkamaan…

Nimetön

Hei täällä 1v 5kk ikäisen pojan äiti. Meidän poika on ollut temperamenttinen jo syntymästään lähtien. Ensimmäinen uhmakausi oli 8kk ikäisenä. Tämä todettu ja keskusteltu ihan nauvolan kanssa. Tuon ikäisenä kiukkukohtausten tultua pidin poikaa sylissä niin kauan kunnes rauhoittui. Tuo uhmakausi oli ja meni, kunnes tässä kuukauden sisällä alkoi uusi…

Meillä poika on 90% hereilläoloajasta iloinen kuin mikä. Ja sitten on se 10%. Huutamisen lisäksi poika purkaa tunteitaan agressiivisella käyttäytymisellä. Mua on ihmetyttänyt mistä on oppinut tuon läpsimisen tai repimisen tms. kun meillä kotona sitä ei näy. Mutta olen ajatellut, että koska pojasta tuntuu pahalle, niin se jotenkin purkaa lukkoa. Saattaa esim. raivonpuuskassa käydä lyömässä tuolia, heitellä vaatteita lattialle jne. Tunteet käyvät siis täysillä on se sitten hyvä tai paha.

Mua helpottaa tässä tilanteessa se, että olen itse ollut todella temperamenttinen pienenä. Ja minustakin ihan hyvä on tullut :)

Raivokohtausten ajan olen pitänyt lasta sylissä. Olen ajatellut, että meillä saa raivota sylissä niin paljon kuin haluaa, mutta periksi ei anneta. Joskus sylissä pitäminen suurentaa kiukkua, mutta silti koen, että kiukku loppuu nopeammin, vaikka käykin ihan huipussaan. Mutta minun poika on pienikokoinen ja jaksan häntä rimpuilevanakin pitää.

Mietin tuossa teidän tapauksessa, että onko teillä matkasänkyä tai sellaista mahdollista jostain saada? Jos nostaisit lapsen sinne, mutta matkasänky voisi olla siinä samassa tilassa kuin sinä itse. Näin poika saa turvallisen paikan raivota, mutta ei joudu olemaan yksin. Ja siinä matkasängyn vieressäkin voi olla jos on aikaa.

Nämä raivoamiset syö kyllä jaksamista. Ja minä ajattelen aina sitä, että osaanko vaatia oikeita asioita pojalta. Etten vaadi sellaista, mitä ei vielä kehityksen mukaan pysty toteuttamaan tai ymmärtämään. Meillä uhmakausi on ihan kuin monella vasta kahden vanhana. Kokeillaan rajoja monessa asiassa. kieltäydytään syömästä, tottelemsta tuttuja käskyjä jne.

Yritän lohhduttautua aina sillä, että niin kauan kuin poika on noin iloinen, luottavainen, halailevainen ja kehittyy normaalisti, niin ei hänellä ole mitään hätää. Ja minä osaan kuin osaankin tehdä asioita oikein. Mutta kyllä olisi kiva joskus keskustella näistä jutuista ihan asiantuntijan kanssa.

Nimetön

Kiitos vastauksesta!

Kyllä kuulostaa tutulta. Meilläkin on tuota tavaroiden paiskomista, repimistä ja läpsimistä välillä…

Ihana kuulla ettei meidän vesseli ole ainoa! Itsekin olen kyllä pienenä ollut melkoinen raivotar, että ehkä se sitten vaan on perinnöllistä. ;) Äitini ei vaan muista, joko noin pienenä olen kiukunnut, vai vasta sitten vähän vanhempana.

Aika pienikokoinen tämä meidänkin poitsu on, mutta käsittämättömät voimat tuntuu saavan kun oikein raivostuu. Ja sylissä pitämistä minäkin olen kokeillut aina välillä, mutta silloin kyllä täällä raivari vain yltyy ja pitkittyy. Jostain syystä isän sylissä sitten taas rauhoittuu nopeammin? Liekö isä sitten osaa huokua jotain oikeanlaista rauhallisuutta tai saa tukevammin pideltyä tai jotain. Olen sitten koittanut ajatella niin, että vaikka jätänkin pojan yksin rauhoittumaan, niin yritän hänelle tehdä selväksi että olen kuitenkin koko ajan kuulolla ja lähellä, eli menen heti ovelle kurkkaamaan kun vähänkin rauhoittuu. Välillä jään siihen viereenkin istumaan ja se auttaakin, etenkin jos ei raivo ole ehtinyt ihan silmittömäksi yltyä…

Mutta tosiaan – mikähän ammattilainen se olisi, jonka kanssa näistä voisi keskustella?

Nimetön

Hei Kati!

Voin sanoa että olen kokennut samalaisen huolen. Kauniisti voin kirjoitta pahimmista raivareista kun ne ovatkin jo historia; tyttäreni oli reilusti alle kaksi ja todella suloinen iloinen tottelevainen ja kommunikatiivinen kunnes raivo iski, ja pahasti. Ensin mietin mitä teen väärin kasvatuksellisesti, mut yritin kaikkea. Jossai vaiheessa pystyin antamaan menemään, itse pysyä rauhallisena ja aina välillä hokea että ”rakastan sua kulta” ja ”kaikki on hyvin”… Huomasin pikkuhijaan että raivarit tuli miltei aina päikkäreiltä herättyään, ja siihen liittyen ymmärsin seurata verensokerin, eli nälän. Kunhan saatiin jotai syöttettyy nii oli helpompaa…
Meillä on ollu myös paljon muuta, kuten allergiat ja herkkä vatsa, joka meni todella huonoon kuntoon viime marraskuussa. Siihen liittyen saatin onneksi apua (tarina menee pitkäksi jos selitän kaiken) vaikka tesitulokset ei oikein voinnut meille kertoa miksi tilanne paheni nii paljon. Saatiin neuvoja Ayurveda-lääkäriltä supistaa ruokavaljoa vielä entisestään ja tarkasti!
Tyttäremme ”tuli-elementti”=”pitta” on liian vahvaa, hänellä on luontaisesti liika suola ja happoa elimistössä, sitä ei kannata ruokkia. Hän ei enää saa suolaa juurikaan missään muodossa, ei happamia hedelmiä ei myöskään happamia maitotuotteita eika vahvoja mausteita, tomaattia, tai ruista. Lista on pidempi mutta haluan antaa esimerkkejä. Tämä ruokavalio on pelastanut tyttäremme terveyden.Boonuksena tuli myös rauhallisempi mieli, eikä niitä hirveitä raivareita oo enää näkyny… Hän saattaa kyl vieläki väsyneennä tai nälkäisenä reagoida kirkumalla vääryyksiä kohtaan, mut ei se ole enää mitään verrattuna vanhoihin kohtauuksiin. Tätä ayurveda-lääkäri osais jopa ennustaa, sanoi että tulinen ja aggressivinen mieli ovat myös ”pitta-oireita”
Olen siis seissyt sun kengissä, kauhuissani tuijottanut rakkainta lastani ja ihmettellyt.
Ehdotan etä otat yhteyttä Ayurveda-lääkäriin, Pardaman Sharma, joka pystyy valistamaan sua poijan tarpeista.( Netistä ja kirjoista saa paljon tietoa mutta on myös tärkeätä käydä asiaan perehtyyneen vastaanotolle että pystyy edetä oikein.)
Ruoka on ihmeellinen lääke :)
Toivon että tilanne helpottuu teille kaikille!

Voimia ja rohkeutta, B

Nimetön

Hei!

Minulla on kaksi poikaa, joista vanhempi on nyt 4- ja nuorempi 2-vuotias. Kummallakin on alkanut juuri kuvailemasi kaltainen uhma hillittömine raivareineen, heittäytymisineen, paiskomisineen ym. 1,5 vuoden iässä tai vähän ennen. Kuopuksella etenkin raivarit tulivat aluksi melkein aina vain keskellä yötä. Heräsi yöllä ihan salamana ja kauhea raivo päällä. Päivällä oli kuin enkeli. Nyt raivarit ovat vähentyneet ja siirtyneet päivään. Toki ihan perus uhmaikäisen kiukuttelua on edelleen, mutta onneksi menevät 20 minuutissa nykyään ohi. Vanhempi on puolestaan ihan normaali kiltti poika, jolla kyllä on aika paljon omaa tahtoa ja mielipiteitä.

Meillä kumpikaan poika ei ole suostunut yhtään rauhoittumaan sylissä, vaikka etenkin toinen on muuten ihana sylimaakari. Päin vastoin, raivarit ovat pitkittyneet ja voimistuneet, jos on yrittänyt pitää kiinni. Tultiin jo esikoisen kanssa siihen tulokseen, että on paras vaan antaa raivota suurin raivo rauhassa pois, mutta pysytellä itse samassa huoneessa muuta puuhaillen. Meillä on toiminut se, ettei muka huomaa toisen raivaria ollenkaa. Sitten kun tilanne alkaa vähän rauhoittua, ollaan kysytty, että: ”Tuletko syliin?”, ”Mennäänkö juomaan vettä?” tms. ja yllensä toinen on tullut. Jälkikäteen yleensä ollaan sylitelty pitkään, luettu kirjoja tms.

Omasta mielestäni tärkeintä on se, että pysyy läsnä ja on sitten käytettävissä, kun siltä tuntuu. Kamalaahan sitä on katsoa kun ihan pikkuinen ihminen raivoaa ihan holtittomasti, mutten pidä sitä mitenkään epänormaalina. Tempperamenttikysymys sanoisin minä.

Niin ja oma äitini on kertonut, että olen itse ollut aikamoinen raivoriitta parin vuoden korvilla. Omassa päässänikin on jopa muistikuva, että makaan eteisen lattialla kattoa katsellen huutamassa suoraa huutoa ja ajattelen samaa aikaa, etten oikein kehtaa lopettaakaan, vaikka en enää muistanut, mistä aloin huutaa…

Nimetön

Hei Kati! Olet kuvannut elämääsi pienen lapsen kanssa ja saanut siihen jo muutaman vastauksenkin. Lukiessani kirjoituksia silmiini pisti ”uhmaikä”, josta ajattelin kirjoittaa muutaman sanan. Todellakin, pienen lapsen ensimmäinen ”uhmaikä” on n 2v iässä…luonnollisesti toisilla aikaisemmin ja toisilla myöhemmin. Samoin toisilla voimakkaampana ja toisilla taas huomaamattomampana. ”Uhmaikä” mielletään ajatteluun, jossa lapsi alkaa uhmata aikuisen tahtotilaa…siis aikuisen valtaa, eikä lapsi tee niinkuin aikuinen haluaisi. Mutta, onko oikeasti kyseessä uhma?

Mielestäni kysymyksessä on lapsen halu itsenäistyä, siis tärkeä kehitysvaihe, jossa lapsi alkaa haluta päättää itse omasta elämästään ja valinnoistaan. Tästä näkökulmasta voisinkin sanoa, että on todella hienoa nähdä pienessä lapsessa sitä voimaa, jolla hän ottaa elämäänsä haltuun. Mutta…koska pieni lapsi ei vielä ymmärrä eikä kykenekään ottamaan vastuuta omasta elämästään siinä määrin, kuin voimaa saattaa olla, tarvitsee lapsi aikuisen läsnäoloa ja kantamaan vastuun edelleen hänen elämästään.

Ko kehitysvaiheessa itsenäistyminen tai paremmin sanottuna sitä opetteleminen, on tärkeää ja yhtä tärkeää on, että lapsi myös saa siihen mahdollisuuden. Usein kuitenkin tapahtuu, että aikuisista tulee ”uhmaikäisiä”. Aikuinen ei halua lapsen tekevän sitä eikä tätä..on kiire tai suunniteltu menoa jonnekin, johon ei sovi, että lapsi alkaa haluta tehdä jotain muuta kuin miten aikuinen on asian ajatellut. Aikuinen alkaa käyttäytyä lapsen tahtoa ”uhmaten” ja yrittää pakottaa lasta siihen sun tähän aikatauluun tai vaatia asioita tehtäväksi siten kuin aina on tehty.

Mikäli lapsen käyttäytymistä katsoo itsenäistymisen näkökulmasta, lasta voi ymmärtää aivan toisella tavalla kuin myös nauttia hänen voimastaan. Tärkeää tämän kehitysvaiheen vahvistuttua on, että aikuinen on valmis sopeuttamaan omaa käyttäytymistään, asennettaan ja ajankäyttöä niin, että se antaa tilaa lapsen yrittämiselle esim pukea, antaa lapselle mahdollisuuden tehdä valintoja asioista, jotka lapsi voi tehdä, esim pukeeko ensin sukat vai housut jne…Pienen lapsen ”yrittäminen” on se juttu, josta aikuinenkin voi iloita. Se, onko pipo oikein päin vai nurinpäin, sillä ei mielestäni ole tässä vaiheessa merkitystä…jonain päivänä sekin menee oikein päin.

Toki on muistettava, että pieni lapsi kokee olevansa myös kuolematon ja osaavansa kaiken, josta syystä aikuisen on kannettava vastuu siitä, mitä voi tehdä ja mitä ei. Mutta…asian pohtiminen uhmaikäisen sijaan lapsen itsenäistymiskautena avaa uudenlaisen näkökulman arjen tilanteisiin.

Inna

Hei, täällä ihan samanlainen 1v3kk. Muuten on hymyilevä ja höpöttävä aurinko, mutta raivo iskee ihan hölmöistä pikkuasioista, niin kuin siittä että pitäis laittaa vaippa päälle, ja koko tyttö kiihtyy 0sta 100n salamana. Repii, kieriskelee, rehaa itteään pitkin lattiaa, lyö päätään seinään, kylvyssä yrittää pinnan alle. Aivan sekopäistä toimintaa. Menee kauemmaksi kun yritän tulla lähelle, jos tungen väkisin reviirille, alkaa raapiminen ja lyöminen. Jos pidän väkisin sylissä, raivo yltyy ja tyttö on niin kova pungertamaan ettei ole turvallista edes pitää sylissä. No, nyt testissä on että jos annan muksun rauhottua itsekseen vaikka saman huoneen kauimmassa nurkassa, auttaako tilanteeseen…
Kun sitten lopulta rauhoittuu, on niinkun aurinko taas.

Lohdullista että muilla on samoja kokemuksia, etenkin sinun, 2 ja 4v poikien äiti, kokemukset ja konstit kuulostivat jotenkin lohdulliselta.
Kiitos teille vertaistuesta :)

Vastaa aiheeseen: 1v 4kk saa hillittömiä raivareita
Huomioithan että keskusteluareenan viestit tarkistetaan ennen julkaisua. Periaatteiden vastaisia viestejä ei julkaista. Työntekijät moderoivat viestit kaksi kertaa viikossa, joten viestisi julkaisemisessa saattaa kestää joitakin päiviä.