Onko väärin olla väsynyt olemaan aina laten kanssa? Joka päivä ja joka ikinen hetki olen lasteni kanssa ja hoidan heitä ja olen heistä vastuussa.
Perheesemme kuuluu myös isä, mutta hän käy töissä ja monesti ilta-aikaan on omakotitaloon tms. kuuluvia tehtäviä, jotka tulee hoitaa. Eli käytännössä hän on läsnä, mutta ei ole läsnä.
Joskus meillä on apuna isovanhemmat, mutta silloinkin olen itse aina kuitenkin paikalla, eli olen silloinkin lasten kanssa.
En jaksa lähteä lenkille, enkä jumppaan. En omaa ystävä, jonka luo mennä ilman lapsia eikä minua kiinnosta lähteä kauppoihinkaan pyörimään. Jos yritän ottaa vaikka omaa aikaa lukemalla omaa lehteä tai saunomalla (lapset isän kanssa) niin kuulen koko ajan kuinka meidän 5 kk ikäinen vauva karjuu taustalla. 1,5 v esikoinen on koko ajan äitin perään, kun olen paikalla, ettei iä meina kelvata tekemään yhtään mitään. Hän ei oikein myöskään osaa leikkiä yksin vaan kaipaa seuraa koko ajan. Päiväunetkin lapset osaavat nukkua eri aikoihin, eli minulla on jatkuvassti jompikumpi viihdytettävänä. Vauva myös syö vielä öisin, joten edes öisin en saa nukkua rauhassa.
Välillä olo on kuin yksinhuoltajalla ja on vain pakko jaksaa. Tuntuu kuitenkin väärältä tuntea näin.
Ei ole väärää tuntea uupumusta ja turhautumista! Joka ikinen ihminen tarvitsee sitä kultaista omaa aikaa joko yksin tai vaikka hyvien ystävien kanssa ja tottakai lapsien ”vahtiminen” ja hoitaminen kokoajan on kuluttavaa jos ei ole sitä omaa henkireikää arjenkin keskellä. 100%n varmuudella voin sanoa että on ihmisiä, ehkä ihan sinun lähelläsikin, joten vaikkei niitä nyt olisikaan on ”toivottomammatkin ihmiset” niitä saaneet.
Älä yhtään vähättele tunteitasi ja paras neuvoni on että keskustele miehesi kanssa ja kerro tuntemuksistasi, etsi vaikka jotain keskusteluapua ja sovi lapsille välillä hoitaja vaikka isovanhemmista tms.
Vaikka ”äiti äiti”-vaihe ajan mukaan laantuukin, on tärkeää ettei missään vaiheessa kuluta itseään täysin loppuun ilman taukoja yms. Aina on mahdollista mahduttaa pieneenkin rakoon jotain, joka karkottaa arjen hetkeksi mielestä ja puhdistaa oloa. Uskon että keskusteluavulla ja avoimuudella perheesi ja läheistesi kanssa keksitte kyllä jotain!
Järjestelyllä saa aikaa yllättäviäkin ratkaisuja, toivon ja uskon sydämeni pohjasta että sinäkin saat omaa aikaa!
Siunausta elämääsi ja perheeseesi! Perheellisen elämä on joskus hyvinkin rankkaa, mutta apua kannattaa pyytää. Kaikkea hyvää!
Ei ole väärin tuntea noin, joten älä syyllisty ja syyllistä itseäsi.Tunnistan itseni kertomistasi asioista. Samassa tilanteessa olin, kun lapsemme olivat pieniä ja mies rakensi oman päivätyönsä lisäksi omakotitaloa, joka on edelleenkin kesken, vaikka lapsemme ovat jo aikuisia:) Tunteet ovat aina oikeita ja niiden viestiä olisi hyvä kuunnella, ettet vallan uupuisi. Itse lähdin hakemaan apua perheasiain neuvottelukeskuksesta jossa oli hyvä purkaa tuntemattomalle kaikki surut ja paineet. Minä lähdin esim. kirjastoon lukemaan lehtiä tms. tekemistä josta pidin ja mies jäi sovitusti lasten kanssa. Jo kerran viikossa pieni hengähdystauko auttoi ihmeesti jaksamaan. Voimia sinulle!
Hei, ota yhteyttä Väestöliittoon. Sieltä voit saada apua tilanteesi.
Minusta näyttää, että voit saada apua tilanteeseesi, joka osittain mielestäni johtuu Sinusta itsestäsi.
Kysynkin, osaatko olla erossa lapsistasi, vaikka siihen olisi mahdollisuus. Voit tukea sitä, että 1,5 vuotias on myös isän kanssa.
Ei varmaankaan siis ole pakko olla aina lasten kanssa, mutta ihan pienet lapset ovat kiintyneet ensisijaiseen hoitajaan. Jos luot lapsiin turvallisen kiintymyssuhteen, säästyt monelta suurelta huolelta myöhemmin.
Tarvitset pikaista keskusteluapua !!
Jos isä vain suostuu olemaan lapsen kanssa, niin ilman muuta jätä lapset hänen hoitoon ja lähde jumppaan, lenkille, kirjastoon, hierontaan tms. Aluksi vaikka ihan pieneksi hetkeksi, jos on vaikeaa olla ilman lapsia. Luota, että kyllä se mies pärjää ja tekee hyvää hänelle ja lapsille viettää aikaa yhdessä. Ja se, että äiti voi hyvin ja jaksaa on myös hyväksi lapsille. Kyllä vanhemmalla saa ja pitää olla omaa aikaa.
Itse en voi lähteä esim. lenkille, kun miehen mielestä kotihommat jää silloin tekemättä. Alkuun ongelmana oli, että lapset jäi itkemään, jos poistuin hetkeksikin. En viitsi enää edes kysyä voiko mies hoitaa lapsia, jos menen asioille tai lenkille. Siitä tulisi vain riitaa. Harvoin käyn edes ruokakaupassa ilman lapsia. Kerran vuodessa tapaan kyllä ystäviäni, mutta tulen ajoissa kotiin. Miehen ei tarvitse minulta lupaa kysellä, jos hän haluaa mennä jonnekin.
Odotan, että lapsi kasvaa ja alkaa käydä kavereillaan ja harrastuksissa. Sitten saan vähän omaa aikaa.
Silloin kun lapsemme oli vauva niin miehellä oli töiden jälkeen ja viikonloppuisin paljon puuhaa. Kaikenlaisia omakotitalon hommia. Jos yritinkään ottaa puheeksi, että kaipaisin vähän omaa aikaa niin mies hermostui, että kyllä nämä työt on vaan hoidettava. Suihkuunkin minun oli otettava lapsi mukaan. Mutta nyt kun lapsi on jo niin iso, että pärjää aika hyvin jo itsekseen, eikä tarvitse vaihdella vaippoja ym. niin ihmeesti on miehen ilta ja viikonloppuhommat vähentyneet (tai oikeastaan loppuneet lähes kokonaan). Minä leikkaan aina ruohonkin. Minkä mies ehdottomasti halusi tehdä ennen itse. Lapsi leikkii pihalla samalla itsekseen tai kaverinsa kanssa. Tuntuu, että ne hommat oli tekosyy, mies halusi tehdä mitä tahansa muuta kun olla lapsen kanssa. Toista lasta ei tullut tehtyä, kun pelkäsin, että en jaksa.
Jos vaan miehesi yhtään tarjoutuu olemaan lapsen kanssa niin ota tarjous vastaan! Kyllä mies varmasti pärjää lasten kanssa ja alkaa kelpaamaankin lapsille, kun saa viettää vähän enemmän heidän kanssa.
Tiedätkö edes mitä on oikeasti olla yksinhuoltaja ?epäilen!