Heippa!
Tyttäreni menestyy hyvin 9-luokalla koulussa, mutta viime keväästä lähtien ei ole oikein ollut kavereita. Kouluun meno tuntuu vaikealta ja yhä vaikeammalta. Hänellä toistuu ajatus, että kaikki nauraa hänelle kun hän on näin ujo. Kuitenkin mielestäni hänellä olisin joitakin kavereita kun hän vain luottaisi itseensä ja uskaltaisi mennä juttelemaan muille. Miten häntä voisi tukea?
Moi!
Ainakin ujo kaipaa hyväksyntää ja pieniä ryhmiä, joissa voi tuntea olonsa turvalliseksi. Jos tyttösi uskaltautuu uskoutumaan ongelmasta sinulle, se on jo hyvä merkki, että hän luottaa sinuun. Osaako hän kuvailla jotain paikkaa, porukkaa tai sosiaalista tilannetta, jossa hänellä on ollut hyvä ja turvallinen olo? Pystyisikö hän mielessään palaamaan siihen oloon ja tunteeseen ja saamaan siitä voimaa?
Pitkään jatkunut jännitys ja huoli sosiaalisissa tilanteissa painaa joskus leimansa ihmiseen niin, että hänestä huokuu ympärilleen sellainen varautuneisuus, joka ympäröi kuin muuri ja erottaa toisista. Auttaisiko rentoutumiseen ja hyvän mielen nostattamiseen esim. lemmikkieläimen kanssa touhuaminen, ratsastus tai joku muu tekeminen? Onko tytölläsi isoa tai pienempää serkkua, tai muuta tuttavaa kouluajan ulkopuolella jonka kanssa voisi viettää kivan viikonlopun ?
Aikuinen voi omasta huolestumisestaan huolimatta valaa toivoa lapseen. Jokaisen elämään tulee vaiheita, jolloin itsetunto on alhaalla. Se ei ole pysyvä olotila, vaan sitä voi muuttaa. Kun ilo palaa elämään, hyvän kehä alkaa pyöriä- käänne voi lähteä pienestä, varsinaiseen ongelmaan liittymättömästä asiasta.
Voimia sinulle!
Hei, ujous ei ole vika, jona sitä nykyisin helposti pidetään. Ujous on ominaisuus, jossa on hyvätkin puolensa. Ujot ehkä miettivät enemmän eivätkä sano, mitä sylki suuhun tuo ja loukkaa toisia niin helposti. Ujo voi olla hyvä kuuntelija, kuuntelijoitahan kaikki kaipaavat eikä heille naureta. Jos koulussa asiat ovat suunnilleen kunnossa, voisi varmaan vain mennä kuuntelemaan omimmalta tuntuvan porukan juttuja.
Ei kai tyttöäsi kiusata, kun kouluun meno on ruvennut tuntumaan vaikealta?
Äiti-72:n hyvien ehdotusten lisäksi sanoisin vielä, että puhu sinä tytöllesi siitä, että oikeasti eri ihmiset ovat erilaisia luonteeltaan ja kaikilla ihmisillä on omat heikkoutensa ja vahvuutensa. Ehkä voitte miettiä yhdessä erilaisia luonteita ja keksiä vaikka tuttuja ujoja aikuisia.
Oma tyttöni kärsi koko ala-asteen jonkinasteista yksinäisyydestä, tyttöystäviä ei luokalta löytynyt ja kouluaikana kului poikaporukassa pelaten ja hengaillen. Seiskalle siirtyminen oli todella hankala vaihe. Koko kesä meni jännittäessä, vieläkö pojat huolivat porukkaan, saanko uusia ystäviä, onko tytöt yhtä torjuva kuin ala-asteella, olenko taas luokan/koulun outo poikatyttö.
Keskustelut olivat tiiviitä koko kesän ennen yläastetta. Vanhempana uskoin uusia ystävyyksiä syntyvän ja poikien kun edelleen haluavan hänet joukkoon. Häntä tuntui auttavan ajatukset siitä, että lukiossa ja jatko-opinnoissa alkaa olla yhä vähemmän ns. porukoita, joiden ulkopuolelle voi jäädä. Yksikin hyvä ja turvallinen kaveri ja sopivasti tuttavia voi riittää.
Voisiko tämä tulevaisuuden ajattelu auttaa myös teillä?
Puhuimme myös tuosta edellä mainitusta torjumisesta, eli tunnistaako mitä itse viestii ympärilleen halusta olla toisen kanssa. Samoin siitä huomaako hän kaikki luokan jäsenet, voisiko siellä olla toinen yhtä yksinäinen, mutta he eivät tunnista toisiaan. Voisiko tehdä jotain toisin, pyrkiä uuteen porukkaan, lähestyä itse uusia kavereita. Aloittaa vaikka katseesta ja hymystä.
Nyt meillä jo käsillä, uusia ystäviä on löytynyt ja pojat yhtä mukavasti ottaa mukaan porukkaan. Tiedän että tilanne voi muuttua, mutta nyt minä ja hän olemme iloisia tästä tilanteesta. Tsemppiä teille ysin loppuun!