En tiedä, onko tämä oikea paikka purkaa ajatuksia. Olen täysin hukassa. Menetin rakkaan aviomieheni n. kolme viikkoa sitten traagisesti. Olin sairaalassa pitämässä häntä kädestä kun hengityskone sammutettiin ja näin monitorista kun mieheni sydän pikkuhiljaa lakkasi lyömästä. En osaa sanoin kuvailla tätä tunnetta. Pian kolme viikkoa olen elänyt kuin sumussa, välillä itkenyt itseni lähes tajuttomaksi, välillä tuijottanut vain seinää. Mieheni oli alle 30- vuotias, minä myös.
Minulla on edellisestä suhteestani pieni poika, 4-vuotias. Mieheni piti häntä kuin omaa poikaansa ja heidänvälinen kemia oli aivan jotain uskomatonta. Nyt en vain löydä sanoja, miten lohduttaa poikaani joka itkee edelleen ”isäänsä” ja etsii häntä joka päivä kaupan jonoista, pyöräteiltä, ja missä ikinä kuljemmekaan. Kriisiapua minulle tarjottiin, mutta en saanut siitä mitään irti. Hautajaiset on alta pois, nekin hoidin kuin kone. Ajatukset aivan muualla. Haudalla olen käynyt päivittäin. En todellakaan tiedä miten tästä selviän poikani kanssa. Meidän elämämme tukipilari on poissa!!!
Hei! Itse menetin mieheni vuosi sitten, ja ymmärrän tunteesi. Se tyhjyys, yksinäisyys se ihminen jota on rakastanut, luottanut antanut kaikkensa. Se joka oli sinulle se ”oikea”, ymmärrän, itselläni on ihan sama tilanne vaikka olen alkanutkin uudestaan seurustelemaan. Entistä vaan ei saa takaisin, vieläkin tulee toki niitä tilanteita että ei jaksa ymmärtää mitä on tapahtunut. Ikävöin edesmennyttä miestäni päivittäin. Hän oli huumorintajuinen, moniosaaja, se rakas joka antoi minulle niin paljon. Täytyy kuitenkin jotenkin vaaan jaksaa vaikka se tuntuu todella toivottomalta välillä. Liity Nuoret Lesket Ry järjestöön, sieltä saat vertaistukea. Se auttaa lastasi ja sinua kun saat keskustella muiden leskien kanssa.
Hei
Osanotto minulta.
Meidän perheeseen syntyi erityislapsi reilu puolivuotta sitten ja elämämme muuttui tuolloin totaalisesti. Nyt on jo päiviä, että emme itke ollenkaan. Tietysti tapaus on aivan eri kuin teillä, mutta kuvailit surusi niin samankaltaisesti kuin olen sen itse kokenut. Tässä tilanteessa on päässyt aitiopaikalle miettimään elämää ja sen muutoksia. Olen myös ymmärtänyt, kuinka kaikki mikä oli ennen niin turvallista ja helppoa voi olla silmän räpäyksessä jotain muuta. Lapsen kanssa sureminen on myös erilaista, kuin itsekseen sureminen. Lapsen takia onkin jaksettava arkea ja tämä saa aikaan tuon suoritus/zombie reaktion. Nukkumisesta muodostuu yksi odotetuimmista asioista.
Tiedän, että mikään teko tai sana ei vie suruasi pois, mutta elämä on sellainen paketti, johon on mahdoton varautua etukäteen ja harvoin asiat tapahtuvat niin kuin ajatteli niiden käyvän. Kaikki meistä lähtee täältä ajallaan ja jos asiat on hyvin, niin silloin joku jää aina kaipaamaan. Poismenneiden muisto elää meissä aina ja tämä tavallaan tuo ihmisen uudella tavalla elämään mukaan.
Harmittaa jo valmiiksi tämä kirjoitus, että oli aika kehno, mutta lupaan, että aurinko paistaa taas joskus ja sitä kannattaa odottaa. Kunhan olette surutyönne tehneet, niin eläkää kaikki päivänne ja ottakaa elämästänne kaikki irti. Elä myöskään unohda itseäsi ja omia mukavia asioitasi. Luulen, että aviomiehesi olisi tästä myös onnellinen ja toivoisi että pääsisitte jatkamaan elämäänne.
Tsemppiä,
T
