Tästä voi tulla pitkä ajatustenpurkamisteksti,mutta mukavaa jos joku jaksaa lukea ja ottaa kantaa/sanoa mielipiteensä!
Olen siis pohtinut onko avopuolisoni ja minun suhteeni tässä ja nyt vai vieläkö mahdollisuus ponnistaa syvyyksistä kohti pintaa?
Yhdessäoloa tosin takana vain 4 vuotta,mutta lahjana kaksi ihanaa lasta (2v1kk ja 1v3kk).Lienee parasta kertoa miksi ollaan tähän tilanteeseen ajauduttu…
Tuntemuksiini vaikuttavat aika pitkälti monet neljän vuoden aikana tapahtuneet ikävät asiat.Heti suhteen alkuaikoina uskoani horjutti kun sain tietää mieheni pettäneen minua yhden hyvän ystäväni kanssa.Annoin kuitenkin anteeksi koska olin niin rakastunut.Vaikka eihän se asia koskaan päästäni unohdu.Mieheni teki myös aloitteen halusta saada lapsia.Siinä vaiheessa toki oletin että hän on täysin valmis siihen vähäuniseen aikaan ja vastuuseen sekä oman ajan vähenemiseen.Jälkeenpäin olen saanut huomata että puheet olivat suuremmat mitä teot.Mietin toki asiaa muutamia kuukausia ennenkuin tunsin olevani itse valmis yrittämään lasta.Esikoinen on ollut kaikinpuolin ns.helppo lapsi ja kaikki sujui ongelmitta.Toinen ollut alusta asti vaativampi ja enemmän äidistä riippuvaisempi.Minä sain kuitenkin molempien lapsien kohdalla hoitaa kaikki yösyöttämiset sekä muut heräilyt vaikka mieheni lupaili osallistua niihinkin.Kaikin puolin lasten vauva-aikana ja nykyäänki mieheni ei ole ottanut sitä vastuun määrää jonka minä olen tehnyt.Sen hän on myöntänyt ja ehkä hieman katuukin että olisi voinut viettää aikaa lasten kanssa enemmän ja opetella niiden hoivaamista sekä isänä oloa.Autojen räplääminen ja kaikki muu veivät kuitenkin suurimman osan hänen vapaa-ajastaan.Koska mieheni on viettänyt niin paljon vähemmän aikaa lasten kanssa ei häntä uskalla eika ehkä voikkaan jättää lasten kanssa yhtä iltaaa pidemmäksi aikaa keskenään…tiedän että hän menettäisi hermonsa ennemmin tai myöhemmin lasten mahdollisen kiukuttelun tai niskuroinnin vuoksi.Ja asian pitäisi minusta olla jokseenkin toisella tavalla.
Toki mieheni oli tässä välissä armeijassa joten lapsista ja minusta erossa oloa ei voinut välttää.Armeijan ollessa lopuillaan minusta alkoi tuntua että olemme etääntyneet toisistamme,parisuhdetta emme ehtineet juurikaan hoitamaan.Se aika oli myös minulle henkisesti melko rankkaa kahden pienen lapsen äitinä.
Ajoittain minua on alkanut ärsyttämään mieheni huonot puolet yhä enemmän.ovathan ne minulla tiedossa olleet mutta en ole antanut niiden ottaa valtaa.Olen koko näiden vuosien ajan hoitanut lähes kaiken,lasten hoitamisen,kodin hoitamisen ja elättänyt meidät kaikki.Enkä voi kieltää mutta joskus tuntuu siltä että minulla on kolme lasta hoidettavana tai olen jonkin sortin äitihahmo miehelleni.Koska mieheni on joskus kuin tuuliviiri se vaikeuttaa isojen päätöstentekoa ja omia ajatuksia siitä mitä tuo toinen oikeasti haluaa.Esimerkiksi jonain päivänä mieheni haluaa muuttaa pois paikkakunnalta ja valittaa kun täällä ei ole mitään.Toisena päivänä mieheni onkin sitä mieltä että ihan sama missä asuu kunhan saa olla minun ja lasten kanssa.Ja kohta taas ollaan jotain toista mieltä…
Hän on myös viestitellyt kahden eri naisen kanssa ahkerasti eikä ole osannut lopettaa ajoissa.Olen siis niinä hetkinä alkanut epäillä uutta petosta ja pahoittanut syvästi mieleni.Hassua mutta vielä muutama viikko sitten mieheni kärsi luottamuspulasta minua kohtaan vaikka en ole koskaan antanut aihetta siihen,myös armeija aikana hän suorastaan oletti että hyppään jonkun toisen kanssa sänkyyn koska hän ei ole maisemissa.
Tällä hetkellä tunteeni häntä kohtaan ovat viilentyneet jonkin verran.Seksi ei kiinnosta ja pussailu ja koskettelu suorastaan ahdistavat/yököttävät minua.Välillä tuntuu myös että en jaksa enää panostaa suhteeseen.Pääni on melko sekaisin ristiin rastiin menevistä asioista ja kysymyksistä mikä on oikein ja mikä väärin ja olenko tyytyväinen lopputulokseen.Aina silloin tällöin on tullut kinaa ja sanaharkkaa joskin puoliturhista asioista mutta myös siitä että ajattelemme monista asioista aivan eri tavalla.Monessa pyytämässäni asiassa mieheni on luvannut parantaa mutta edistystä on tapahtunut päivien ajaksi ja sitten homma jatkunut samaan malliin.
Apua kotitöihin ym. saan pyydettäessä,joskus aiemmin sekin tapahtui pitkin hampain.Ajoittain mieheni huono huumori on myös saanut muuttamaan käsitystä hänestä ihmisenä.Jos kerroin hänelle menäväni vaikka kampaajalle illalla ja että hänellä olisi lastenvahtivuoro kuului vastaukseksi ”En mä nyt jouda kun mul on muuta tekemistä”…mielestäni tälläisillä asioilla ei vitsailla edes,koska se sai minut tuntemaan että hän ei oikeasti halua hoitaa lapsiaan.olen tottakai maininnut asiasta lukuisia kertoja mutta sammakoita hyppii suusta silti ajoittain.
Olen antanut hänelle vielä yhden mahdollisuuden muuttua ja hän on sen tajunnut.Hieman on muutosta parempaan.Silti pelkään että petynkö taas jos hän ei ns. pidäkään lupauksiaan.Pystyykö hän muuttumaan nyt jos ei ole ennenkään pystynyt? Haluiaisin olla onnellinen mutta tällä hetkellä olen vain lapsista onnellinen.Pitäisikö vielä yrittää ja katsoa muuttuvatko tunteeni parempaan..en kuitenkaa haluaisi luovuttaa helposti tai tehdä hätäisiä päätöksiä.Olen puhunut muutamalle ystävälleni tästä asiasta.Yksin en siis ole enkä tule olemaan,tukiverkko on aivan loistava! Tottakai mietityttää myös miten lapset reagoivat jos ero tulee.Muistavatko tämänikäiset myöhemmin tätä tilannetta? Eikä tämä lasten takia siksi helppoa olekaan.Inhottaa koska ajatukseni ovat aivan vastakkaiset mitä periaatteni.Olen siis aina ajatellut ja halunnut että lapseni saavat elää biologisten vanhempien kasvatusten ja oppien alaisina,ydinperheenä.
Pitkä ja ehkä sekava teksti,toivottavasti joku jaksaa lukea ja kertoa omia kokemuksia jos niitä on.
Kiitos!
Hei!
Aikamoisissa mielen myllerryksissä elät, pettymysten, toiveiden, paineiden ja päätösten ristitulessa! Toisaalta tuo on niin tutun kuuloista kotiäidin tekstiä. Siinä arjen pyörityksessä, univajeessa, korvan juuressa kiljuvien ihanienkin kakaroiden vieressä, jatkuvassa saatavilla olossa jne. perspektiivi helposti yksipuolistuu ja alkaa tosiaan nähdä puolisostakin vain sen negatiivisen puolen. Erityisesti tuo joidenkin miesten vähäinen osallistuminen lastenhoitoon saa sapen välillä kiehumaan oikein kunnolla.
Joku on sanonut pikkulapsivaiheen olevan niin rankka parisuhteelle, että eron vaihtoehto ennen kuin (nuorin) lapsi täyttää kolme, on niin suuri, että erot pitäisi silloin kieltää. No joo, asiat ei ehkä oo niin yksinkertasia, mutta jos vain jotenkin jaksaisi tämän vaiheen yli katsoa, tilanne voisi olla toinen parin vuoden päästä, kun suhdettakin mahdollisesti pääsee hoitamaan vähän paremmin (jos esim. lapset jo yökyläilevät tms.). Ero voi kuulostaa helpolta vaihtoehdolta, mutta se on kuitenkin aika pitkä ja kivulias prosessi ja teillä on yhteiset lapset. Onko sulla voimaa käydä sitä läpi nyt?
Pettäminen tai toisten naisten liehittely on tietty vakava juttu. Tajuaako miehesi mitä hän tekee, haluaako hän oikeesti sitoutua suhteeseenne vai etsiikö tajuamattaan toisten kanssa viestittelystä jotain mikä nyt ei teidän suhteessa ole mahdollista tässä vaiheessa? Kai se rakkaus voi taas sitä hehkeää kukoistusta välillä odottaakin ja vain sietää sitä arkea ja toista ihmistä ne pikkulapsivuodet, vaikka vain lastenkin takia.
No, ei oo mulla vastauksia vaikeaan tilanteeseesi, kovasti voimia ja iloisiakin asioita toivon arkeesi, vaikka sitten vain niistä lapsista. Mutta kantakoon ne yli pahimman piinan ja ahdistuksen.
Hei!
Perheenne tilanne ei kuullosta hyvältä, mutta kuten itsekin toteat, ei kannata tehdä hätiköityjä ratkaisuja. Pikkulapsivaihe oli meilläkin rankaa aikaa, eikä parisuhde todellakaan kukoistanut. Nyt alkaa jo helpottaa, kun lapset ovat 3v. ja 6v. Itse ainakin näin jälkikäteen ajateltuna olin liikaa äidin roolissa unohtaen itseni ja parisuhteen. Kahdenkeskistä parisuhdeaikaa olisi pitänyt ja pitäisi nytkin olla enemmän, mutta se ei ole aina niin helppoa…
Pystyttekö miehesi kanssa keskustelemaan tilanteesta syyttelemättä ja toisen vikoja osoittelematta? Ymmärtääkö hän mitä sinä häneltä odotat? Vaikutatte kovin nuorilta ja tilanteeseen olisi ehkä hyvä saada ulkopuolista puolueetonta apua.
Toivottavasti saatte parisuhteenne toimimaan!
Hei!
Perheenne tilanne ei kuullosta hyvältä, mutta kuten itsekin kirjoitit, ei kannata tehdä hätiköityjä ratkaisuja. Pikkulapsivaihe oli meilläkin rankka, eikä parisuhde todellakaan kukoistanut, mutta nyt alkaa jo helpottaa kun lapset ovat 3v. ja 6v.
Pystytteko miehesi kanssa keskustelemaan asiasta syyttelemättä ja toisen vikoja osoittelematta? Ymmärtääkö miehesi, mitä odotat häneltä? Ulkopuolinen, puolueeton keskusteluapu voisi tehdä hyvää.
Vaikutatte hyvin nuorelta parilta ja toivon todella, että pystytte yhdessä muutokseen!
Alueelle ‘Perheen ihmissuhteet’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.