Olen mennyt nuorena naimisiin odottaessani esikoiskaksosia. Avioliitolla on ikää 10v ja lapsia yhteensä 4. Iältään lapset on 4-9 vuotiaita. Nyt olemme eroamassa (mies päästi moisen suustaan) olemme jo monesti harkinnut eroa usein erilaisten syiden vuoksi mutta aina jatkettu. Lapset ja minä jäämme asumaan nykyiseen kotiimme vaikkakin tahtoisin ihan ”omanlaisen” kodin minulle ja lapsille mutta uskon että muutto sekä koulujen/päiväkotien vaihdot tuovat liikaa muutoksia eron keskellä lapsille. Koin järkyttävän shokin enkä tiedä olenko helpottunut vai surullinen? Vaikka ollaankin jo pitkään oltu pelkkiä ”kämppiksiä”. Minulla ei nyt ole ketään kenelle puhua eikä lasten hoidossa minkäänlaista apua. Ennen kuin mies saa (ei edes vielä hakenut) oman asunnon jossa neljä lasta mahtuvat olemaan. Mies itse ilmoitti ”asuvansa” oman äitinsä luona mutta vaikka siellä on tilaa en koe että olisi järkevää lasten mennä isänsä kanssa mummolaan. Lapsethan tarvitsevat nyt vanhempiaan sekä arjen ruutineja eikä niinkään mummon lettuja tms. Onko muita samanlaista tilannetta omaavia. Olisi kiva saada vertaistukea ja muiden mielipiteitä sekä käytännön vinkkejä.
Olen melko samanlaisessa tilanteessa. Avioliittoni ensirakkauteni kanssa on päättymässä 18 yhteisen vuoden jälkeen. Syitä tähän on monia, eivätkä ne kaikki ole olleet ”minun hallinnassani”, mutta lopulta eropäätös taisi kuitenkin olla yhteinen. Meilläkin ero on tehnyt tuloaan jo pitkään, ja silti se oli aivan valtava shokki. Tuntuu niin kuin minut olisi repäisty vanhasta ja tutusta ja turvallisesta ja rakkaasta maailmasta jonnekin tyhjiöön, johon pitäisi nyt alkaa jotain uutta rakentamaan. Yksin ja tyhjästä. En halua ja tuntuu etten jaksa enkä pysty, mutta toisaalta tiedän että vaihtoehtoja ei ole. Pelottaakin.
Mies haki ja sai oman asunnon, muuttanee sinne ensi viikolla. Lapsia meillä on kaksi, pari vuotta vanhempia kuin sinun. Heille asiasta on kerrottu vähän kerrassaan, ja tietysti ovat järkyttyneitä. Sen verran on yhteisiä vuosia takana, että uskon meidän pystyvän hoitamaan tämän eron ns. kunnialla, ilman riitaa. Etenkin lasten takia. Meilläkin mennään toistaiseksi niin, että minä ja lapset jäädään vanhaan kotiin asumaan. Aivan kuten sinä, minäkin kaipaisin aivan uutta alkua, mutta lasten vuoksi se ei nyt ole kannattavaa. Yritän ajatella, että se uuden alku ei ole paikasta eikä ympäristöstä kiinni.
Miten teillä, onko asumiskuviot jo selvinneet? Millaiset omat tuntosi ovat näin muutamaa viikkoa myöhemmin? Aika jännittävää, olemme tavallaan niin kovin samanlaisessa tilanteessa, sinä vain pari viikkoa ”edellä”. Jaksamista ja sisua sinulle joka tapauksessa! Jos edes pienen hetken pystyt päivittäin tuntemaan iloa jostain asiasta, on se jo eteenpäin. Itse olen jotenkin niin shokissa vielä, että vaikka tavallaan tiedän mitä pitäisi tehdä, niin en ole vielä oikein kyennyt toteutukseen. Energia menee pakollisista käytännön asioista huolehtimiseen ja hengittämiseen.
On kulunut jo pari kuukautta kun kirjoitit kirjeesi. Asiat ovat varmasti loksahdelleet paremmin uomiinsa, koulu on alkanut ja muuta. Halusin vain kommentoida sitä. kun kirjoitit, että lapset eivät kaipaa nyt mummon lettuja. No ehkä eivät, mutta he kaipaavat (luulisin) sitä, että suhde isään ja mummoon ei jää tauolle. Ehkä itsekin voisit nauttia hetkistä ihan itsellesi lastenhoitohärdellin lomassa. Oikein hyvää syksyä sinulle.
