Me olimme yhdessä teinivuosista (16-v alkaen) yli 10 vuotta, asuimme opiskeluvuodet ja työurien alut yhdessä. Kasvoimme yhdessä ja muovauduimme aikuisiksi toistemme kanssa kaikkien draamojenkin kautta. Meillä oli todella monesta asiasta sama näkemys arvomaailmassa sekä taloudellisesti aika samanlaiset käytöstavat. Tottakai meilläkin oli omat pienet kinamme ja eroavaisuudet, mutta saimme elämän kuitenkin toimimaan todella pitkään, ja olimme aidosti onnellisia arjessamme.
Puhuin lapsettomuudesta jo todella aikaisin, alaikäisenä tiesin jo kantani. Olen nainen, ja oikeastaan muistan ala-asteen lopulla nukkeleikkien keskellä pohtineeni, että ”tätä en oikeastaan kaipaa”. Minulla on kuitenkin hoivaviettiä – rakastan eläimiä, ja en karsasta muiden vauvojakaan, vaan ymmärrän muiden tarpeen biologisen perheen perustamiseen, ei siinä ole väärää. Olen kuitenkin aina ollut järkkymätön omassa tunteessani. Puolisoni sanoi teinivuosina olevansa ”aika varma,” ettei myöskään väkisin haluaisi isäksi. Vuosien myötä näin hänessä sen, miten hän omaa isäänsä arvostaa syvästi, ja miten hänestä tulisi kyllä varmasti hyvä isä, ja eroa edeltävänä vuotena hän sanoikin, että hän saattaisikin haluta lisääntyä.
Minulla oli tuohon aikaan muutenkin raastavia haasteita itselläni työuupumuksen kanssa, ja tietenkin nojasin puolisoni tukeen aika paljon. Tunsin olevani velkaa hänelle huolenpidosta, jota hän minulle heikkona aikanani on antanut. Perhettä en voi olla velkaa, ja pyysin häntä useaan otteeseen jättämään minut, sillä asiaan ei tulisi muutosta minun puoleltani – pelkäisin katkeroituvani lapselle, puolisolleni tai itselleni omaa arvomaailmaani rikkovasta päätöksestä tulla äidiksi.
Kävin työuupumuksen vuoksi jo terapiassa, ja työstin tätäkin ajatusta terapeuttini kanssa. Miksi olen kuin kuristuksessa kaiken keskellä? Näin jälkikäteen sanoisin, että sisimmässäni tiesin, mihin tilanne tulee johtamaan (ero), mutta askeleen ottaminen pelotti silti, koska rakastin häntä. Kun lopulta sain jätettyä puolisoni, se piti tehdä monta kertaa, koska hän ei uskonut sanojani. Se rikkoi minut seitsemän kertaa viikossa toistaa ne sanat rakkaalle ihmiselle. En ole hänelle vihainen, että hänen mielensä muuttui. Toivon, että hänkin ajan kanssa näkee armon minussa, etenkin, jos hän onnistuu saamaan perheen, sillä hän varmasti olisi hyvä isä. Siihen kuvaan vaan tiedän, etten minä kuulu. Toivon hänelle vain hyvää tulevaisuudessa.
Asia satutti, ja satuttaa vieläkin tietyllä tavalla. Lapsettomuudesta päättäminen on hankala asia, mutta tunnen myös helpotusta, koska pystyin olemaan asiassa näin rehellinen, ja en nyt kanna ainakaan taakkaa siitä tiedosta, että olisin suhteessa henkilön kanssa, jonka unelmia tietäisin polkevani.
Kohtalotovereita?
