Hei!
Tämä on ainoa paikka, minne voin purkaan sydäntäni joten toivon, ettei minua murskattaisi täällä. Minulla on iso perhe,jonka vanhimmat lapset nyt 16 ja 19v. Esikoisen kanssa murrosikä oli helvetti, kiltistä lapsesta tuli kännäävä,näpistelevä ja rötöstelevä hirviö, jolloin oli pakko hakea apua sostoimesta. Oma kokemus oli että minut leimattiin tiukkapipoksi, joka ei ymmärrä nuorta. Kriisipisteessä oli kuulemma kohtelias ja mukava. Välimme menivät poikki, yhteys isään säilyi ja koin itseni maailman surkeimmaksi hylkiöksi, sain masennusdiagnoosin. Olen itsekin alalla joten luottoni meni täysin avun pyytämiseen. Kun nuori kasvoi, tilanne alkoi helpottaa. Nyt olen pinnallisissA väleissä jo nuoren kanssa.
16v oli päinvastainen, hiljainen ja lukkiutuu aina huoneeseensa pelaamaan ja kuuntelemaan musiikkia. On erittäin hyvä koulussa ja harrastaa vaativaa instrumenttia. Mutta kavereiden kanssa ei halua olla, sanoo ettei ole oikein samanhenkisiä. On täysin koukussa peleihin ja se aiheuttaa suurimmat riidat. Enää en jaksa vaatia yöksi laitteita, yritän luottaaettä käy nukkumaan vaikka kotona ollessaan vain pelaa/katsoo leffoja/kuuntelee musaa yksin. Mitä minun pitäisi tehdä?
Nuorin teineistä täytti keväällä 13 ja on järkyttävän vihainen minulle kaiken aikaa. Usein yritän olla ystävällinen mutta nyt olen ollut töistä ja opinnoistani niin väsynyt, että raivostun tai alan itkemään heti kun minulle v..llaan. En siis pysty olemaan tyyni ja rauhallinen niinkuin haluisin. Tyttö kysyy luvat aina isältään tai valehtelee hänen suostuneen, minä kuulemma vain haluan pilata hänen elämänsä! Isä on vetäytyvä ja joudun pakottaa hänet puuttumaan näihin tilanteisiin, hänestä ei saa millään auktoriteettia.
Alan itse olla taas ihan puhki, joka päivä väännetään tytön kanssa jostAin, joudun pakottaa hänet kotiin kyliltä kun ei muuten tulisi jne. Asumme maalla joten emme voi tai edes pysty kuskaamaan häntä monta kertaa päivässä kylille. Ei vain suostu mihinkään kompromisseihin, pitää päästä aina yökylään tai ei mene ollenkaan jne. Itse en saanut kapinoidaan vanhempiani kohtaan yhtään, minut uhattiin hylätä aina jos olin eri mieltä, joten huomaan että itselleni ei ole kehittynyt negatiivisten tunteiden sietokykyä ollenkaan vaan suutun tai ahdistun välittömästi. Mies ei auta asiassa yhtään, olen kuulemma vaikea ja käyttäydyn väärin. Monesti tuntuu että haluaisin vain häipyä. Millaisia ajatuksia teille tulee mieleen, kuulostaako tämä kenestäkään tutulle? En halua missään nimessä enää sossuja elämääni joten onko mitään muuta tahoa, mikä voisi auttaa?
Hei!
Hienoa, että purit sydäntäsi tänne. Juuri oikeaan paikkaan!
Elät todella vaativaa vaihetta perheesi kanssa. Hyvä, että vanhimman lapsesi kanssa välit ovat parantuneet.
Sehän meidän vanhempien tehtävä on – varsinkin äitien – pitää rajat, sillä sehän sitä rakkautta juuri on.
Omille teini-ikäisilleni olen sanonut, että se on välittämistä ja rakastamista, kun heidän asioihinsa puutun. Varsinkin asioihin, joista me aikuiset olemme vastuussa. Kaksi nuorimmaistasi ovat vielä alaikäisiä, joten siihen voi vedota monessa asiassa.
Se olisi hyvä, jos saisit miehesi ymmärtämään, että tilanne käy sinulle kohta jo liian raskaaksi ja tarvitsisit hänen tukeaan sekä ymmärrystään.
Näinkin se toisinaan on, että isät eivät jostain syystä kestä asioitten selvittelyä ja ”jauhamista”. Sitähän se kuitenkin päivästä ja viikosta toiseen saattaa olla, kun nuorten kanssa selvitellään samoja asioita aina uudelleen ja uudelleen.
Sinulla on täysi oikeus omiin tunteisiisi, eikä lapsilla ole oikeutta puhua sinulle rumasti.
Itselläni on aina ollut periaatteena noissa yökyläilyissä, että ne sovitaan vanhempien kesken. Myös lapseni tietävät sen. Tottahan toki ovat yrittäneet monta kertaa siihen tyyliin, että ”kaverin vanhemmille käy se, että jään yökylään”. Kun olen ottanut esille sen, että haluan puhua kaverin vanhempien kanssa asiasta, niin enää ei ole ollutkaan halukkuutta mennä yökylään.
Kavereitten vanhempien kanssa kannattaa vaihtaa yhteystietoja ja ottaa yhteyttä puolin ja toisin, jos on mitä vain huolta lapsista.
Nuorten kanssa voi istua alas ja kysyä heidän ajatuksiaan sekä sinä voit kertoa heille omia ajatuksia sekä tuntemuksiasi tästä kaikesta, mitä tännekin kirjoitit.
Miehesi sanoo, että ”käyttäydyt väärin”. Hän voisi varmasti valaista sitä, miten sinun sitten pitäisi käyttäytyä, että se olisi oikeanlaista käytöstä.
Toivon sinulle paljon voimia ja jaksamista!
Olen vuosia etsinyt vastausta siihen miksi äidin ja isän roolit jakautuvat tai jaetaan niin, että äidille, kuten Varpun vastauksessa käy ilmi,lankeaa tai langetetaan rajojen asettajan rooli, valvojan, vahdin, vartijan, eli sen ilon pilaajan rooli nuoren kyltymättömän vapauden kaipuussa ja isää ikään kuin oletetaan olevan saamaton rajojen laittaja tai viimeistään todella kehno valvoja. Tästä seuraa mielestäni valtava vastuun epätasapainoinen jako, joka ajaa äidit aivan umpikujaan jaksamisessa, kun taas isät ikään kuin saavat ymmärrystä periaatteella”noh, tiedetäänhän ne miehet, ei ne jaksa vatvoo samaa edes lastensa kanssa ja loppu peleissä äiti ”täytyy” vain jaksaa. Kun kysyin kerran isyystutkija matti huttuselta miksi näin, vastaus oli”isät kai ajattelevat että lapsen elämän avaimet ovat viime kädessä äidillä”.minusta tällainen ajatus on ainoastaan isien vastuuttomuuden oikeuttamista helpottamista. Äidit ei jaksa. Äidit ovat vain ihmisiä. Äidit ovat tavallisia ja oikeutettuja saamaan lupa luovuttaa.