Kasiluokkalainen poikani varastaa kaupasta (ja on jäänyt kiinni monta kertaa), nujakoi koulussa, käyttäytyy huonosti opettajille ja isottelee pienemmille. Käytös on koulussa niin ala-arvoista, että hänet on siirretty tarkkikselle ja koulusta erottamisella on uhkailtu.
Kotona tilanne on täysin toinen. Meillä on normaali perhe, paljon yhdessä oloa, rajat ja rakkautta. Olemme hyvin kärryillä lasten tekemisistä. Poikani on hellä ja hauska, mukava ja huomaavainen. Sellaisena olen hänet aina tuntenut.
Olen järjestänyt hänelle aikoja kuraattorille, psykiatriselle sairaanhoitajalle ja itsekin jutellut. Sen lisäksi hänellä on hyvin toimiva ja luotettava aikuisten tukiverkko (mummu ja tädit). Ammattilaiset ovat todenneet, että ei ole kyse mistään masennuksesta, tai muusta mielenterveyteen liittyvästä sairaudesta/seikasta. Meille on myös sanottu, että hän kyllä kehittyy, hitaasti mutta varmasti.
Alkaa tulla jo epätoivo puseroon. Olen antanut rangaistuksia (arestia) ja kierrättänyt poikaani pyytelemässä kaupoista anteeksi jne. Toistamme jatkuvasti samoja asioita säännöistä kotona ja koulussa ja hän kyseenalaistaa rajat yhä uudestaan.
Miten voin häntä parhaiten auttaa tässä tilanteessa? Harmittaa, kun vaistoaa rehtorinkin jo vihaavan häntä eikä se auta tilannetta yhtään. Eivät he koulussa osaa nähdä pojan ”oikeaa” luonnetta, kun käytös on niin surkeaa. Enkä ole kasvattanut hänestä huonokäytöksistä ja tiedän hänen osaavan käyttäytyä, koska kotona ei ole vastaavia ongelmia.
Lisäksi haistan, että hän on itsekin väsynyt tilanteeseen.
Isottelusta ja nujakoinnista vielä pitää sen verran kysyä mielipidettä, että seiskan ekalla kouluviikolla hänet heitettiin rappusiin ja hän on siitä lähtien tehnyt saman kaltaisia tempauksia itse. Heitellyt kavereita rappusiin, tehnyt puukäsiä ja läpsinyt jne. Sitten kun ojennetaan, niin hän kyseenalaistaa, että miksi muille ei sanota mitään? Vaikka muutkin tekevät sellaista. Kaikillahan pitäisi olla fyysinen koskemattomuus, mutta mikä lasketaan vielä joka päiväiseksi” poikain temppuiluksi?
Millaista on oikeasti 2000-luvun yläkoulumaailma? Muistan kyllä millaista oli silloin, kun itse olin koulussa. 3/4 tupakoi ja otti silloin tällöin alkoholia, 2/4 varasteli ja joka välkkä nujakoitiin. Ja sitten oli jälki-istuntoa ja rehtorin kansliassa puhuttelua sekä viestiä kotiin. Kotona ojennettiin arestilla.
Oletteko joutuneet vastaavaan tilanteeseen? Onko lastanne kohdeltu eriarvoisesti koulussa? Oletteko selvinnyt kunnialla ja miten? En haluaisi, että lapselleni jää pysyvä tahra yhteiskunnan luotettavuudesta tai kokemus, jossa hänestä tuntuu, että hylkäisin hänet, mutta en myöskään sulata tuollaista käytöstä, tai halua pahimpia seurauksia. Tämä on tosi haastavaa ja pelottavaa aikaa vanhemmuudesta. HELP.
Kiinnitin huomiota tuohon havaintoosi, että poika itsekin alkaa ehkä jo olla väsynyt käytökseensä. Lisäksi kuulen tuossa myöskin sitä että 8-luokkalaisena hän on n. 15 -vuotias.
Hän on hyvän kodin lapsi, hyvin kasvatettu ja hänellä on hyvä tuki takanaan. Lisäksi on todettu, että hänellä ei oikeasti ole mitään muuta syytä käyttäytymiseensä, kuin murrosikään kuuluva vanhempien ja kasvattajien uhmaaminen ja omien rajojen hakeminen. Minkä jokainen joutuu tekemään oman persoonansa mukaisesti. Kuka tyytyy vähempään, kuka joutuu kovempaan taistoon. Tällä tarkoitan esim. tuossa varastelukysymyksessä, joku on saattanut joutua virkavallan kanssa tekemisiin ja saada tätä tietä vastauksen rajoilleen.
Vanhempana näkisin kuitenkin hyväksi rakastaa lasta ja antaa anteeksi rikkomukset, joko siten, jos perhemallinne on, että anteeksi pyydetään rikkomukset tai sitten jos sitä mallia ei ole perheessänne käytössä, annetaan anteeksi pyytämättä.
Heippa :)
Itse olen 15 vuotiaan tytön äiti joka on kotona alkanut muutama vuosi sitten käyttäytä aivan törkeästi ja linsannut koulusta ja lopulta ei mennyt sinne enää juuri ollenkaan..säännöistä ei piitannut yms. Ns.lastenkotiin joutui joulukuussa kuukauden kiireelliseen sijoitukseen,ihan siis oman käytöksensä vuoksi..myöskään itse en olisi enää jaksanut..sain perjantaina diagnoosin joka on masennus ja ehkä myös käytöshäiriö ja kun luin näiden oireita netistä näin siinä tyttöni aivan täysin oireineen.. Lastenkoti keikka teki kyvää..näin sinä aikana muuttuneen tytön joka halusi muuttua ja ihan selkeästi ajatteli tapahtunutta, pyyteli anteeksi käytöstään ja lupasi muuttua ja yms. halusimme uskoa ja kuukauden sijoituksen jälkeen palauti siis kotiin ehtona käydä koulua..( Käy siis pajakoulua ei normaalissa koulussa) ja myös että kotona noudatetaan sääntöjä ja käyttäydytään kunnolla..no nyt kaksi viikkoa kotiutumisen jälkeen aletaan olla samassa tilanteesa kun aiemmin..en tiedä..kaikki mahdollinen tuki saadaan, lastensuojelulta ja psykiatrianpolilta, mutta välillä on itsella todella voimaton olo…täytyy vaan yrittää jaksaa kannustaa, mutta nuoren osasta paskaa tulee päälle vaan..pitääkö vanhemman kestää aivan kaikki?? Kysyn vaan? Onneksi on välillä hyviäkin päiviä joista ammennan voimaa niihin huonoihin päiviin…Ensi viikolla tulee mukaan ehkä lääkitys..(sitä harkitsen tarkkaan) Jos se toisi rauhan tähän taloon.. Tsemppiä vaan ja halusin vaan ssanoa, että lastensuojelulta saa oikeasti apua ja sitä kannattaa pyytää ennenkuin tilanne menee niin pahaksi, että tulevaisuus kärsii..Itse ennen pidin lastensuojelua sellaisena mörkönä, mutta nyt tiedän, että se on ihan ok ja siellä ei ole tarkoitus tehdä kiusaa kenellekkään vaan auttaa nuorta selviytymään nuoruudestaan kunnialla:) Tsemppiä vaan teille ;)
Hei haastavan murkun äiti
Viestisi herätti monenlaisia tunteita. Isoimpana niistä oli ilo siitä, miten kauniisti kirjoitat pojastasi: ”hauska ja hellä, mukava ja huomaavainen”. Vaikka ongelmia on, jaksat edelleen nähdä hänessä myös sen ei-kapinoivan puolen ja luonteen, pojan, joka teillä aina on asunut. Sen lisäksi minusta tuntuu hyvältä, miten hyvin kannat ja kannatte perheenä vanhemmuutta ja asetatte rajoja. Olette tietoisia, mitä lapsenne puuhailevat, hyvässä ja pahassa. Rakkautta on myös se, että poikasi käy/joutuu käymään pyytämässä anteeksi varasteluaan. Ei ole helppo juttu Sinulle – eikä hänellekään! Ilman tukeasi hän ei tilanteesta selviäisi. Mutta Sinä teollasi osoitat hänelle, että tällaista toimintaa et hyväksy. Samalla teolla osoitat, että pojan kyllä hyväksyt, etkä hylkää, pysyt rinnalla. Joka kerta, kun käytte pyytämässä anteeksi kauppiailta, poikasi joutuu myöntämään itselleen omat töppäilynsä. Näin tapahtuneet eivät pääse ”valumaan läpi sormien”.
Kirjoitit kokevasi, että poika on itsekin väsynyt tilanteeseen. Onko mahdollista keskustella hänen kanssaan yhdenvertaisena, ”samalta tasolta”, mitä ajatuksia hänellä itsellään on tilanteen parantamiseksi? Ilmeisesti olette koulun ulkopuolella tavanneet psyk. sairaanhoitajaa. Ovatko muut ”ammattitahot” olleet koulusta? Kokeeko poikasi tai koetko Sinä, että poikasi on tullut paremmin kuulluksi koulun ulkopuolisissa ammattitahoissa? Onko tilanne koulussa mahdollisesti ajautunut eipäs-juupas -tilanteeseen? Jos näin koette, voisiko apua ja tukea hakea esim. perheneuvolasta? (Eri kunnissa perheneuvoloissa on erilaisia ikärajoja, mutta he osaavat ohjata tarvittaessa eteenpäin.)
Poikasi tukena on perhe ja suku, se auttaa häntä. -Kuka auttaa ja tukee Sinua? Voitko jakaa omia tunteitasi suvun lisäksi esim. ystäville? Kun Sinulla on voimavaroja, jaksat jatkaa.
Toivon, että elämä kääntyy teillä sujuvimpiin uomiin. Perheessänne on paljon voimavaroja ja osaamista.
Tsemppiä ja lämmin tervehdys Sinulle! :) Ja pojallesi myös. :)
Meillä on huonoja kokemuksia lastensuojelusta-tuntuu että vaikka kuinka kerjää apua sos viranomaisilta, niin mitään ei tapahdu! on erään 15 vuotiaan pojan elämästä oltu itse useaan otteeseen yhteydessä sos.iin. Aika rientää,kukaan ei ota asiaa hoitaakseen. Kotona taistellaan, joskin nyt vähän valoisampi aika. TIUKILLE OTTAA ennen kun aikuistuu!!!
Kiitokset <3 lohduttavista ja voimaannuttavista kommenteista.
Tilanne vaan mutkistuu. Kotona menee edelleen todella hyvin, koulusta hän ei edelleenkään lintsaa, myöhästelee tosin hiukan. Ei enää varasta. Seurustelee ihanan tytön kanssa. Nyt minusta on alkanut vakavasti ottaen tuntua siltä, että koulu ei anna hänelle mahdollisuutta parantaa tapojaan. He eivät enää näe pojassa mahdollisuutta. Vaikka hän ei (koulussakaan) ole PAHA ihminen, vaan äänekäs hömppä, kujeilee ja poikain kolttosia puuhastelee. Rehtori tuntuu vihaavan häntä syvästi. Pienimmästäkin tulee turhan isot sanktiot, epäreilut ja aivan naurettavat.
Alan olla väsynyt pitämään hänen puoliaan ja ohjaamaan aikuisia opettajia toimimaan johdonmukaisesti. Tunnen jo olevani vanhempana kiusattu koulun taholta, saati sitten miltä pojastani tuntuu. Asiasta on tullut jo niin suuri painolasti, että se vie todella paljon voimia arjesta. Voiko koulua vaihtaa kokonaan toiselle paikkakunnalle? Poikani ansaitsee uuden mahdollisuuden, eikä tuollaista epäkypsää poljentaa. Ja minä haluan, että minulla riittää voimat arvojeni mukaisiin asioihin, kuten perheen hyvinvointiin, eikä tällaiseen turhanpäiväiseen taisteluun.
Epätoivo yhteiskuntaa kohtaan alkaa olla todella suuri.
Hei,
olen itsekin lähes samanlaisessa tilanteessa. 15 vuotias poika, jolla hyvä koulumenestys, mutta muuten häiriökäyttäytymistä koulussa. Parin opettajan kanssa ei kemiat kohtaa. Nämä kaksi vaikuttavat myös muihin opettajiin. Kotona poika on ihan normaalisti käyttäytyvä murrosikäinen nuori. Pystyy keskustelemaan asiallisesti ja käyttäytyy hyvin. Harrastaa musiikkia ja jenkkifutista ja hänellä on kavereita. Iloinen ja nauravainen poika.
Nyt kuitenkin koulusta saan viestiä, että heidän mielestään pojallani on joku hätä ja me tarvitsemme apua. Tämä loukkasi mieltäni kovin, koska kotona asiat luistavat hyvin eikä ongelmia ole ollut.
Poika on kova kyseenalaistamaan asioita ja hakee joka asiassa oikeudenmukaisuutta. Ehkä tämä ei sovi näille muutamille opettajille. Ja nyt asia on jotenkin paisuteltu. Tehty isommaksi kuin mitä se onkaan.
Olen todella herkkä itkemään ja voit vain kuvitella miten hankalaa on asioita hoitaa, kun koko ajan saat pidätellä itkua ja sitten se itku vain tulee. Tämä ei ainakaan auta asiaa.
Jotenkin tuntuu, että eikö juuri minun pitäisi oikeasti huomata, jos lapsellani on todella hätä. Omasta mielestäni kyllä sen huomaisin. Olen kasvattanut jo yhden pojan aikuiseksi, joten kokemusta asiasta on. Jokainen on todellakin ihan oma persoonansa ja käy murrosiän läpi omalla tavallaan. Tästäkin oltiin erimieltä koulussa.
Voimia sinulle ja pojallesi ja koko perheelle. Samassa veneessä täällä ollaan. Periksi en aio antaa, älä anna sinäkään. Vielä kuulevat meidän pojistamme ja silloin ei heidän kannata ylpeillä sillä, että ovat joskus poikiamme opettaneet.
Voimia sinne. Täytyy pysyä tilanteen tasalla, totuudessa. Eikä mennä mukaan moiseen höyryämiseen. Muistaa, että itse tietää miten asiat oikeasti ovat. Tuollainen epäily loukkaa vanhemmuutta kahta kovemmin silloin, kun on oikeasti tehnyt vanhempana parhaansa lapsistaan välittäen ja yhtäkkiä joku tekee yleistäen ”diagnoosin” omasta lapsesta. Ei huvittaisi viedä lastensuojelulta tms. tahoilta voimavaroja, kun osaa itsekin pyytää apua varmasti sitä tarvitessaan. Ei myöskään ole mukavaa joutua opettajien tms. hampaisiin eri viivalta kuin muut, saati paisuttelun takia. Epävarmuutta saa kai hiukan edes pois, jos jaksaa vain tolkuttaa itselleen juuri sitä, että ei luovuta vaikka miten kovaa koeteltaisiin. Ja on aina rauhallinen. Sillä voittaa paljon. Luotetaan itseemme rakastavina vanhempina ja tehdään parhaamme edelleen. Se kyllä kantaa ja saamme vielä olla ylpeitä!
Hyvä käytös on mallioppimista
Huonon käytöksen historia ulottuu 60-luvulle, jolloin nuoriso radikalisoitui ja vaati vapaata kasvatusta. Huonot tavat ovat sen seurausta. Hyvä käytös leimattiin porvarilliseksi hapatukseksi ja häpeälliseksi. Vanhemmille ei annettu uusia kasvatusmalleja. Vanhoja ei uskallettu käyttää ja siirtää uusille sukupolville. Se tarkoitti samalla, että mitään kasvatusta ei annettu ja sen jälkeen sitä ei ole ollut. Luotiin tyhjiö, johon huonon käytöksen on ollut helppo pesiytyä
Sieltä saakka n. 60 vuotta, tilanne on koko ajan huonontunut. Jossain vaiheessa jopa käytösnumero poistettiin arvosteluista. Monissa kodeissa vanhemmatkaan eivät hallitse hyviä käytöstapoja. Se näkyy myös avioerotilastoina. Miten lapset voisivat muuta oppia?
– Nyt puhutaan ennalta ehkäisystä. Sitä on hyvien tapojen opetus, ei näpertely kiusaajien ja kiusattujen ongelmien kanssa.
Ennalta ehkäisy on ainoa oikea tapa puuttua asiaan. Se tarkoittaa, että oppilaille opetetaan hyviä tapoja ja samalla karsitaan huonoja. Moni nuori ei tunne muuta kuin huonoja käytöstapoja. Miten hän silloin pystyisi käyttäytymään hyvin? Hyvien tapojen opetus pitää sisällyttää koulun oppiaineisiin. Ja sitä varten pitää laatia oppimateriaalia ja oppikirjoja.
Kun asiat opetetaan perustellusti ja harjoitellaan, saadaan peruste sekä oppilaiden käyttäytymisen seurantaan että käytöksen arviointiin kiusaamisen kriminalisoinnin sijaan.
Käytösarvosana pitää palauttaa todistuksiin ja ymmärtää se samanveroisena oppiaineena kuin muutkin opetettavat aineet. Sitä kautta menee viesti myös koteihin.
Some- käyttäytyminen on yksi erittäin huonon käytöksen ilmenemismuoto. Samalla pystytään myös siihen puuttumaan.
Hyvän käytöksen opetuksen pitää ehdottomasti tapahtua luokka-/ryhmäopetuksena. Silloin syntyy sosiaalinen yhteishenki ja yhteinen toimintamalli eikä kukaan joudu ”silmätikuksi” niin kuin kuraattorin tai psykologin vastaanotolle mennessä.
Kun nyt suunnitellaan oppitunteja ” sosiaalisen vuorovaikutuksen” nimellä niin siinä on hyvä tilaisuus opettaa hyvää käytöstä. Opetus ei saa olla liian tieteellistä ja aikuismaista vaan joka päiväisen käytöksen mahdollistavaa käytännöllistä mallioppimista.
Nuoren käytös, niin hyvä kuin huonokin, peilaa hänen oman kasvu- ja elinympäristönsä käytösmalleja.
mlk