Hei! Kertokaa mielipiteitänne, koska sossusta en tunnu apua saavan. En hae mitään sääliä, koska ilman sitä on tähän saakka selvitty, vaan järkeviä neuvoja ja kommentteja. Poikani on nyt fiksu ja herkkä 9-vuotias.
Tilanne siis alkoi kun poikani oli 2-vuotias. Erosimme lapsen isän kanssa kun en enää jaksanut riitoja, väkivaltaa ja isän ryyppäämistä ja valituksia ”kun kaikki on niin vaikeaa…”. Lapsellani alkoi puolivuotiaana korvatulehduskierre joka kroonistui ja kesti n.3-vuotta. Eron lopussa lapseni sairastui epilepsiaan, jonka lääkitys kesti n.3 1/2-vuotta. Välissä poika sairasti myös Henoch-Schönlein purpuran jonka takia hän oli myös sairaalassa muutaman päivän + muutaman kk:n seurantatutkimukset. 4-vuotiaana pojalla alkoi (erityisyys -epäilyjen yhteydessä) toiminta-/psykoterapia, jota kesti kaksi vuotta. Toimintaterapia sen vuoksi koska hänellä oli vaikeuksia omantoiminnan ohjauksessa ja psykoterapia isän väkivallan ja muiden isästä johtuvien asioiden takia. 6-vuotiaana hänellä diagnosoitiin AD/HD johon sai lääkityksen vuosi sitten. Isä ei ole kertaakaan osallistunut lapsen terveydenhoitoon vaikka olen pyytänyt. Eron yhteydessä isä kielsi lapsensa ja kuitenkin halusi olla tämän lähivanhempi. Ensimmäisen 2-vuoden aikana isä tapasi alussa lastaan hyvin harvoin ja noista toisen vuoden aikana ei kertaakaan. Lapsen kanssa soiteltiin isälle, mutta ne puhelut jätin kun isä oli kännissä haukkunut minua alle 4-vuotiaalle lapselleen. Vastuutin siis isän soittamaan lapselleen silloin kun on siinä kunnossa että voi soittaa. Myöhemmin tapaamiset järjestin valvotusti -juuri tuon alkoholiongelman takia. Sitä kesti n. puoli vuotta että isä pääsi jaloilleen ja pystyi ottamaan lapsen luokseen. Lapsella oli hauskaa isän luona. Ja miksei olisi ollut kun ei ollut rajoja -ei nukkumaanmenoaikaa, sai pelata tietokoneella mitä ja miten halusi, ei tarvinnut syödä ruokaa -sai karkkia, ja limpparia (etenkin cokista) sai niin paljon kuin halusi! Kun poika palasi kotiin hän hyppi suurinpiirtein seinille ja sai niin mielettömiä raivokohtauksia (hakkasi mm. päätään seinään) että minun täytyi pitää kiinni. Isä tiesi koko ajan missä mennään lapsen terveyden kanssa, muttei juurikaan tuntunut välittävän kun rupesin ”nalkuttamaan” säännöllisistä aterioista ja herkkujen pois jättämisestä. Jo ennen AD/HD -diagnoosia huomasin että tietyt asiat vaikuttivat lapsen riehumiseen ja jätin pojalta limpparit, karkit ja tietokoneen pois. Niin vähenivät raivarit, impulsiivisuus ja vaaralliset tilanteet. Isä kuitenkin pyynnöistäni huolimatta jatkoi samoin kuin ennen että poika pitäisi häntä parempana vanhempana.
Tähän päivään saakka on siis jatkettu noita harvoja tapaamisia, jotka välillä toteutuu n. kuukausittain ja välillä isästä ei kuulu mitään. Olen ollut se vanhempi joka on pitänyt suurimmaksi osaksi huolta lapsen ja isän tapaamisten toteutumisesta. Lopputalvesta isälle tuli taas halu ”leikkiä kunnon isää” ja isä ja poika tapasivatkin suht. säännöllisesti kerran kuukaudessa. Viimeisin tapaaminen ennen kesää meni kuitenkin todella penkin alle kun isä soitti matkalla poikaa hakemaan että oli ratsia… Isä oli tulossa ajokunnottomana hakemaan lastaan viikonlopuksi. Sen jälkeen he tapasivat pojan kummisedän luona muutaman tunnin. Koko kesään ei isästä kuulunut mitään kun käskin häntä taas kerran hoitamaan asiansa kuntoon. Isä on sanonut haluavansa tavata lastaan muttei tunnu tekevän asialle mitään. Yli kuusi vuotta olen järjestellyt enemmän tai vähemmän heidän tapaamisiaan ja patistanut myös lapsen isää järjestämään asiansa että he voisivat myös jatkossa tavata. Myös saman aikaa olen ollut tukena ja turvana pojalleni joka iltaisin itkee että isä on hylänyt, kun isästä ei ole taas kuukausiin mitään kuulunut. Tällä hetkellä elän tasapainoisessa suhteessa ja mieheni on ottanut poikani omakseen, mikä hieman auttaa isä -ikävään.
Nyt en vain yksinkertaisesti jaksa enää vetää lapsen isää ”perässä”. Haluan elää omaa elämääni, kun poikani kanssa meillä on vihdoinkin kaikki todella hyvin.
Mikä oli sinun kysymyksesi? Vai halusitko vain mielipiteitä?
Sinun tilanteessasi minä vetäisin pelin poikki, kertalaakista ja välittömästi. Selittäisin pojalle lempeästi ja ystävällisesti että isä on sairas (alkoholista) eikä voi tavata. Lakkaisin järjestelemästä aikuisen ihmisen asioita.
Ihmeen kauan sinä olet jaksanut. Miksi? Biologinen side on toki tärkeä mutta ei niin tärkeä että lapsen turvallisuutta (henkistä tai fyysistä) tulee vaarantaa.
Puhu pojalle ja heittäkää isille ”hyvästit”. Anna pojallesi lapsuus, älä lupauksia isästä joka ehkä tulee, ehkä ei. Kerro hänelle että isä rakastaisi mutta ei pysty. Biologinen isyys kun ei välttämättä ole sama asia kuin henkinen isyys- ja siihen ex-miehesi ei näemmä pysty.
Jatkakaa elämäänne ilman tätä miestä jota isäksi kutsutaan!
Kiitos vastauksesta. Halusin mielipiteitä. Ja niitä saa myös isät kirjoittaa.
Asiat on nyt kunnossa. Hoidin paljon asioita kuntoon tässä välillä. Isälle olen ilmoittanut että hoitaa itse pojan tapaamiset: paikan, ajan, sopimisen, kaiken, ja nämä asiat on mahdollista toteuttaa ainoastaan ”valvotusti” eli lapsi ei ole menossa hänen luokseen. Virallisesti valvottuja tapaamisia hän ei hyväksynyt, joten hoitakoon sitten asiat kuten sopii.
Lapselle olen rehellisesti selittänyt isän ongelmista ja olen hänen kysymyksiinsä vastannut rehellisesti. (Lapsi tässä taannoin kysyi miksei isä halua tavata häntä? ja vastasin, että en tiedä. Lisäsin vielä muistutuksen että äiti rakastaa aina vaikka mikä olisi.)
Eihän pojalla ole kaikki hyvin kun kerran itkee isänsä perään. Olisi hyvä selvittää voisiko isän vanhemmuutta jotenkin tukea vaikka perheneuvolakäynnein ja jos alko-ongelma, niin aa-klinikallakin. Jos poika on viihtynyt isällään, niin eikö olisi hullua katkaista se suhde kun sitä voi myös tukea. Otsikossa ja muuallakin tekstissä luki että et jaksa… Ehkä sinäkin tarvitset apua
Lapsen itkevät kenen tahansa perään, johon ovat joskus kiintyneet. Oli se sitten pehmolelu tai vanhempi, joka kohtelee joskus hyvin ja joskus hyvin huonosti ja välinpitämättömästi. Tuolla isällä on täysi työ pitää huolta itsestään. Jos hän joskus oppii pitämään huolta itsestään, hänellä olkoon mahdollisuus myös saada lapsensa joskus luokseen, koska silloin hänellä olisi mahdollisuus oppia pitämään huolta myös toisista. Sitä ennen ei pidä antaa lapsella turhia toivekuvia eläteltäväksi. Lapsella pitää olla rajoja eikä hänen pidä joutua vanhempien mielistelyn kohteeksi. Siksi hänen on parempi turvautua isähahmontarpeessaan äitinsä uuteen miesystävää, jos ja kun hän on turvallinen mies.
Aluksi: Lähden kommentissani siitä, että sinä olet täysijärkinen ja tasapainoinen aikunen, hyvä vanhempi lapsellesi. Jos lapsesi oireilut ja tilanne johtuu kuitenkin myös sinun myötävaikutuksestasi, ota yhteys lastensuojeluun ja/tai psykiatriaan ja hoida asiat kuntoon heidän kanssaan.
Käsittääkseni sinulla on kaksi erilaista ratkaisumallia. Karkeasti jaoteltuna ne ovat 1. lastensuojelu tai 2. pakeneminen.
Ensimmäinen ratkaisu on se, että kirjaat ylös kaikki lapsen isän lasta vahingoittavat teot. Teet lapsestasi lastensuojeluilmoituksen, jossa kerrot isän vahingollisuudesta lasta kohtaan. Sitten yhdessä lastensuojelun kanssa selvitätte asian. Riskinä tässä on se, että lastensuojelu ei tartu ongelman ytimeen, eli isän vahingolliseen käyttäytymiseen, vaan yrittää muilla keinoilla auttaa teitä ”löytämään yhteisen sävelen”. Tällöin lapsenne tilanne saattaa tosin myös pahentua, eikä lastensuojelu enää välttämättä tue sinua, vaan sinua voidaan pitää ”osasyyllisenä” lapsen vaikeuksiin. Kannattanee kuitenkin yrittää.
Tai sitten: pakene. Muuttakaa uuden perheesi kanssa mahdollisimman kauas ex-miehestäsi. Hän saattaa suuttua, mutta tuskin juoppo lähtee kovasti ajamaan asiaansa, jos ei pysty lapsen tapaamisia järjestämään edes silloin, kun asuu lähellä. Muuttaminen on tietenkin kallista ja siinä on mm. taloudellisia riskejä. Siinä kuitenkin mitataan kuinka tärkeää lapsesi hyvinvointi on sinulle.
Alueelle ‘Perheen ihmissuhteet’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.