Hei! Olen kolmisen vuotta sitten yksinuoltajaksi jäänyt neljän lapsen äiti, joista vanhin on jo 20 vuotias mutta asuu vielä kotona. Lasten isä ei juurikaan ole heidän elämässään mukana enkä huomannut eron vaikuttaneen lapsiin mitenkään negatiivisesti. Kävimme aikanaan asioita yhdessä läpi ja olen kokenut, että välit kaikkiin lapsiin ovat minulla hyvät, vaikkakin pitkien työpäivien vuoksi en pysty heidän kanssaa niin paljoa touhuamaan kuin haluaisin.
Vanhin lapsi on kuitenkin osoittautunut valehtelun mestariksi ja nyt en kertakaikkiaan tiedä mitä tehdä hänen kanssaan. Itse ajattelen, että tuon ikäisen pitäisi jo siirtyä omilleen, opiskella ammatti ja/ tai töihin. Olemme tästä yhdessä käyneet lukuisia keskusteluja, etsineet asunto- työ- ja koulupaikkoja yhdessä, mutta viikot ja kuukaudet kuluvat eikä mitään tapahdu. Tämä alkoi jo parisen vuotta sitten. Tytär jätti ensin lukion kesken viimeisellä luokalla valehdeltuaan ensin vuoden päivät sitä vielä ahkerasti käyvänsä. Kun kyselin kirjoituksista, aina löytyi selitys. Asia lopulta paljastui minulle ja koitin olla ymmärtäväinen. Että ehkä lukio ei ollut hänelle sopiva paikka ja kahlasimme sitten ammattikouluja ym läpi löytääksemme hänelle koulutuspaikan, joka häntä kiinnostaisi. Sellainen näytti löytyvän ja hänet hyväksyttiin opiskelemaan. Olen ollut siinä uskossa, että hän tunnollisesti ja innoissaan käy koulussaan, kunnes totuus paljastuui. Hän on lintsannut todella rankasti ja nyt uhkaa koulusta erottaminen.
Töiden hakemisen (opintojen oheen) suhteen on ollut sama meininki. Kovasti hän on muka töitä hakevinaan, mutta asia ei näytä etenevän. Vastaan yksin 5 ihmisen elättämisestä ja on taloudellisesti todella raskasta, että tämä aikuinen lapsi ei osoita mitään todellista kiinnostusta opiskeluun, töihin tai muuhunkaan. Teenkö kaiken liian helpoksi hänelle, kun hän saa edelleen kanssamme asua ja laskuuni elää? Kyseessä on muutoin kaikin puolin mukava tyttö, jolla ei ole ongelmia esim. päihteiden kanssa, mutta haluan hänen ottavan vastuun elämästään. Miten ihmeessä saan sen aikaiseksi? Mielikuvissani näytän hänelle ovea, mutta samalla poden syyllisyyttä oman lapseni kadulle heittämisestä. Pelkkä keskustelu ei näytä menevän perille ja hän tuntuu luottavan siihen, että nykyinen meno saa jatkua. Jotain radikaalia pitäisi minun saada tehdyksi, jotta hän ymmärtäisi minun olevan tosissani, mutta mitä se voisi olla?
