Sirpaleina75

Taustaa:
Kohta 17 -vuotias tyttö, jota on koulukiusattu 2.lk:ta saakka, yläasteella tilanne paheni. Kasin keväällä otti paniikkihäiriöön määrättyjä lääkkeitä koulussa, omien sanojensa mukaan ei halunnut kuolla, mutta halusi pois tilanteesta ja kiusaajien huomion. Oli tarkistanut netistä, mihin määrään ei kuole… Loppu yläasteesta kotiopetuksessa, muutamia tunteja viikossa koulussa yksityisopetuksessa (lähinnä tekemässä kokeet). Masennusta, ahdistusta, paniikkihäiriötä. Oli lyhyt jakso, jolloin ei poistunut huoneestaan yhtään mihinkään, koska oli niin ahdistunut. Yläaste saatiin kuitenkin kuin ihmeen kaupalla puserrettua loppuun ja ihan hyvin arvosanoin. Tosin itse olin sairaslomalla huhti-toukokuun, kun en jaksanut omia opintoja tytön opetuksen ja näiden huolten & murheiden takia.

Tyttö pääsi haluamiinsa jatko-opintoihin. Syksy meni ihan mukavasti, sai uusia kavereita. Hoitosuhde nuorisopsykiatrian polille lopetettiin, koska tyttö ei kokenut tarvitsevansa keskusteluapua ja oli jättänyt kaikki syksyn sovitut tapaamiset käymättä (Ja tästä ei ilmoitettu missään vaiheessa minulle, ei edes että aikoja oli sovittu!!). Sovittiin, että koulukuraattori tai -psykologi ovat jatkossa apuna, jos tarvis. Tyttö vaikutti pirteältä, sai osa-aikatyötä, ajattelin, että joko elämä nyt lähtisi parempaan suuntaan…

Marraskuussa tyttö piti sitten luvatta synttärit (kotibileet), joihin tuli vääriä tyyppejä. Meiltä varastettiin omaisuutta, käteistä ja vaatteita ym. melko ison summan edestä. Avopuolisoni (uusperhekuvio siis) suuttui tästä kaikesta valtavasti ja minä tein ehkä hätiköidyn ratkaisun… koska en uskonut, että pystymme enää ikinä asumaan sovussa saman katon alla, vuokrasin tytölle paniikissa yksiön. Oli ollut puhetta, että joka tapauksessa tyttö muuttaa omilleen viim. nyt kesällä, koska omat opintoni päättyvät, enkä tiedä, mihin työtilanne minut vie… mutta muutto tapahtui nyt siis pikaisesti ja nopeutetussa aikataulussa. Olin itsekin pitkään lähtökuopissa (hiukan ehkä edelleen) ja laitoin asuntohakemuksia menemään, siis ajatellen, etten pysty jatkamaan suhdetta ihmisen kanssa, joka ”vihaa” lastani.

Tytön ja puolisoni välit ovat korjaantuneet nyt, mutta en silti usko, että pystyisimme jatkamaan arkea ”perheenä” tytön jatkuvien ongelmien takia. Ne vaikuttavat minuun aivan valtavan paljon, vieden kaikki voimavarani. Olen äärimmäisen huono puoliso tällä hetkellä, ajatukseni ovat täysin tyttäressä ja yritän samalla klaarata omat opinnot loppuun, tehdä välillä keikkatöitä, että saan rahat joten kuten riittämään… tunnen uppoavani suon silmäkkeeseen, kurkkua kuristaa. En jää sänkyyn makaamaan, mutta toimin kuin robotti. Käyn koulussa, töissä, teen pieniä kodinaskareita… Psykologille sanoin, että tytär on ainoa syy, miksi haluan elää, mutta myös syy, miksi en enää jaksa elää. Tältä todella pahimpina hetkinä tuntuu. En ole ollut ikinä ajamassa rekkaa päin, mutta muutamana itkuisena aamuna olen kyllä toivonut, että voi kumpa joku rysäyttäisi minua päin, että tämä loppuisi…

Tyttö sairasteli syksyllä kovasti, koska koulussa on sisäilmaongelmia (niistä tiedotettiin kotiinkin) ja hänellä on lievä astma. Muutenkin yleisvointi on ollut surkea ja jaksamaton. Sairauspoissaoloja tuli paljon ja ne alkoivat ahdistamaan tyttöä… ahdistus kasvoi niin suureksi, että nyt ei ole kyennyt kouluun pariin kuukauteen kuin satunnaisesti, kahteen viikkoon ei ollenkaan. Tyttö ei saa nukuttua, joskus saa unen päästä kiinni vasta aamulla seitsemältä. Tällä hetkellä tilanne on se, että kilpirauhasen vajaatoiminta on todettu viime viikolla, lääkitys siihen aluillaan. Olemme myös neuropsykologilla tutkimuksissa, koska selvittelemme nyt mahdollista add-ongelmaa (siihen viittaavaa on tytön käytöksessä todella paljon, ollut pienestä asti, mutta kun on pärjännyt koulussa ja ei ylivilkkautta, ei siihen ole osattu puuttua…).

Olen kiltisti ilmoittanut kouluun sairaspoissaoloja, koska on unettomuuden ja ahdistuksen takia kuitenkin mielestäni terveydellinen poissaolo – ei ainakaan luvaton. Koululla oli tapaaminen opon ja opettajan kanssa kuukausi sitten, silloin vielä kaikki järjestettävissä ja kehuivat, kuinka nopea tyttö on oppimaan, ettei ole yhtään jäljessä taidollisesti muita, vaikka paljon poissaoloja. Luulin, että tuo tapaaminen olisi rauhoittanut tytön mieltä, mutta ei sillä ollut oikein vaikutusta. Sen jälkeen tilanne on vain pahentunut poissaolojen osalta.

Tyttö on kokeillut rajojaan mielestäni melko normaalisti ikäisekseen: on kokeillut tupakkaa, on polttanut / antanut kavereiden polttaa sisällä vuokra-asunnossa, ollut ollut kertaalleen kaverin asunnolla yötä ja valvonut (kai juonutkin jotain?) aamuun asti, vaikka seuraavana päivänä koulua – eikä tietysti jaksanut mennä kouluun. Pimittää minulta joitakin asioita ja tekee selkeästi pesäeroa, riitelee herkästi, mutta katuu yleensä melko pian ja pyytelee anteeksi, kertoo, mitä on oikeasti tapahtunut… Näistä en olisi normaaliolosuhteissa mitenkään erityisen vihainen, mutta tässä tilanteessa en jaksaisi enää lisäksi mitään tällaisia teinikuvioita.

Olen tosi herkkä ja reagoin tytön mielialoihin välittömästi. Tyttö laittaa minulle viestejä yöllä, ettei saa nukuttua – no en nuku sitten enää minäkään. Tai soittaa bussipysäkiltä eksyttyään, paniikissa, eikä tiedä miten pääsee määränpäähänsä tms… vaikka enhän minä voi häntä auttaa, kun en tiedä, missä on ja samat välineet minullakin käytössä (kännykän reitti- ja karttasovellukset). Turvautuu minuun monessa asiassa ja toinen hetki huutaa pärjäävänsä ihan itse… On vaikea vetää rajaa siihen, milloin hän saa olla yhteydessä ja pyytää apua, milloin ei. Oma mielenterveyteni on järkkynyt melkoisesti viimeisten reilun kahden vuoden aikana. Elämä on yhtä kaaosta. Tunnen luhistuvani tämän kaiken alle ja koska tapanani on luoda kauhuskenaarioita, alan olla itse äärimmäisen ahdistunut. (Minulla on onneksi hoitokontakti olemassa.)Tytön isästä ei ole valitettavasti apua tilanteessa, hän ei ymmärrä minkään psyykkisen asian vaikuttavan ihmisen toimintakykyyn tällä tavoin heikentävästi. Koulukiusaaminen ja tytön suisidaalinen käytös on ollutta ja mennyttä, ei hän ymmärrä, että ne voisivat vaikuttaa enää tytön mielialaan.

Nyt olen sanonut tytölle, että saa vielä kevään aikaa näyttää, että pärjää omillaan. Viikonloput pe-su viettää joko meillä tai isällänsä, ettei huitele kavereiden kanssa missä sattuu. Sanoin myös, etten enää noin vain ilmoita kouluun sairaspoissaoloja, vaan että jos oikein ahdistaa, hänen on itse oltava yhteydessä koulupsykologiin, jonka kanssa voi miettiä jatkoa.

Summa summarum, olenko liian kiltti ja ymmärtäväinen? Olenko näin toimien huono äiti, vaikka yritän olla loputtoman hyvä? Miten selviämme tästä? Onko jollakin jakaa selviytymistarinaa vastaavasta tilanteesta?

paula

hei,
kun luin sinun kirjoituksesi, tiesin että on muitakin samassa tilanteessa olevia kuin minä. Minun tyttö syyttää kaikesta minua jota hän ei ole saanut, vaikka ei todellakaan ole mitään sellaista vailla mikä olisi ehdottomasti oltava.

Et todellakaan ole huono äiti. Minäkin ajattelen olevani huono äiti. Meillä, vaikka isä samassa taloudessa(,uusioperhe) minä olen se joka vastaa kaikesta ja se todella rasittaa. Isä ei ota kantaa juuri mihinkään ja tunnen olevani aivan yksin ja olenkin.

Tyttöni on pari kertaa ollut nuorten psykiatrisella akuutti osastolla hoidossa itsetuhoisten ajatusten takia. Hän syyttää minua kaikesta siitä jos hänellä on vaikeaa.

Joskus tuntuu että olisiko parempi että luovuttaisin , mutta lapseni on kuitenkin niin rakas minulle ja haluaisin että meillä olisi hyvät välit.

Olisi kiva keskstella sinun kanssa aikka puhelimitse.
Mun numero 0453448838

:D

No jaa kyl kuulostaa vakavalta

Vastaa aiheeseen: Kaoottinen elämä teinin kanssa
Huomioithan että keskusteluareenan viestit tarkistetaan ennen julkaisua. Periaatteiden vastaisia viestejä ei julkaista. Työntekijät moderoivat viestit kaksi kertaa viikossa, joten viestisi julkaisemisessa saattaa kestää joitakin päiviä.