Rozier

Hei, päätin kysyä neuvoa täältä kun en saa vastauksia kysymyksiini mistään muualtakaan, tuntuu että minua vähätellään.

Eli meillä on pian 6kk ikäinen vauva. Raskausaika oli täynnä vaikeuksia eikä tyttömme kuuluisi olla lääketieteellisesti edes hengissäkään. Niin vain kävi, että vauva syntyi lopulta terveenä mutta vaikea raskausaika aiheutti suuren epäluottamuksen raskauteen. En koskaan uskaltanut kiintyä kohdussani elävään ihmeeseen eikä huolien täyttämä raskausaika antanut tilaisuutta kiintyä vauvaan millään lailla.

Olen huolissani minun ja vauvan välisestä kiintymyssuhteesta. Rakkaus ei leimahtanut vauvaan heti hänen synnyttyään ja sehän on ihan ymmärrettävääkin tilanteessani. Rakkaus kasvoi pikkuhiljaa mutta aika ajoin olen itsestäni ja vauvasta todella epävarma, onko meidän välinen suhde hyvä. Tyttö alkoi ”vierastaa” jo kovin varhain noin 2,5kk ikäisenä. Pikkuhiljaa se alkoi laantua ja nyt tyttö kelpuuttaa lähelleen jo aivan vieraitakin ihmisiä. Nauraa heille ja jokeltelee. Muutos on näkynyt erityisesti tässä 4-5kk iässä. Tuntuu että tyttö viihtyy vieraiden ihmisten kanssa jopa paremmin kuin minun.

Meillä käy perhetyöntekijä noin kerran 2-3 viikossa. Joudun jättämään vauvan hänen hoitoon silloin aina muutamaksi tunniksi. Viimekerralla kun palasin asioilta kotiin vauva leikki riemuissaan perhetyöntekijän kanssa, nauroi ja nautti olostaan. Kun minä palasin näköpiiriin vauvan ilme muuttui vakavaksi, hänestä tuli jotenkin välinpitämätön, apaattinen ja hiljainen… Hän ei hymyillyt minulle tai muutenkaan vaikuttanut reagoivan kotiin paluuseeni mitenkään, ei oikeastaan katsonut päinkään. Perhetyöntekijä sanoi myös, että vauvalle tuli ikään kuin kalvo silmien eteen… Hän ei osannut selittää mitä asialla tarkoitti.

Tuntuu kurjalta, että vieraan ihmisen kanssa vauvalla on niin hauskaa mutta minut nähdessään hän muuttuu täysin vaikka olen yrittänyt kovasti, että meidän vuorovaikutussuhde olisi hyvä. Samoin jos vauva joutuu vieraaseen syliin, hän on aivan hiljaa ja katselee ympärilleen mutta ei tunnu hakeutuvan äidin turvaan tuossakaan tilanteessa. Eikö vauvojen juuri kuuluisi tässä 6kk:n kohdilla alkaa vierastaa enempi? Miksi vauva reagoi minuun tällä tavalla? Tunnen epäonnistuneeni, kokeeko vauva minut jotenkin turvattomaksi kun on näin välinpitämätön?

Perusilmeeltään tyttö on totinen ja saa tehdä kovasti työtä että vauva hymyilisi tai nauraisi edes hieman. Puhun vauvalle käyttäen eri äänen painoja ja paljon erilaisia ilmeitä. Yleensä vauva vain hetken katsoo minuun, saattaa hieman hymähtää ja kääntää katseen pois, suuntaa mielenkiintonsa leluun tms. Väsymyksenkään en usko olevan aina kyseessä sillä tätä tapahtuu kokoajan, vireystilasta huolimatta. Tyttö on melko hiljainen ja katselee paljon ympärilleen, ei itkeskele paljoa. Aamulla kun tyttö herää pinnasängyssään, hän saattaa tunninkin viihtyä aivan itsekseen ilman, että ilmoittaisi mitenkään kaipaavansa seuraa. Ei itke nälkäänsä, eikä ole oikeestaan koskaan itkenyt. Kun poistun huoneesta missä vauva on, hän tuskin edes huomaa poissaoloani. Ei reagoi poistumiseeni tai paluuseeni millään tavalla. Kuuluisiko vauvan reagoida tähän jotenkin vai kokeeko hän olonsa turvalliseksi vaikka poistuisinkin hänen luotaan hetkeksi?

Olen kehittänyt tästä asiasta nyt hirveän stressin itselleni ja jännitän yhdessä oloa, tuntuu etten osaa olla tytön kanssa, hän ei tunnu nauttivan seurastani yhtään vaikka kuinka koittaisin viihdyttää. Vauva ei katso minuun ollenkaan sylissä eikä syöttäessä, hoitopöydällä ja lattialla ollessaan vilkuilee hieman mutta aika paljon puuhailee omia juttujaan. Tunnen itseni niin epäonnistuneeksi…

Alueelle ‘Vauvaperheen arkea’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.