Koetko painetta vanhemmaksi ryhtymiseen?

MLL

Koetko painetta vanhemmaksi ryhtymiseen? Keskustele aiheesta!

Liisa

Olen 31v ja vielä muutama vuosi sitten nämä paineet vanhemmaksi ryhtymiseen tulivat lähinnä ulkopuolelta. Pääasiassa omalta äidiltäni ja satunnaisilta sukulaisilta.

Se on erikoista, että täysi-ikäisyyden molemmin puolin sai kuulla äidin huolestuneita kysymyksiä, että ethän vain ole raskaana. Mitä lähemmäs 25v tuli, niin sitten alettiin jo kysellä, että milloin niitä lapsia tulee.

Näihin aikoihin sain kuulla, että sisarellani oli vaikeuksia tulla raskaaksi ja hänelle tuli useampi keskenmeno. PCOS hormonitoiminnan höiriöineen. Sitten paine lasten hankintaan alkoi tulla pikkuhiljaa myös sisältäpäin. Lähinnä sen huolen kautta, että käykö minulle niinkuin siskolleni. Vaikka olemme tietysti yksilöitä ja minulla ei varsinaisesti ole PCOS ja kuukautiskiertoni kulkee normaalisti. Heillä ei ole onnistunut melkein 7 vuoden yrityksen jälkeen. Hän on minua vanhempi ja jotenkin soisin hänelle äitiyden onnen ennen itseäni. Hänen vauvakuumeensa on todellinen.

Uusiessani e-pillereitä alettiin neuvolastakin sanomaan, että tule sitten vuoden päästä JOS näitä vielä tarvitset. Söin niitä yli 10 vuotta, kunnes lääkäri sanoi, ettei voi enää uusia niitä mahdollisen migreenin ja näin ollen veritulppariskin vuoksi. Olemme kuitenkin jatkaneet muulla ehkäisykeinolla. Neuvolan suunnasta on tullut selvä viesti siihen, että nyt voisi olla jo korkea aika noin iän puolesta. Joka puolelta kuulee, kuinka se hedelmällisyys heikkenee. Enkä tietenkään sitä kiistä.

Meillä oli vähän jo suunnitelmissa perheenlisäys, mutta sitten tuli korona, joka jäädytti käytännössä kaikki puheet. Paitsi, että yhteiskunnassa alettiin rummuttaa vauvatalkoita. Emme todellakaan halunneet tuoda tähän epävarmaan tilanteeseen yhtään ketään. Selviäisikö koronasta edes hengissä? Ainakin äitini painostus hiipui hetkeksi, mutta sitten se alkoi koronan vähän hellittäessä pahentua. En tiennyt, mitä olisin vastannut hänelle, kun en edes halunnut koko kysymystä ja hän tiesi, ettei näitä asioita sovi udella. Hänestä on tullut suoraansanottuna rasittava niiden sisareni keskenmenojen jälkeen. Hän on saanut kuitenkin jo 2 lastenlasta veljeltämme. Minä olen yrittänyt pysytellä hiljaa siinä välissä. Koen asian olevan vain minun ja mieheni välinen. Yksityisasia. Kyllä me sitten kerromme, jos on kerrottavaa

Nyt viimeisen vuoden aikana olen kamppaillut entistä enemmän lapsi-kysymyksen kanssa. Paineita tuntuu tulevan kaikkialta muualta, paitsi mieheltäni. Emme kovin aktiivisesti keskustele aiheesta. Hän sanoo minulle, että kumpi vain käy: lapsilla tai ilman.

Yhteiskunta, työyhteisö, asiakkaat, äitini, omat ajatukseni… Olen alkanut jopa pohtimaan onko meidän elämämme tarkoitettu lapsettomaksi? Toisaalta olen koko elämäni ”valmistautunut” perhe-elämään. Olen luonteeltani hoivaaja, mutta en mikään yli-innokas. Meillä on työt ja talo, perhepiiri ja tasainen elämä. Mutta tunnen tuskaa vähän siitä, ettei minulle ole koskaan tullut vauvakuumetta. Se sotii tavallaan luonnettani vastaan. En kuitenkaan usko sen vaikuttavan siihen, että osaisiko olla hyvä äiti.

Toisaalta nautin kovasti ns.aikuisten elämästä. Olen luonnonlapsi ja onnellinen. Olemme vapaita, voimme tehdä omia asioitamme. Olemme kuitenkin koti-ihmisiä, reissaamme aika harvoin ja nautimme siitä. En ajattele ettemmekö pärjäisi lasten kanssa, mutta miten ihmiset kestävät sen huolen ja stressin, mikä tulee kaiken hyvän mukana?

Kyllähän sitä hyvääkin pitää olla? Vaikka lähipiirin lapsiperheet näyttävätkin ulospäin kovin uupuneilta, eivätkä vanhemmat pysty enää keskittymään kunnolla mihinkään. Toki osa siitä on älylaitteidenkin syytä.

Varsinaisena vanhuuden turvana en lapsia ajattele. Vanhustyössä sen huomaa, ettei asialla ole lopullista merkitystä, jos vanhaksi elää ja tarvitsee apua. Apu voi löytyä vaikka naapurista ja toisaalta voit olla täysin yksin vaikka sinulla olisi 8 lasta. Kaikki elämät ovat erilaisia.

Viestit joka puolelta: ulkoa ja sisältä ovat ristiriitaiset. En enää tiedä mitä haluan ja se on paineista kaikista kovin.

1984

Koen painetta omassa tajunnassa, koska olen halunnut aina oman lapsen, mutta nyt vasta löysin miehen pari vuotta sitten, jonka kanssa suunnittelemme lasta ja toivon, että tulen raskaaksi. Menemme naimisiin keväällä ja sen jälkeen vasta alamme yrittää. Äitini on ollut ihmeellinen kun on sanonut kommentteja kuten ”en tiedä haluatko sinä lapsia”…kun olin ollut hetken parisuhteessa ja kauan sinkku (koska miehet varattuja, alkoholisteja tai vaan juntteja)… Tai alkanut painostaa HETI, jos aloin seurustella. Mun äidillä ei ole tilannetajua.

Paineita 27v

Tuntuu, että kaikille tulee lapsia ja itse en ole valmis. En yksilönä en taloudellisen halinnantunteen kannalta enkä mielen hallinan ja mielenterveyden kannalta. Parisuhteessamme on aikaisemmin ollut pahoja impulsiivisia riitoja ja pelkään niiden alkavan uudestaan. Pelkään, etten saa puolisoltani tukea, pelkään omilta vanhemmilta tulevaa neuvomista ja arvostelemista, pelkään että en voi tehdä mitään asioita niinkuin ennen ja lapset vievät kaiken oman ajan.

Tuuliviiri 32v

Samaistun vahvasti.
Nuorempana olin sitä mieltä, että en missään nimessä halua ikinä lapsia. Kolmenkympin kieppeillä aloin kyseenalaistaa ehdottomuuttani. Tiedostan, että tässä ei muututa enää nuoremmaksi ja kun kaikilla ystävillä alkaa olla lapsia, alkaa fomo (fear of missing out) nostelemaan päätään.
Jatkuvasti tutut/ kollegat/ sukulaiset ja ystävät kyselevät perheenlisäyksestä, kyttäävät mahaani ja nostelevat kulmiaan tietävän näköisenä, jos kieltäydyn alkoholista. Samalla media rummuttaa, kuinka 3 vuoden päästä munasarjani ovat suurinpiirtein kuivuneet kokoon. Siinä alkaa väkisinkin miettimään, että jos en nyt hanki niitä lapsia, niin kadunko myöhemmin.
Toisaalta vauvakuume loistaa poissaolollaan ja kaikki se metatyön määrä, mitä äidille yleensä koituu, hirvittää jo ajatuksena.

Kello käy

Täytin juuri 31v. ja pelkään munasarjojeni surkastuvan ennenkuin uskallan ryhtyä perustamaan perhettä. Olo on ristiriitainen. Tavallaan olen aina ajatellut, että haluan joskus perheen, mutta koko ajan hokenut ”ei vielä”. Nyt sitä havahtuu siihen, että kauanko tätä voi enää hokea? Milloin se oikea aika tulee? Tuleeko sitä? Pelottaa millaista vanhemmuus olisi. Pelottaa sen lopullisuus. Mitä jos en jaksakaan? Mitä jos en pidä lapsesta ja persoonamme ei sovi yhtään yhteen? Mitä jos lapsi ei olekaan terve? Yhtä aikaa kello tikittää… Miten uskaltaa tehdä päätöksen, joka muuttaa koko loppuelämän?

Vastaa aiheeseen: Koetko painetta vanhemmaksi ryhtymiseen?

Olethan kohtelias ja kunnioitat muita keskustelijoita. Viestit tarkistetaan ennen julkaisua.