Siirry sisältöön
MLL

Koetko painetta vanhemmaksi ryhtymiseen? Keskustele aiheesta!

Liisa

Olen 31v ja vielä muutama vuosi sitten nämä paineet vanhemmaksi ryhtymiseen tulivat lähinnä ulkopuolelta. Pääasiassa omalta äidiltäni ja satunnaisilta sukulaisilta.

Se on erikoista, että täysi-ikäisyyden molemmin puolin sai kuulla äidin huolestuneita kysymyksiä, että ethän vain ole raskaana. Mitä lähemmäs 25v tuli, niin sitten alettiin jo kysellä, että milloin niitä lapsia tulee.

Näihin aikoihin sain kuulla, että sisarellani oli vaikeuksia tulla raskaaksi ja hänelle tuli useampi keskenmeno. PCOS hormonitoiminnan höiriöineen. Sitten paine lasten hankintaan alkoi tulla pikkuhiljaa myös sisältäpäin. Lähinnä sen huolen kautta, että käykö minulle niinkuin siskolleni. Vaikka olemme tietysti yksilöitä ja minulla ei varsinaisesti ole PCOS ja kuukautiskiertoni kulkee normaalisti. Heillä ei ole onnistunut melkein 7 vuoden yrityksen jälkeen. Hän on minua vanhempi ja jotenkin soisin hänelle äitiyden onnen ennen itseäni. Hänen vauvakuumeensa on todellinen.

Uusiessani e-pillereitä alettiin neuvolastakin sanomaan, että tule sitten vuoden päästä JOS näitä vielä tarvitset. Söin niitä yli 10 vuotta, kunnes lääkäri sanoi, ettei voi enää uusia niitä mahdollisen migreenin ja näin ollen veritulppariskin vuoksi. Olemme kuitenkin jatkaneet muulla ehkäisykeinolla. Neuvolan suunnasta on tullut selvä viesti siihen, että nyt voisi olla jo korkea aika noin iän puolesta. Joka puolelta kuulee, kuinka se hedelmällisyys heikkenee. Enkä tietenkään sitä kiistä.

Meillä oli vähän jo suunnitelmissa perheenlisäys, mutta sitten tuli korona, joka jäädytti käytännössä kaikki puheet. Paitsi, että yhteiskunnassa alettiin rummuttaa vauvatalkoita. Emme todellakaan halunneet tuoda tähän epävarmaan tilanteeseen yhtään ketään. Selviäisikö koronasta edes hengissä? Ainakin äitini painostus hiipui hetkeksi, mutta sitten se alkoi koronan vähän hellittäessä pahentua. En tiennyt, mitä olisin vastannut hänelle, kun en edes halunnut koko kysymystä ja hän tiesi, ettei näitä asioita sovi udella. Hänestä on tullut suoraansanottuna rasittava niiden sisareni keskenmenojen jälkeen. Hän on saanut kuitenkin jo 2 lastenlasta veljeltämme. Minä olen yrittänyt pysytellä hiljaa siinä välissä. Koen asian olevan vain minun ja mieheni välinen. Yksityisasia. Kyllä me sitten kerromme, jos on kerrottavaa

Nyt viimeisen vuoden aikana olen kamppaillut entistä enemmän lapsi-kysymyksen kanssa. Paineita tuntuu tulevan kaikkialta muualta, paitsi mieheltäni. Emme kovin aktiivisesti keskustele aiheesta. Hän sanoo minulle, että kumpi vain käy: lapsilla tai ilman.

Yhteiskunta, työyhteisö, asiakkaat, äitini, omat ajatukseni… Olen alkanut jopa pohtimaan onko meidän elämämme tarkoitettu lapsettomaksi? Toisaalta olen koko elämäni ”valmistautunut” perhe-elämään. Olen luonteeltani hoivaaja, mutta en mikään yli-innokas. Meillä on työt ja talo, perhepiiri ja tasainen elämä. Mutta tunnen tuskaa vähän siitä, ettei minulle ole koskaan tullut vauvakuumetta. Se sotii tavallaan luonnettani vastaan. En kuitenkaan usko sen vaikuttavan siihen, että osaisiko olla hyvä äiti.

Toisaalta nautin kovasti ns.aikuisten elämästä. Olen luonnonlapsi ja onnellinen. Olemme vapaita, voimme tehdä omia asioitamme. Olemme kuitenkin koti-ihmisiä, reissaamme aika harvoin ja nautimme siitä. En ajattele ettemmekö pärjäisi lasten kanssa, mutta miten ihmiset kestävät sen huolen ja stressin, mikä tulee kaiken hyvän mukana?

Kyllähän sitä hyvääkin pitää olla? Vaikka lähipiirin lapsiperheet näyttävätkin ulospäin kovin uupuneilta, eivätkä vanhemmat pysty enää keskittymään kunnolla mihinkään. Toki osa siitä on älylaitteidenkin syytä.

Varsinaisena vanhuuden turvana en lapsia ajattele. Vanhustyössä sen huomaa, ettei asialla ole lopullista merkitystä, jos vanhaksi elää ja tarvitsee apua. Apu voi löytyä vaikka naapurista ja toisaalta voit olla täysin yksin vaikka sinulla olisi 8 lasta. Kaikki elämät ovat erilaisia.

Viestit joka puolelta: ulkoa ja sisältä ovat ristiriitaiset. En enää tiedä mitä haluan ja se on paineista kaikista kovin.

1984

Koen painetta omassa tajunnassa, koska olen halunnut aina oman lapsen, mutta nyt vasta löysin miehen pari vuotta sitten, jonka kanssa suunnittelemme lasta ja toivon, että tulen raskaaksi. Menemme naimisiin keväällä ja sen jälkeen vasta alamme yrittää. Äitini on ollut ihmeellinen kun on sanonut kommentteja kuten ”en tiedä haluatko sinä lapsia”…kun olin ollut hetken parisuhteessa ja kauan sinkku (koska miehet varattuja, alkoholisteja tai vaan juntteja)… Tai alkanut painostaa HETI, jos aloin seurustella. Mun äidillä ei ole tilannetajua.

Paineita 27v

Tuntuu, että kaikille tulee lapsia ja itse en ole valmis. En yksilönä en taloudellisen halinnantunteen kannalta enkä mielen hallinan ja mielenterveyden kannalta. Parisuhteessamme on aikaisemmin ollut pahoja impulsiivisia riitoja ja pelkään niiden alkavan uudestaan. Pelkään, etten saa puolisoltani tukea, pelkään omilta vanhemmilta tulevaa neuvomista ja arvostelemista, pelkään että en voi tehdä mitään asioita niinkuin ennen ja lapset vievät kaiken oman ajan.

Tuuliviiri 32v

Samaistun vahvasti.
Nuorempana olin sitä mieltä, että en missään nimessä halua ikinä lapsia. Kolmenkympin kieppeillä aloin kyseenalaistaa ehdottomuuttani. Tiedostan, että tässä ei muututa enää nuoremmaksi ja kun kaikilla ystävillä alkaa olla lapsia, alkaa fomo (fear of missing out) nostelemaan päätään.
Jatkuvasti tutut/ kollegat/ sukulaiset ja ystävät kyselevät perheenlisäyksestä, kyttäävät mahaani ja nostelevat kulmiaan tietävän näköisenä, jos kieltäydyn alkoholista. Samalla media rummuttaa, kuinka 3 vuoden päästä munasarjani ovat suurinpiirtein kuivuneet kokoon. Siinä alkaa väkisinkin miettimään, että jos en nyt hanki niitä lapsia, niin kadunko myöhemmin.
Toisaalta vauvakuume loistaa poissaolollaan ja kaikki se metatyön määrä, mitä äidille yleensä koituu, hirvittää jo ajatuksena.

Kello käy

Täytin juuri 31v. ja pelkään munasarjojeni surkastuvan ennenkuin uskallan ryhtyä perustamaan perhettä. Olo on ristiriitainen. Tavallaan olen aina ajatellut, että haluan joskus perheen, mutta koko ajan hokenut ”ei vielä”. Nyt sitä havahtuu siihen, että kauanko tätä voi enää hokea? Milloin se oikea aika tulee? Tuleeko sitä? Pelottaa millaista vanhemmuus olisi. Pelottaa sen lopullisuus. Mitä jos en jaksakaan? Mitä jos en pidä lapsesta ja persoonamme ei sovi yhtään yhteen? Mitä jos lapsi ei olekaan terve? Yhtä aikaa kello tikittää… Miten uskaltaa tehdä päätöksen, joka muuttaa koko loppuelämän?

93

Hei!

En koe painetta lastenhankintaan, mutta jonkin verran ärsyttää yhteiskunnan normatiivisuus tässä asiassa. Olen 29 v. nainen, joten jatkuvasti oletetaan että olen pian jäämässä äitiyslomalle, tai jos sanon etten halua hankkia lapsia, keskustelukumppanin on syystä tai toisesta lisättävä ”vielä”.

Itse lisään kyllä itselleni painetta, sillä haluaisin kovasti tarjota omille vanhemmilleni mahdollisuuden olla isovanhempia. Mutta tämän ollessa yksi ainoista syistä miksi hankkisin lapsen, se ei riitä vaikka sydäntä särkeekin jos vanhempani eivät saa toivomiaan lastenlapsia.

Mietteliäs

Minun pohdintani vanhemmaksi tulemisesta alkoi ikävällä tavalla: Olin anoppini kaverilla parturissa ja yhtäkkiä kesken kaiken parturoinnin hän tokaisi: ” Voi, me ollaan Liisan (anopin nimi vaihdettu) pohdittu että sitten kun odotatte lasta niin teille tulee tyttö”. En sanonut mitään, ymmärsin vaan puheesta että anoppi odottaa mummuksi tulemista.Kommentti loukkasi sillä en ollut raskaana eikä me avomieheni kanssa suunnittelleet sitä. Eri asia jos olisin ollut. Siitä alkoi päänsisäinen helvetti kun rupesin miettimään asiaa ja pääni loi uhkakuvia siitä että menee tikut ristiin anopin kanssa jos en hänelle lastenlasta tee, menetän hyvän miehen ja onko ero sen arvoista ja olenko itse nyt tyhmä jos en tee… Vaikka yritän työntää ajatusta pois, se palaa aina takaisin vaikka tässä olisi 10 vuotta aikaa miettiä…

Stella

Olen 37 vuotias ja olen ollut mieheni kanssa yli 6v, josta 1,5v naimisissa. Paineita lapsen saamisesta olen kokenut jo monta vuotta ja on ollut vaikea puhua avoimesti kenenkään kanssa kun kukaan ei ole puolueeton. En pitkään tiennyt halusinko lapsia ja tällaisessa limbo vaiheessa oli vaikea saada tukea. Kysyin terveyskeskuksessa onko keskusteluryhmää empiville naisille niin sanoin että ei. Istu vaan alas miehesi kanssa illalliselle ja viinipullon äärellä mietitte mitä haluatte. Olisipa nainen tiennyt miten monta viinipulloa onkaan juotu pohtiessa haluammeko yrittää lasta vai ei! Jäi aika yksinäinen olo. Iän puolesta olisi pitänyt jo aikoja sitten päättää, voi hyvin olla että ollaan jo liian myöhässä. Sekin ärsyttää että ensin pohditaan vuosia halutaanko lasta ja sitten jos päädytään että yritetään niin sitten ei tiedä saako.
Vain yksi parisuhteessa oleva pariskunta on lapseton ja heillä on lähes sama elämäntilanne ja näkemys kuin meillä. Muuten suuri osa keskusteluista on lapsista. Olen niin monta vuotta saanut kuunnella kaikkea lapsiin ja lapsiarkeen liittyvää että tuntuu että olen itsekin ollut äitinä. Alussa tämä ahdisti ja tuntui että sitä tuli jokaisesta kolosta. Paljon kyseltiin meidän lapsitoiveista ja painotettiin että ikä tulee vastaan. Niinkuin en itse sitä tietäisi!
Äitini puhui vuosia siitä miten toivoo että saamme lapsen. Minun molemmilla vanhemlilla sisaruksilla on lapsia, joten lastenlapsista ei ole puutetta. Äiti vihjaili monesti kun hoidin siskonlapsia että voi että olisit hyvä äiti. Ja kun jokin vauva aiheinen juttu tuli vastaan niin hän aina vihjaili lapsenlapsiin. Kerran kun tunnin aikana äiti oli 4 kertaa vihjaillut lapsenlapsista sain kerrottua miten paljon puhe ärsyttää ja loukkaa. Sen jälkeen äiti ei ole maininnutkaan asiasta mikä on ollut iso helpotus.
Lähdimme pari vuotta sitten mieheni kanssa pidemmälle matkalle ja että oli ihanaa vain olla! Kukaan ei kysynyt lapsista, ympäristö ei painostanut lasten hankintaan ja kenelläkään ei ollut lapsia joita tapasimme. Kerrankin sain rauhassa miettiä mitä itse haluan ilman ulkopuolisia ärsykkeitä.
Nyt kun olen elänyt limbossa jo monta vuotta ollaan vihdoinkin löydetty mieheni kanssa ratkaisu. Uskon että oltaisiin onnellisia sekä ilman lapsia että lapsen kanssa. En halunnut enää hormonaalista ehkäisyä joten sen lopetin. Koska meille on aika sama saadaanko lapsia tai ei niin eletään ilman ehkäisyä ja jos lapsi tulee niin tulle ja jos ei niin ei. Molempiin vaihtoehtoihin ollaan nyt tyytyväisiä. Koen sen vapauttavana että päätös ei ole periaatteessa meidän vaan jos meille siunautuu lapsi niin ollaan siitä iloisia ja jos ei niin ollaan niinkin onnellisia. Tietenkin ei voi tietää muuttuuko tämä rentous jossain vaiheessa jompaan kumpaan suuntaan, mutta sen näkee sitten ja ottaa ne huolet sen jälkeen käsiteltäväksi. Parasta on että ollaan mieheni kanssa samaa mieltä ja nautitaan arjesta kaksistaan, mutta myös siitä että saamme hoitaa läheistemme ihania lapsia ja ollaan heidän elämässä tärkeitä.

Maija

Koen myös suurta painetta siitä, että kaikki läheiset joko ovat jo saaneet lapsia tai ovat saamassa. Kaikille muille se tuntuu olevan selvää, paitsi meille. Olen jo 30 vuotias, joten tuntuu että päätöksiäkin pitäisi pikkuhiljaa alkaa tekemään. Sitten jos me joskus päätämmekin kokeilla ja saamme lapsen, muiden lapset ovat jo isompia, enkä ole enää koskaan samassa elämäntilanteessa kavereideni kanssa. Se pelottaa. Meillä ei ole tukiverkostoa, joten miten sitten voi nähdä kavereita tai tehdä mitään? Mihinkään ei pääse ilman lasta. Kaipaan joskus ihan aikuisten aikaa, mutta nykyään aina kavereita tavatessa ne lapset on siinä mukana ja heidän kanssaan jotain hösätään.

Mietin, onko koko lapsiasiassa hyvää vaihtoehtoa olemassa? Jos tekee lapsen, on suuri riski, että tukiverkoston puutteen vuoksi oma ja puolison jaksaminen loppuu kesken ja parisuhde kärsii, eikä ehdi kavereitakaan näkemään (suurin osa kavereistani asuu ympäri Suomea). Jos taas lasta ei koskaan tule, kaduttaako se joskus vuosien päästä? ja mitä sitten, kun muilla on lapsia ja itsellä ei, eikä saa vertaistukeakaan mistään? Todella inhottava tunne tällainen epävarmuus asiassa, olemme jo pitkään pohtineet, haluammeko lasta vai emme, mutta emme vain pääse asiassa mihinkään lopputulokseen.

Alueelle ‘Haluanko vanhemmaksi?’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.

Takaisin ylös