Kahden äiti

Kyyneleet valuvat. Ahdistaa. En haluaisi edes ajatella näitä asioita tuon ahdistamisen takia. Helpompi työntää pois mielestään.

Taustalla on paljon asioita enkä voi niistä näin kertoa ettei kukaan tunnistaisi.

Lapseni ovat minulla vuoroviikoin. Elämä on yhtä taistelua, nahistelua, inttämistä. Olen jo pitkään ollut iloton lasteni kanssa, en osaa nauttia heistä enää samanlailla kuin joskus, silloin kun oli vain esikoiseni. Huudan, raivoankin. Pelkään miten tämä kaikki vaikuttaa esikoiseni tulevaisuuteen, kuopuksen kanssa on helpompaa. Haluaisin olla se äiti, mikä joskus olin esikoiselleni. Rakastan heitä kyllä, en voisi kuvitella elämää ilman. Silti joskus ajattelen, jos he asuisivat isänsä kanssa. Suutuksissani olen sen heille sanonutkin, kuten sen että onneksi huomenna on sunnuntai ja lähdette isin luo. Kadun kaikkia noita sanojani suunnattomasti, olen pyytänyt anteeksi mutta luulen että silläkään ei enää ole mitään merkitystä.

Olen käynyt perheneuvolassa, seurakunnan perheasiainneuvottelukeskuksessa, meillä käy säännöllisen epäsäännöllisesti kaupungin lapsiperheiden kotityöntekijät. Keskusteluista on vain se apu, että saan jollekin näitä purkaa. Tosin, kaikkea en uskalla kertoa(esim.tuota et jos lapset asuisivat isällään, raivoamisesta). Pelkään menettäväni heidät. Tiedän kyllä kaikki kasvatusvinkit, olen niitä opiskellut mutta ei ne auta jos ei minulla ole jaksamista. Masennuslääkkeet minulla on, en vain muista niitä ottaa. Onko niistä sitten hyötyäkään.

Minusta tuntuu että olen menettänyt esikoiseeni sen yhteyden, mikä meillä ennen kuopuksen syntymää oli. Sitä itken usein.
Joskus mietin että olisi parempi kuolla. Päivät on vain selviytymistä, odotan iltaa että saa lapset nukkumaan, sekin on aina semmoista taistelua.

Mistä saisin voimia olla taas äiti, joka olin?

Kahden äiti

Kukaan ei ole kirjoitustani mitenkään kommentoinut, kohta kaksi kuukautta mennyt tuosta. Kurjaa.

Eveliina

Hei Kahden Äiti,
onpa ikävää, ettei kukaan ole ehtinyt sinulle vastaamaan. Valitettavasti tämä kesä-aika ja helteet tuntuvat passivoivan.
Tuntemasi uupumuksen tunteet ovat hyvinkin yleisiä meillä äideillä ja kannamme usein liiaksikin vastuuta kaikesta. Siitä usein aiheutuu, että voimavaramme hupenevat ja pinna lyhenee. Avioero on kovin kuluttava prosessi molemmille puolisoille sekä myöskin lapsille.
Kun yksin huolehtii kahdesta lapsesta, joutuu väistämättäkin tinkimään jostain ja huomio lasten välillä ei aina mene tasan. Mutta se ei haittaa, jos se pidemmällä aikavälillä tasapainossa.
Tuntuisi helpommalta vastata ja ehkä antaa jotain vinkkejäkin, jos tietäisi vähän enemmän tilanteestasi. Mutta näillä tiedoillakin uskoisin, että voisi löytyä jokin uusi tapa, miten selvitä arjesta.
Kerroit, että olet joka toinen viikko lasten kanssa ja joka toisen he ovat isällään.
Olisi hyvä, jos noina lapsettomina viikkoina voisit ottaa todella omaa aikaa jonkun harrastuksen, ystävien tai liikunnan parissa. Se varmasti lataisi akkujasi seuraavalle viikolle lasten kanssa.
Viestistäsi ei ilmene, minkä ikäisiä lapsesi ovat ja mitä teillä on tapana tehdä yhdessä.
Lapsille ja myös äidille on hyväksi tehdä jotain yhdessä. Näin syntyy yhteisiä kokemuksia ja muistoja eli tunnesiteitä. Kaikki tekeminen ei tarvitse maksaa rahaa. Voi lähteä retkelle, uimaan, pelata pelejä, lukea ja keksiä mielikuvitusjuttuja. Löytyisikö teiltä jotain yhteisesti kiinnostavaa tekemistä?
On myös hyvä miettiä, niitä hetkiä, kun ei tunnu niin kuormittavalle. Niissä hetkissä on niitä voiman lähteitä ja olisi hyvä pyrkiä niitä lisäämään.
Lasten kanssa voi myös keskustella, ainakin, jos ovat yli 4- 5 vuotiaita. Tietenkin heidän tasollaan. Heille voi sanoa, että haluaisit, että teillä olisi mukavammat viikot yhdessä ja olisiko jotain, mitä te voisitte tehdä yhdessä. Lapsille kannattaa myös usein kertoa ja osoittaa muutenkin, että rakastaa heitä.
Viestistäsi ei myöskään käy ilmi, miten lapsilla menee isänsä kanssa. Sielläkin voi olla ainakin esikoisellasi onglmia ja ne purkautuu sinun luonasi, koska siellä tuntuu turvalliselta kiukutella.
Valitettavasti jouduin paljon arvailemaan, mutta pääasia on, että et piiskaa itseäsi liikaa.
Lapset eivät kovin paljoa vaadi, kunhan he tuntevat, että heitä rakastetaan. Voit hyvin mennä sivuun jonnekin, jos pinna palaa ja sanoa vaikka lapsille, että äiti menee nyt vähän jäähdyttelemään tunteitaan.
Jos lääkäri on lääkkeet sinulle määrännyt, niin olisi hyvä vaikka hänen kanssaan keskustella niiden ottamisesta ja unohtelusta. Usein ne auttavat pahimman yli. On vaikea auttaa lapsiaan, jos itse on ihan piipussa.
Kirjoittele uudestaan tai ole yhteydessä maksuttomaan Mll:n vanhempainpuhelimeen 13.8. alkaen 0800 92277.
Toivon sinulle ja lapsillesi joka tapauksessa mukavaa kesää. Useimmiten me äidit riitetään lapsillemme
aivan sellaisina kuin olemme.
Terv Eveliina

Alueelle ‘Perheen kriisit ja muutokset’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.