Luen kirjaa nimeltään ”elämän eheyttäminen” , joka on saanut miettimään kasvatusta kokonaisuutena.

Nimetön

Kirjan eräässä luvussa sanotaan näin:
Jos vanhemmat todella pitäisivät lapsistaan, he rakentaisivat uuden yhteiskunnan. Mutta pohjimmiltaan useimmat vanhemmat eivät välitä lapsistaan, eikä heillä ole aikaa omistautua tämän kaikkein pakottavimman ongelman ratkaisemiseen. Heillä on aikaa rahan hankkimiseen, huvituksiin, rituaaleihin ja muihin uskomuksiin, mutta ei lainkaan aikaa harkita lasten oikeata kasvattamaista. Tämä on tosia asia, jota enemmistö ei halua katsoa silmästä silmään. Se saattaisi merkitä, että heidän olisi luovuttava huvituksistaan ja ajanvietteistään, ja on varma, etteivät he ole siihen halukkaita. Niinpä he lähettävät lapsensa pois, kouluihin, joissa opettaja välittää lapsesta yhtä vähän kuin hekin. Miksi pitäisi välittää? Opettaminen on hänelle pelkästään toimi, keino ansaita rahaa.

Meidän luomamme maailma on kovin pintapuolinen, kovin keinotekoinen, erittäin paha, jos katsomme esiripun taakse. Ja me koristelemme esirippua toivoen, että kaikesta selviydytään jotenkuten. Onnettomuudeksi useimmat ihmiset eivät suhtaudu elämään kovinkaan vakavasti, paitsi ehkä, kun kysymyksessä on rahan hankkiminen, vallan saavuttaminen tai sukupuolisen kiihotuksen tavoittelu. He eivät tahdo kohdata avoimesti elämän muita pulmia, ja siinä syy, miksi heidän lapsensa, tultuaan aikuisiksi, ovat yhtä epäkypsiä ja eheytymättömiä kuin vanhempansa ja kamppailevat alituisesti itsensä ja maailman kanssa.

Sanomme kovin helposti, että rakastamme lapsiamme; mutta onko sydämessämme rakkautta, kun hyväksymme vallitsevat yhteiskunnalliset olosuhteet, kun emme halua aikaansaada perinpohjaista muutosta tässä tuhoavassa yhteiskunnassa? Ja niin kauan kuin luotamme spesialisteihin lastemme kasvattajina tämä hämmennys ja kurjuus jatkuu; sillä spesialistit ovat itse eheytymättömiä, koska heitä kiinnostaa vain osa eikä kokonaisuus.

Sen sijaan että kasvattaminen olisi kaikkein kunnioitetuin ja vastuunalaisin toimi, siihen nykyään suhtaudutaan halveksien, ja useimmat kasvattajat ovat jähmettyneet kaavoihin. Heitä ei todellakaan kiinnosta eheytyneisyys eikä oivaltaminen, vaan asiatietojen välittäminen, eikä ihminen, joka jakelee asiatietoja ympäröivän maailman romahtaessa, ole kasvattaja.

Kirjan on kirjoittanut J.Krishnamurti

Nimetön

Moi, olen viime vuoden aikana miettinyt samoja asioita. Huomasin, että työni ”syö” kaikki mun voimani, aikani ja psyykista terveyttäni eikä lapselleni halunut jäädä mitään. Iltaisin olin aivan tyhjänä samoin kannoin työasiat kotiin. Mikään ei riitänyt. Sitten lyösin sisältäni rohkeuden sanoa ääneen: en halua repiä itseäni kahteen ja esittää super-naista, joka ehtii maailman kaikkia menoja. Jätin kunnianhimoni taakse ja valitsin lapseni hyvinvointi.
Tiedätkö mitä? Se on hyvä merkki, että tästä aloitetaan puhua. Tietoisuus siitä, mikä on oikea vanhemmus, alkaa kiinnostaa enemmän ja enemmän ihmisiä. Kyllä me ihmiset vielä joskus opitaan arvostamaan äitiyttä sekä isyttäkin. Jos emme opi, niin kuollaan sukupuuttoon)

Nimetön

Täyttä totta, ikävä kyllä. Omalla kohdallani olen huomannut sen, että tämä yhteiskunta kun ei arvosta esim. työtöntä yksinhuoltajaäitiä, vaan rahaa takovaa isää.
Johtuneeko sitten siitä, että yksinhuoltajalle yhteiskunta joutuu pikkasen maksamaan toimeentulotukea/asumistukea, koska yh vanhempi on hetken pois töistä saadakseen asiat järjestymään ja on aina ollut se todellisuudessa lapsesta välittävä aikuinen.

Mutta kun se isä takoo sitä rahaa ja sehän leipoo hyvää pullaa!!!

Vastaa aiheeseen: Luen kirjaa nimeltään ”elämän eheyttäminen” , joka on saanut miettimään kasvatusta kokonaisuutena.

Olethan kohtelias ja kunnioitat muita keskustelijoita. Viestit tarkistetaan ennen julkaisua.