Rauha

Mieheni on korkeassa asemassa työpaikallaan, matkustaa puolet vuodesta ulkomailla, on erittäin kunnianhimoinen ja työnarkomaani. Tänä korona-vuonna tilanne on tietysti ollut erilainen eikä työmatkoja ole ollut. Meillä on kaksi murrosikäistä lasta. Olen itse korkeasti koulutettu, mutta osa-aikatöissä koska mieheni matkojen takia olen kokenut tärkeäksi, että ainakin jompikumpi meistä olisi läsnä lasten kasvaessa. Minä en mieheni mielestä kuitenkaan kuulemma tee yhtään mitään. Osa-aikatyöni, lapsien hoito, siivous, kuljetukset, 100% kodin metatyöstä jne eivät hänen mielestään ole mitään. Saan kokea vähättelyä erittäin usein. Loma-aikoina, jolloin olemme perheen kesken yhdessä varaamallamme ranta- tai kaupunkilomalla, hän järjestää etäkokouksia ja tarkastaa sähköposteja ja minä saan kuulla kuinka en koskaan tee yhtään mitään. Kummallisia tilanteita riittää; kerran sain lomalla kuulla luennon Danten Helvetistä, että kuinka joutilaisuus on perisynti jne. Omasta mielestäni oli tarkoitus viettää aikaa yhdessä. Valitettavasti tilanne on ollut vastaava jo yli kymmenen vuotta. Alkuaikoina otin syytökset ja haukut joka asiasta todella vakavasti, nykyään tuntuu siltä että itkut on itketty. Ristiriidat siitä, että hänen mielestään ei ole siivottu tarpeeksi hyvin, tai että kaikkia paitoja ei ole silitetty valmiiksi etukäteen, olen ratkaissut ostamalla palveluita kodin ulkopuolelta. Tunne siitä, että saa olla kokoajan varpaillaan, on pikkuhiljaa häipymässä. Mieheni saattaa sanoa minulle lasten läsnäollessa ”inhoan sinua” tai ”haista paska”. Usein herään keskellä yötä, kun mieheni puuskii vihaisena itsekseen ja kiroilee. Kerran ruokapöydässä ehdotin, että sanotaan jokainen joku ystävällinen asia muille perheenjäsenille. Mieheni sanoi minulle todella lipevästi ”sinulla on magneettinen katse”. Kun huomautin, että tämän piti olla vilpitön ja kiva juttu, hän suuttui. Loukkauksien ja vähättelyn jälkeen saattaa tulla vaatimus seksiin, mutta itse en pysty edes katsomaan miestä silmiin.
Kun minulta ei enää viime aikoina ole saanut itkureaktiota ilkeyksiin, olen huomannut, että uhreja hänelle löytyy muitakin, nimittäin lapset. Puolustan lapsiani vaistomaisesti. En voi olla hiljaa, kun isä sanoo tyttärelleen ”sinulla ei ole ystäviä” tai pojalleen ”paskiainen”. Minusta on tärkeää, että lapset huomaavat, että tuollaisia kommentteja ei tule hyväksyä. Mieheni on viimeaikoina irtisanoutunut minkäänlaisesta asioiden sopimisesta. Hän ei halua pitää kiinni asioista, jotka on sovittu yhdessä, joten kuulemma tästä lähtien hän ei halua sopia enää mitään. Hän on myös irtisanoutunut lasten kouluasioiden seuraamisesta. Minkälainen isä toivoo, etten pyytäisi häntä tarkastamaan tai kyselemään, kun oma lapsi valmistautuu kokeisiin? Kirosanat, loukkaukset, vähättelyt ovat osa hänen normaalia puhettaan. Kun itse painiskelen kasvatuskysymysten ratkaisemiseksi, luen ja mietin, etta saisin lapset kasvamaan itsenäisiksi, kohteliaiksi, auttavaisiksi, vastuuntuntoisiksi ihmisiksi, joilla on terve itsetunto, vastakaikua tai kiinnostusta keskusteluihin mieheltäni ei löydy. Nuorena sain usein kuulla ystäviltäni, että olin aurinkoinen, iloinen ja kannustava. Tiedän, että maailmassa on ihania herkkiä nauravaisia onnellisia ihmisiä, ja että itsellänikin on paljon annettavaa.

Kohtalotoveri

Hei.
Luin kirjoituksesi ja ajattelin, vitsi, en olekaan ainoa. Minä saan myös kuulla usein etten tee mitään, etten ole saavuttanut mitään. Ja tämä kaikki tapahtuu yleensä vielä toisten ihmisten kuullen. Minulle nöyryyttävää ja noloa, kuulijoille kiusallista. Näen sen heidän kasvoilta. Monesti nielen kyyneleitä sisäänpäin, jos näytän ulospäin, saan huudot vielä päälle. Mieheni on muuttunut parin vuoden aikana erilaiseksi, huutaa pienistäkin asioista, jotka itse kuittaisi olan kohautuksella, vastailee vihaisesti ja ivallisesti, on piikikäs joka asiassa. Eräänäkin päivänä sanoin remonttia tehdessämme että villan laitto kutittaa nenää ja aivastuttaa. Hän ärähti, että niin, ei voi kyllä mitään tehdä, aina joku syy ettei vaan tarvi töitä tehdä. Ja siis en mitenkään antanut ymmärtää, ettenkö voisi niitä villoja laittaa! Ja tämänkin kuuli ystävämme, joka yritti hyräillä itsekseen ettei kuulisi tätä. Ja siis meillä maatila, jonka töihin osallistun, hoidan kodin KAIKKI askareet, hoidan tilan paperityöt, teini-ikäiset lapset, oman yrityksen työt sekä opiskelun. Että millä perusteella en tee.. Itse hän tulee ja menee miten haluaa, reissaa thaimaata myöten ja käy metsästysmatkoilla.. Ja kun joskus uskallan sanoa etten tee jotakin, tulee huuto. Kaiken lisäksi en kuulemma hymyile enää, en ole sillä lailla iloinen nii kuin ennen. No, mitäpä veikkaatte, naurattaako enää kun joka päivä ivallisia vastauksia ja piikittelyä, tyhmänä ja laiskana pitää. Haluaa minun kirjaavan työtunnitkin ylös. Mielipiteitä? Ja ollaan siis jo yli neljänkymmenen. Olen alkanut pohtia, että olisiko parempi olla erillään kun minussa tuntuu kaikki ärsyttävän. En vain haluaisi horjuttaa lasten maailmaa vielä, ovat juuri haavoittuvimmassa iässä.

Kukka

En voi samaistua kumpaankaan viestiin mutta suuri surku tulee niitä lukiessa. Mietin, olisikohan mitään apua siitä, että miehenne näkisivät nämä viestit? Uskomatonta jos ei kolahda.. Ja jos ei, niin eiköhän lapsillekin ole parempi olla kahdessa terveessä kodissa kuin yhdessä, jossa vallitsee huono ilmapiiri ja toisia haukutaan jne..? Itse olen eroperheestä ja siitä onnellinen. Isän ja äidin riitelyä ei tarvinnut kuulla ja sain suojaa isän alkoholismilta, vaikken siltä ihan täysin säästynytkään. Olen itse eronnut pitkästä suhteesta ja ystävien mukaan saanut silminnähden elämänilon takaisin. Olen vielä lapseton joten voi toki olla, että en olisi ensimmäisenä eroa ehdottamassa vaihtoehtona jos itsellänikin olisi lapsia. Pariterapiasta voisi olla hyötyä jos toinenkin osapuoli siihen suostuu. Tsemppiä molemmille!

Vastaa aiheeseen: Mieheni on vihainen ja itsekeskeinen

Olethan kohtelias ja kunnioitat muita keskustelijoita. Viestit tarkistetaan ennen julkaisua.