Siirry sisältöön

Mikä auttaisi tekemään päätöksen siitä, haluaako vanhemmaksi vai ei?

MLL

Mikä auttaisi tekemään päätöksen siitä, haluaako vanhemmaksi vai ei? Keskustele aiheesta!

Epävarma

Voisi olla hyvä listata plussat ja miinukset.
Esimerkiksi:

Minä äitinä/kasvattajana (mahdollisuudet/riskit omassa vanhemmuudessa lasta kohtaan)

+

Lapsiarki (joustaminen omissa tarpeissa/lapsen tuoma lisäarvo arkeen ja elämään)

+

Mahdollisen puolison ja itseni yhteiset/eriävät arvot ja tavat kasvatuksessa

+

Älkää kyselkö

Mä oon 22-vuotias ja aloin vuosi sitten pohtimaan, että haluanko ylipäätään vanhemmaksi vai en. Pian sen jälkeen monet sukulaiset ja jopa tuntemattomat ovat alkaneet kyselemään lapsista, olettamaan että lapsia tulee kohta ja jopa painostamaan niiden tekemiseen todennäköisesti siksi, että olen seurustellut kauan ja ostimme omakotitalon.

Olen ennen aina halunnut vanhemmaksi ja luulin, että lapsia olisi jo nyt, mutta jatkuvat kyselyt ja painostamiset ovat saaneet minut ajattelemaan negatiivisesti lapsista ja tuntuu, että en enää tykkää lapsista ollenkaan. Ennen rakastin lasten seurassa olemista, mutta nyt painostuksen ja kyselyn jälkeen lähinnä puistattaa kaikki lapset. Haluaisin, että ihmiset jättäisivät minut rauhaan kyselyidensä kanssa, niin voisin tehdä sen oikean päätöksen siitä tuleeko niitä lapsia vai ei.

Ei tällä palkalla ja työmäärällä

T. Väsynyt sairaanhoitaja 24v

Vela

Mulla tällaset asiat on vahvistanut päätöstä, että en haluaisi vanhemmaksi:
– huonompin eläke
– haittaa uralla etenemistä ja muutenkin rajoittaa jos työt ovat liikkuvia tai pitäisi matkustaa tai olla yötä/iltaa töissä tai vaikka muuttaa
– raskausajan ja synnytyksen riskit (ja niitähän riittää) voit vuotaa kuiviin, lapsi jää synnytyskanavaan, repeät peräsuoleen asti, hampaat ja hiukset lähtee, veritulppariskit, raskausmyrkytys, raskausdiabetes, rinnat ja maha riippuu… lista on loputon
– jatkuva loputon huoli lapsesta ikuisesti
– lapsi ei tule olemaan minulle mitään velkaa (koska minä olisin hänet päättänyt saada), vaan kasvaa omaksi itsenäiseksi ihmisekseen joka tekee omat päätöksensä, joten saattaa pitää huonosti yhteyttä tai lähteä elämästäni jos niin päättää
– vievät rahaa
– koko elämä ja jokainen päätös pyörii lapsen ympärillä koko ajan (lomat, viikonloput, pyhät, kaikki) Lapsi ei voi olla poissa koulusta ja tämä rajoittaa esim matkustelua
– kodin ja auton pitää olla tarpeeksi isot, ei saa olla mitään esillä mitä lapsi voi vahingossa syödä tai johon voi satuttaa itsensä
– aina pitää olla kaikkea saatavilla, mitä jos haluaisin vain jokin ilta rentoutua
– Ylipäänsä matkustaessa lapsi otettava kaikessa päätöksenteossa huomioon; matkakohde, rattaat vai ei, jaksaako se, onko liian kuuma/kylmä, koko ajan oltava tarpeeksi evästä, mitä voi/tykkää syödä, päiväunet, voinko itse ottaa edes yhtä drinkkiä, rutiinit sekoittuu.. tosi rentouttavaa lomailua siis..
– ahdistaa, että miten kasvattaisin lapsen ns oikein: miten sille pitää opettaa kaikki asiat, että ei tulisi esim traumoja tai mielenterveysongelmia (tai voiko niiltä ylipäätään välttyä)
– mitä jos lapsi sairastuu? haluanko ottaa sitä riskiä, että lapseni on sairas ja ottaa elämän tehtäväkseni hänen hoitamisensa
– kotityöt jäävät yleensä naiselle, samoin koko elämän organisointi ja arjen pyörittäminen
– lapset sotkevat, huutavat, itkevät, oksentavat, ripuloivat, repivät, eivät tottele ja sun pitää kestää ja hoitaa se kaikki väsymättä vuoden jokaisena päivänä koska olet heidän elämänsä tärkein henkilö ja tukipilari josta kaikki riippuu
– Nämä kaikki ovat todella realistisia pointteja, joita lapsellisena tulee eteen. Mitä saan vastineeksi?

Hyvät asiat

Haluaisin kuulla yhtä kattavan listan niistä vanhemmuuden ja lapsiarjen hyvistä puolista, kuin mitä nimimerkki Vela listasi huonoja juttuja. Yleismielikuva lapsiperhearjesta on mielestäni nykyään hyvin negatiivinen, ja haluaisin kuulla yksityiskohtaisia, konkreettisia asioita miksi kannattaisi valita vanhemmuus. Tuntuu, ettei edes itse lapsia omaavat osaa sanoa muuta kuin ”onhan tää nyt niin ihanaa” –mikä ei oikein vakuuta ripulivaippojen, ansionmenetysten, kroonisen väsymyksen ja lasten takia työelämässä heikentyneen aseman painaessa vaakakupin toisella puolella.

Jos yhteiskunta ja ympäröivä ilmapiiri olisi lapsimyönteisempi, mielikuvani lastensaannista voisi olla myös positiivisempi. Nyt huomio kiinnittyy kaikkeen negatiiviseen enkä todellakaan halua vaihtaa vapaata, itsenäistä, hyvätuloista elämääni (lähes) elinikäiseen huoltovankeuteen.

Pohtiva

Ymmärrän täysin vastaan olevat pohdinnat, joita edellä mainitaan. Vast-argumentiti tuntuvat vahvemmilta. Miksi haluqisin jotain joka vie niin paljon itaeltä, haastaa parosuhdetta ja josta on niin palkon vaivaa? Itse koen jääväni kovin yksin ja erilliseksi kun valtaosa ympärillä olevista elää perhe elämää lasten kanssa. Oma elämä eriytyy; omat tarpeet, halut ja toiveet ovat tässä hetkessä niin erilaisia kuin lapsellisten ystävien. Voisiko lapsi antaa jotain mikä antaa kokemusta yhteydestä muihin? Vai viekö se elämää omille raiteilleen? Olen lapseton- ollako tyytyväinen tässä tilanteessa vai kaivatako enemmän kuin miestä ja kissoja.

Tiedoton

Komppaan tätä keskustelua siitä, että negatiivisia syitä on niin monia ja minäkin niin haluaisin jotain muuta positiivista kuin ystäviltä ja perheeltä kuullun ”tämä vain on niin ihanaa”, ”elämä muuttuu todella rakkauden täytteiseksi” & ”en ikinä peruisi lapsen hankkimista”.
Itsekin noita samoja listan asioita mietin. Olen kyllä pohtinut, että jos en haluaisi lapsia olisi päätös varmasti selkeä. Kuitenkin elän jossain päättämättömyyden limbo tilassa ja se ehkä johtuu siitä että järki sanoo ”ei missään nimess ole järkeä” mutta biologinen puoli huutelee ”joo kannatta laittaa omat geenit jakoon”.
Sitten tulee vielä ilmastokriisi näkemys ja lapsen, mutta en nyt jaksa lähteä siihen.

Tassu halusi lapsia ja sai – ja on onnellinen

Ymmärrän hyvin, että jos ympäristö alkaa painostaa, kiinnostus lapsen tekemiseen kärsii. Kysehän on elämänikäisestä sitoutumisesta ja siksi yksi elämän suurimmista päätöksistä. Siksi se pitäisi saada tehdä rauhassa. Itsellenikin aihe oli vieras pitkään, mutta kun pikkusisko meni nuorena naimisiin ja alkoi saada lapsia, mielipiteeni muuttui. Muistan, miten kudoin hänen taas uudelle vauvalleen nuttuja ja mietin lähes tippa silmässä, että saankohan koskaan kutoa omalleni. Kävin hoitamassa hänen palleroisiaan ja tyttökatraan kasvaessa minusta tuli suosittu Tarja-täti. Kun sitten vihdoin kohtasin miehen, jonka kanssa rakastuimme tulisesti ja menimme naimisiin, oli aika pian korkea aika tehdä lapsi, jos sellainen olisi tullakseen. Ja tärppäsihän se melkein heti – ja olin onnesta soikeana. Tässä se onnellisuuksien lista:
– Synnytys ei sujunut mallikkaasti, menin liian myöhään synnytykseen enkä saanut puudutusta. Sattu niin pirusti, mutta se ei kauaa kestänyt. Se tunne, kun sain pikkuruisen ihmisen rinnalleni, oli sanoinkuvaamaton. Minä rakastin häntä ensi hetkestä niin paljon, etten ollut osannut kuvitella sen rakkauden voimallisuutta.
– Oli ihanaa imettää häntä, vaikka sekään ei ongelmitta sujunut. Mutta hän oli niin suloinen ja ne pikkuruiset varpaat ja kaikki. Mieheni ja minä tunsimme myös aivan uudenlaista rakkautta toisiamme kohtaan, kun tuo ihan oikea pieni ihminen oli tulos, ihmeellinen yhdistelmä meitä kahta.
– Se tunne, kun vauva itkee ja lopettaa sen heti kun pääsee syliisi, on tosi hieno. On käsittämätöntä kokea, miten sä olet jollekin niin korvaamattoman tärkeä ja rakas. Sitten tulee se ensimmäinen hymy, ensimmäinen nauru…
– Ihmeellistä on seurata, miten lapsi kasvaa. Miten hän oppii nauttimaan vaikkapa kylvyssä olosta, alkaa hissun kissun nauraa kujertaa ja hänestä tulee pieni leikkisä ihminen.
– Vaikka väsymyksen hetkiä on, kun vauva itkee puhkeavaa hammasta tai kipeää massua, niin ainakin niistä on se ilo, että sitä nukkuvan lapsen tuhinaa on hienoa kuulla. Nukkuessaan he ovat suloisimmillaan.
– Lapset on siitä ihmeellisiä, että he heräävät aina hyvällä tuulella. Vaikka itse haluaisi vielä vähän nukkua, niin se into ja ilo millä he suhtautuvat uuteen päivään, tartuttaa ilon itseenkin.
– Mitä isommaksi pikkulapsi kasvaa, sitä hauskempaa hänen kanssaan on kujeilla, pelleillä ja nauraa tai touhuta mitä kummallisimpia puuhia.
– Koko maailma näyttää aivan uudelta lapsen silmin. Pieni ihminen huomaa kasvavan kukan, kevään ensimmäisen kärpäsen, lätäköissä läiskyttelyn ilon ja ihmettelee suurin silmin kaikkea uutta. Se antaa perspektiiviä ihmisten hössötyksiin ja kiireisiin.
– Päiväkodin touhukkaat kurahaalarisankarit eivät he valita, kun he lapioivat hiekkaa ämpärinsä tai leikkiauton lavan täyteen. Vanhempi ei voi olla nauramatta nähtyään ylt’ympäriinsä hiekkaisen ja tyytyväisen pikku naaman. Yhteinen on sitten ilo, kun siitä kuramylläkästä selvitään ja päästään yhdessä kotiin tekemään iltapalaa ja katsomaan pikkukakkosta.
– Voisin jatkaa tätä loputtomiin… Lapset rakastavat vanhempiaan ehdoitta. Heidän ilonsa tarttuu, ja itkunsa sattuu sydämeen. Heidän tekemänsä piirustukset ovat maailman hienoimpia teoksia ja märkä pusunsa jotain, mitä ei voi kuvailla.
– Matkan varrella tulevat monet unohtumattomat kokemukset päiväkodin joulujuhlista ensimmäiseen koulupäivään, kevätjuhliin, kesän uintiretkiin, mansikoiden perkaamiseen. Entä joulu ilman lapsia? Kovin on hiljainen ja tylsä.
– Koululaisen kanssa pohditaan sitten yhdessä jo elämän suuria kysymyksiä ja heidän kavereidensa kautta saa tutustua aivan mahtaviin toisiin vanhempiin. Yhdessä puidaan asioita ja nauretaan lasten tempauksille. Koulujen vanhempainilloissa ja joulumyyjäisten valmisteluissa solmitaan parhaimmillaan elämänmittaisia uusia ystävyyksiä – myös me vanhemmat.
– Ilman lapsia olisin tehnyt pidempiä työpäiviä ja mitä siitä sitten jää käteen? Ne illat, kun olen hakenut lapsen hoidosta ja yhdessä on vietetty koti-iltaa, järjestetty synttäreitä, ostettu kavereille lahjoja, opeteltu pyöräilemään, hiihtämään tai luistelemaan, leivottu tai vaan katsottu telkkaria yhdessä, ovat hyvää, mukavaa ja onnellista arkea – täyttä Elämää isolla E:llä. Ei ehkä aina helppoa ja kivutonta, vatsataudit sun muut käydään läpi, mutta ne nyt vaan kuuluu peliin. Niistä selviäminen on aina sitten oma pieni voitto. Ja taas ei kun etiäpäin.
Kiitos kun sain tämän kertoa. Jokainen tekee päätöksensä itse ja sitä tulee kunnioittaa.

Ennen vapaaehtoisesti lapseton, nykyään äiti

Mietin todella pitkään, etten halua lapsia. Olen aina tykännyt lapsista, mutta kokenut muiden lapset vähän rasittavina ja he on vieneet yhteistä aikaa minulta ja ystäviltä. Olin 35, kun mieleni muuttui. Tapasin miehen, joka oli ihan erilainen kuin aiemmat poikaystävät. Hänestä huokui sellainen vastuuntunto ja tiesin, etten jää yksin hoitamaan kotia ja perhettä vaan hän hoitaa osansa.

Meillä on nyt puoli vuotias vauva ja vaikka yöt on välillä olleet heräilyä, niin esim. viime yönä sain nukkua 10 h putkeen. Jos pelkää huonoja unia, niin uniongelmille löytyy paljon ratkaisuja, oikeastaan kaikkiin ongelmiin löytyy ratkaisu, meitä on täällä 8 miljardia, jollain on taatusti ollut sama ongelma ennen sinua, Suomessa vielä saat sen avun ilmaiseksi neuvolan kautta.

Toinen este mun vanhemmuudelle oli se, että kuvittelin, ettei sitten ole ollenkaan omaa aikaa, eikä voi käydä missään aikuisten menoissa. Ollaan muutenkin miehen kanssa vähän erilaisissa kaveriporukoissa, joten helposti on voitu käydä ulkona, toinen vaan on kotona lapsen kanssa. Yhdessä ei vielä oo päästy mihinkään, mutta vauvavuosi on lyhyt aika ja vauvan nukkuessa voi saunoa ja puuhata yhdessä kotona. Vauvat nukkuu paljon.

Oon ihan hirveän onnellinen nyt äitinä, onneksi uskalsin tehdä lapsen. Luulen, että suurin osa vanhemmista ei vaan kehtaa hehkuttaa onneaan lapsettomille, ettei niille tuu paha mieli. Sen takia muodostuu se negatiivisen puheen kehä.

Frida

Ihana teksti ”Tassu halusi lapsia ja sai – ja on onnellinen”. Se tuo esiin hyvin mielestäni, kuinka lasten hankkiminen on enemmän intuitiivista ja tunnepuolen asia kuin järkipäätös. Jos lähtisin tekemään listaa järkevistä, lasten hankintaa puoltavista syistä, listasta tulisi lyhyt (”vanhuuden turvaksi”). Toisaalta, lista järkisyistä, miksi lapsia ei kannattaisi hankkia, olisi hyvin pitkä (”rahanmeno, sairastelut, kiire, riskit, ilmasto jne. jne.”) Mutta, ne tunnepuolen syyt – ehdoton rakkaus, oman perhe, elämän jatkuvuus, merkityksellisyys, toisen pienen suojelu ja tapojen ja traditioiden opettaminen – ovat hyvin painavia. Siinä on kyse ihmisyyden perimmäisistä asioista.

Kevätmieli

Kiitos kaikille hyvästä keskustelusta, etenkin Vala- ja Tassu halusi lapsia ja sai -nimimerkkien listaukset antoivat eri näkökulmia. Ajauduin tänne Instagramin mainonnan kautta ja päätin tehdä oman listan siitä, mikä auttaisi tekemään päätöksen vanhemmuudesta.

1. Varmuus omasta ja lapsen terveydestä

Helpottaisi, jos voisi varmaksi tietää lapsen olevan terve ja myös itsen kykenevän huolehtimaan lapsesta raskauden jälkeen ilman pahempia komplikaatioita tai raskaudesta aiheutuvia vaivoja. Olisihan se mukava, jos omakaan elämänlaatu ei raskauden vuoksi huononisi, vaan elämästä kykenisi vielä nauttimaan edes normaalissa fyysisessä kunnossa.

2. Työelämän kuormittavuus

Työelämä on vaativaa. Lapsia omaavat joutuvat jatkuvasti olemaan pois töistä lasten sairasteluiden vuoksi. Moni kokee riittämättömyyttä työn ja perhe-elämän yhdistämisessä. On vaikea nähdä, miten tämän yhtälön saisi toimimaan niin, että elämä ei olisi vain tulipalojen sammuttelua ja ”ruuhkavuosisumussa” suorittamista.

3. Kasvatus

En välttämättä haluaisi, että lastani kasvatetaan kaikkien asioiden osalta varhaiskasvatuksessa tai kouluissa siten kuin nykyään. Olisi vaikeata luottaa oma lapsi vieraiden ihmisten hoidettavaksi/kasvatettavaksi. Suurin osa hoitaa hommansa hyvin, mutta valitettavasti joukkoon mahtuu aina epäpäteviäkin yksilöitä. Olisi raskasta, jos oma lapsi joutuisi muiden lasten tai aikuisten silmätikuksi.

4. Turvaverkostot

Itse viihdyn vapaa-ajallani kumppanini ja hyvin pienen lähipiirin kesken. En haluaisi sälyttää vastuuta omasta lapsestani muiden kontolle, koska kaikilla on oma elämä ja oman elämänsä vastuut. Käytännössä ei siis olisi juurikaan ihmisiä, jotka voisivat auttaa tai olla tukena lapsen hoidossa/kasvatuksessa.

5. Sosiaalisuus

Lapsen kasvattaminen ja hyvän elämän turvaaminen tarkoittaisi myös itselle aktiivisempaa osallistumista ja liittymistä sosiaalisiin verkostoihin, jotka eivät itseä välttämättä niin kiinnostaisi. Aikuisena ihmisenä voin tällä hetkellä valita monen asian suhteen, mutta lapsen edun vuoksi pitäisi taipua moneen sellaiseen, jossa en oikeastaan koe kauheasti olevan järkeä.

Ehkä sittenkin

Hyvä Vela. Tekstisi oli kuin itse kirjoittamaani pohdintaa muutama vuosi takaperin. Haluaisin kirjoittaa sinulle ja niille, jotka toivovat niitä rohkaisevia ajatuksia. Kuten sanoin, olisin itse voinut muutama vuosi sitten esittää tämän saman listan, mutta nyt ”ei”stä on tullut ”ehkä”. Tässä joitain ajatuksia, jotka ovat vaikuttaneet oman kantani pieneen käännökseen ja kuinka ennen niin ehdottomilta tuntuvat asiat ovat saaneet uutta tulokulmaa.

– huonompi eläke
–> Nykyinen eläkemalli ei joka tapauksessa tule kestämään tai pysymään nykyisenlaisena siihen asti, kun saavutan itse eläkeiän. En oikein usko eläkejärjestelmän kestoon tai ainakaan parantumiseen, joten olen alkanut tehdä itse toimenpiteitä oman elintason turvaamiseksi eläköitymisiän koittaessa sijoittamisen ja säästämisen kautta. Lisäksi, töihinhän voi palata niin pian kuin itsestä sopivalta tuntuu, jolloin eläkedroppi ei ole niin dramaattinen, kuin jos jäisi useaksi vuodeksi monen lapsen ajaksi pois töistä, jos eläkkeen kertyminen mietityttää. Ja loppujen lopuksi, useimmiten kyse on parista vuodesta. Töitä ehtii kuulemma tehdä läpi koko elämän. :)

– haittaa uralla etenemistä ja muutenkin rajoittaa jos työt ovat liikkuvia tai pitäisi matkustaa tai olla yötä/iltaa töissä tai vaikka muuttaa
–> Tästä olen edelleen osittain samaa mieltä. Valitettavasti naiset joutuvat yhä tänäkin päivänä ainakin jossain määrin tekemään valinnan uran ja perheen välillä. Myös muutoksessa oleva työelämä tuo epävarmuutta perheen ja uran yhteensovittamiseen. Kuitenkin työelämästä löytyy myös nykyään hyvin joustoa, työehtosopimukset turvaavat monella toimialalla raskauden ja lapsiperheiden elämää, ja lapset itse ovat hyvinkin sopeutuvaisia vanhempien erilaisiin elämäntilanteisiin ja työ- sekä asuinjärjestelyihin. Omassa lähipiirissä on tästä ihan toimiva esimerkki, jossa kumpikin vanhemmista tekee reissu/vuorotyötä ja ihan toimiva perhe-elämä heillä on siitä huolimatta.

– raskausajan ja synnytyksen riskit
–> Näitä ei käy kieltäminen. Toisaalta sairastuin itse vuosi sitten täysin ilman varoitusta vakavasti, ihan ilman raskauden tai lasten vaikutusta asiaan. Me emme voi tietää, kuinka elämässä käy ja millaiset kortit meille jaetaan. Joku ottaa riskin harrastaessaan liikuntaa, toinen tehdessään lapsia. Lähtökohtaisesti naisen keho on kuitenkin kehittynyt tätä tarkoitusta varten, joten haluaisin luottaa siihen, että luonto tietää miten asiat menee, ja jos luonto pettää, lääketiede pystyy nykyään hyvin tehokkaasti paikkaamaan sen.

– jatkuva loputon huoli lapsesta ikuisesti
–> Jälleen, osittain totta, mutta melko kärjistetty ajatus. Huolehditko jatkuvasti loputtomasti ikuisesti myös muista perheenjäsenistäsi? Kuulostaa kovin uuvuttavalta tavalta elää. Äitini on murehtija, joka näkee kaikessa ekana riskit, vaarat, ja mitä jos – tilanteet. Itse taas olen oppinut katsomaan elämää mahdollisuuksien ja toivon kautta. Toisaalta uskon, että se on osa vanhemmuuden roolia, että huolehdit lapsestasi. Sehän tarkoittaa että välität heistä ja toivot heille hyvää, ja miten tämä olisi huono asia? Totta kai pitää huolehtia itsensä ja lasten turvallisuudesta, mutta liika huoli ja murhe ei auta, vaan voi pahentaa tilannetta. Jos jatkuvat pelot ja murheet rajoittavat elämää, voi olla että oma elämänpiiri supistuu todella pieneksi eikä lopulta uskalla tehdä mitään päätöksiä, koska kaikki voi kuitenkin päättyä huonosti.

– lapsi ei tule olemaan minulle mitään velkaa (koska minä olisin hänet päättänyt saada), vaan kasvaa omaksi itsenäiseksi ihmisekseen joka tekee omat päätöksensä, joten saattaa pitää huonosti yhteyttä tai lähteä elämästäni jos niin päättää
–> Totta, mutta kuinka moni lapsi/vanhempi suhde todella päättyy näin? Ellei vanhempi ole itse toiminnallaan aiheuttanut lapselle pahaa vointia, katkeruutta tai surua, en tiedä yhtäkään tapausta jossa lapsi (aikuinen tai nuori) tuosta vain hylkäisi vanhempansa. Tämäkin on varmaan osa jotain meihin syvästi kirjoitettua koodia, että niin kuin vanhemmat ovat pitäneet meistä huolta kun olemme olleet lapsia, myös aikuiset lapset huolehtivat vanhuuden koittaessa vanhemmistaan. Enkä nyt tarkoita mitään omaishoitoa, vaan sitä että vanhuksen asiat järjestetään, muistetaan pitää yhteyttä, ym. ”peruselämää”. Mutta totta, me emme voi vaatia ketään pysymään elämässämme. Emme myöskään kumppaneita, sisaruksia, tai omia vanhempia.

– vievät rahaa
–> Mikä tässä elämässä ei veisi rahaa? Näen tämän kysymyksen nykyään niin päin, että mihin haluan sijoittaa käytettävissä olevat rahani. Matkusteluun, harrastuksiin, omaan kotiin, perheeseen? Mikään ei ole ilmaista. Kyse on asioiden arvottamisesta ja priorisoinnista. Jos matkustelu, omat harrastukset ym tuntuu tärkeämmältä sijoituskohteelta, hienoa, että olet tiedostanut sen ja elät arvojesi mukaisesti. Jos taas tuntuu, että lapsi olisi siellä ehkä-listalla, aika nopeasti aloin itse huomaamaan kulutuksessani asioita, joista voisin luopua jos saisin tilalle perheen. Se ei myöskään tarkoita, että yhdestä pitää luopua kokonaan saadakseen toisen. Raha on mielestäni myös arvokysymys. Pitääkö kaiken olla uutta, hienoa ja hulppeaa? Vai pärjäisikö vähemmällä, kierrätetyllä tai lainatulla?

– koko elämä ja jokainen päätös pyörii lapsen ympärillä koko ajan (lomat, viikonloput, pyhät, kaikki) Lapsi ei voi olla poissa koulusta ja tämä rajoittaa esim matkustelua
–> Totta, lapsen elämä koostuu rutiineista ja koulut sekä päiväkodit pyörivät tietyn vuosirytmin mukaan. Mutta toisaalta, niinhän suurin osa lapsettomista aikuisistakin elää. Vaikka monella olisi mahdollisuus matkustella vaikka joka viikonloppu, suurin osa tuntemistani lapsettomista aikuisista elää myös ihan sitä perusarkea ilman sen suurempia extempore seikkailuja. Olen tullut omalla kohdallani siihen päätelmään että tämä taitaa olla enemmän sellainen idea tai fantasia vapaudesta ja spontaaniudesta josta ei haluta luopua, mutta kuka todella reissaa niin paljon että se pitää erikseen järjestellä esimerkiksi töiden puolesta (ei loma-aikojen puitteissa –> eli palkaton vapaa)? Muista päätöksistä ja tekemisistä keskustellaan joka tapauksessa puolison kanssa, joten miten suuresti se lapsi lopulta vaikuttaa siihen. Uskomatonta kyllä, lapsen kanssa voi myös retkeillä, matkustella, suunnitella viikonloppureissuja.. :)

– kodin ja auton pitää olla tarpeeksi isot, ei saa olla mitään esillä mitä lapsi voi vahingossa syödä tai johon voi satuttaa itsensä
–> Tämä on osaltaan kapitalismin ja kulutusyhteiskunnan luomaa harhaa sekä painetta siitä millaista ”pitäisi” olla. Pieni lapsi ei tarvitse paljoa, tärkeintä on vanhemman läsnäolo, turva ja rakkaus. Kasvaessaan toki, lapsi tarvitsee tilaa, mutta en näe tätä asiaa minään hirveänä kilpavarusteluna. Lapsi mukautuu niihin puitteisiin, mitä kullakin vanhemmalla on tarjota. Olen nähnyt onnellisia 6 hengen perheitä pienissä kolmioissa, ja onnettomia yhden lapsen perheitä monen sadan neliön omakotitaloissa. Kodin ”babyproofing” on varmaan sitä luontaista vanhempien varautumista lapsen tuloon, mutta itse näen tämänkin valintana. Lapset myös selviävät yllättävän hyvin pikku muksahduksista ja kuhmuista, joten joka kulmaa ei tarvitse pehmustaa. Lapsi oppii kyllä talon tavoille ja siihen, mihin saa /ei saa koskea. Ja jos et missään nimessä ole valmis siirtämään sitä veitsitukkia tai myrkkymurattia lattialta lapsen ulottumattomiin, voit olla jälleen askeleen varmempi siitä, että lapsettomuus on sinulle oikea ratkaisu :)

– aina pitää olla kaikkea saatavilla, mitä jos haluaisin vain jokin ilta rentoutua
–> Tässä näen isona apuna jaetun vanhemmuuden sen eri muodoissaan, koska vanhemmilla pitää myös olla omaa aikaa. Yksin lapsen kanssa ilman tukiverkkoja olisi varmasti aivan todella rankkaa, mutta tällöinkin lapsen voi ennen pitkää opettaa viihtymään hetken yksin, menemään kavereiden kanssa, tai harhauttaa vaikka sitten sillä taikaruudulla sen verran, että pystyy ottamaan pienen hengähdyshetken itselleen kun lapsi on kiinni piirretyissä/peleissä. Myös lapselle tekee hyvää osata rauhoittua eikä koko ajan olla täysi hulina päällä, joten ajatus jatkuvasta aktivoinnista, ”kaiken saatavilla olemisesta” on myös mielestäni hieman hassu. Eikö lapsen kanssa voisi rauhoittua ja tehdä rentouttavia asioita?

– Ylipäänsä matkustaessa lapsi otettava kaikessa päätöksenteossa huomioon; matkakohde, rattaat vai ei, jaksaako se, onko liian kuuma/kylmä, koko ajan oltava tarpeeksi evästä, mitä voi/tykkää syödä, päiväunet, voinko itse ottaa edes yhtä drinkkiä, rutiinit sekoittuu.. tosi rentouttavaa lomailua siis..
–> Matkustamisesta puhuinkin jo tuolla aiemmin, mutta suunnittelethan matkaa myös ystävien/puolison perheen / muiden matkakumppanien kanssa niistä lähtökohdista, mitä kukakin voi ja jaksaa tehdä? Iäkkään äidin kanssa ei lähdetä ehkä vuoristovaellukselle, eikä allergisen ystävän kanssa eläinfarmille. Varustaudut itse kohteen sään mukaisesti, onko se sen isompi asia ottaa lapselle sään mukainen varustus mukaan? Itse näen nykyään asian niin että lapsi on yksi perheenjäsen jonka tarpeet otetaan yhtä lailla huomioon yhteisiä juttuja suunnitellessa, eikä siten että on aikuiset ja sitten lapsi ”taakkana” kaiken päällä. Lapsen kanssa voi matkustamisesta avautua myös aivan uusia puolia, sillä he huomaavat ympäröivästä maailmasta paljon sellaista, mihin aikuinen ei kiinnitä huomiota. Alkoholin käyttö lapsen läsnäollessa on jokaisen vanhemman oman moraalikompassin varassa, itselleni yhden drinkin tai ruoan kanssa viinin ottaminen ei olisi ongelma vaikka lapsi samassa pöydässä istuisikin. Uskon myös että omien tukiverkkojen kanssa meidän olisi mahdollista järjestää myös ihan vaan aikuisten reissu joskus – jolloin lapset jäävät vaikka isovanhemmille. Tämä toki riippuu jokaisen omista tukiverkostoista. Mutta enemmän omat ajatukset ovat kääntyneet siihen, että mitä sellaista todella on minne lasta ei voi ottaa mukaan? Iästä riippuen he kulkevat kyllä mukana niin eräretkillä ja luontokohteissa, kulttuuri- ja kaupunkilomilla, laivassa kuin kylpylässäkin. Ehkä se aikuisten K-18 maailma baareineen, kasinoineen ja bileineen on sitten se mistä pitäisi luopua, mutta nämä eivät omalla kohdallani ole pitkiin aikoihin enää kuuluneet muutenkaan kattaukseen. :) Keikoilla ja festareilla käyn, ja näistäkin uskon että pystyisin lapsen hoidon järjestämään – tai ottamaan muksun mukaan, monet festaritkin tarjoavat nykyään myös perheystävällisiä elämyksiä.

– ahdistaa, että miten kasvattaisin lapsen ns oikein: miten sille pitää opettaa kaikki asiat, että ei tulisi esim traumoja tai mielenterveysongelmia (tai voiko niiltä ylipäätään välttyä)
–> Tästä olen kanssasi edelleen samaa mieltä, miten on mahdollista että tuosta noin vaan jokaisella on oikeus lisääntyä eikä mitään velvollisuuksia siitä millainen kansalainen siitä kasvaa, miten se opetetaan tai miten taataan tasapainoinen ja hyvä lapsuus. Tämä huolestuttaa itseänikin, olisinko tarpeeksi osaava ja hyvä vanhempi kasvatustyöhön. Toisaalta tähänkin saa apua ja tukea neuvolan, päiväkodin, koulun ja eri järjestöjen (kuten esim MLL, heh ) kautta. Eihän kukaan ole valmis vanhempi ja tiedä kaikkea etukäteen.

– mitä jos lapsi sairastuu? haluanko ottaa sitä riskiä, että lapseni on sairas ja ottaa elämän tehtäväkseni hänen hoitamisensa
—> Tässä samaa pohdintaa kuin tuolla aiemmin kysymyksessä jatkuvasta huolehtimisesta ja terveydestä. Me emme voi sanella, millaisen elämän saamme. Sairaus, onnettomuudet ja menetykset voivat tulla silti mukaan kuvioihin. Niiden kanssa joko pärjää, tai ei. Itse olen toistaiseksi löytänyt voimavarat ja selviytymiskeinot elämässä todella isoihin ja vaikeisiin asioihin, joten uskon että pystyn selviämään myös lapsen mahdollisesti mukanaan tuomien huolten taakasta. Apua on myös Suomessa saatavilla vielä kohtalaisen hyvin, joskin nykyisen hallituksemme ajaman politiikan myötä tunnustan, että huolehdin entistä enemmän lapsiperheiden, vanhusten, vammaisten ja muiden vähäosaisten selviytymisestä.

– kotityöt jäävät yleensä naiselle, samoin koko elämän organisointi ja arjen pyörittäminen
–> Tämä on kyllä jo myös omaa aikaansaannosta jos näin käy. Jos olet nykyajassa elävä moderni nainen tasa-arvoisessa parisuhteessa, miksi lapsen tulo taannuttaisi teidän suhteen dynamiikan jonnekin 1800-luvulle? Tästä selvitään keskustelemalla, asioista sopimalla ja suunnittelemalla. Meillä tilanne on jo nyt se että puolisoni kokkaa ja käy kaupassa, minä taas vastaan kodin siivoamisesta. Epäilen, etteivät nämä kummallekin rutiiniksi muodostuneet arjen asiat muuttuisi vain siksi että lapsi tulee elämään mukaan.

– lapset sotkevat, huutavat, itkevät, oksentavat, ripuloivat, repivät, eivät tottele ja sun pitää kestää ja hoitaa se kaikki väsymättä vuoden jokaisena päivänä koska olet heidän elämänsä tärkein henkilö ja tukipilari josta kaikki riippuu
–> Jep, totta. Lapset eivät vielä osaa olla yhtä siistejä kuin aikuiset. Mutta he oppivat. Lapset oppivat myös käytöksen malleja vanhemmilta, jota heidän oma luonne ja temperamentti maustaa. Jos perheessä on ratkottu asiat huutamalla ja raivoamalla, ei lapsi opi muuta toimintamallia. Kuvailet tässä mielestäni sitä pahinta kauhukuvaa lapsesta, mutta eiväthän hekään ole tätä jatkuvasti 24/7. Kaikilla meillä on huonoja päiviä ja vatsatauteja. Haastavissa hetkissä on myös toisaalta vahvasti läsnä se vanhemmuuden ydin, olla tukena, kun harmittaa, kestää se kiukku ja kasvamisen vaikeus, mutta myös tarjota se turvallinen alusta kasvulle ja tunteiden näyttämiselle, ja saada sen pienen ihmisen rakkaus ja luottamus. Puuttuisin vielä myös siihen siihen ajatukseen, että tarvitseeko vanhemman kestää se kaikki väsymättä? Ei mielestäni. Vanhemmalla on oikeus olla väsynyt, ja ilmaista se. Tässä kumppanin tai muun tukiverkon tuki voi olla jälleen se korvaamaton apu. Jossain määrin uskon edelleen siihen ajatukseen että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Yksin kaikesta selviäminen on aikamme trendi, mutta lasten hankkimiseen en ehkä lähtisi yksin – ja jos jostain syystä jäisin yksin lapsen kanssa, uskon, että löytäisin kyllä apua ja keinot että selviäisimme. Vanhemmuudesta on myös viime aikoina alkanut vauhdilla karisemaan se täydellisen suorittamisen kiiltokuva myös mediassa, ja hyvä niin. Kaikilla on sotkuisia koteja täynnä parittomia sukkia ja puoliksi syötyjä murokulhoja. Se on ihan ok. On ihan ok olla välillä väsynyt, menettää hermot, ja kiukutella kuin (tadaa!) pikkulapsi. Mutta aikuisen tehtävä on myös osata pyytää ja antaa anteeksi, sopia, rauhoitella, ja lohduttaa.

– Nämä kaikki ovat todella realistisia pointteja, joita lapsellisena tulee eteen. Mitä saan vastineeksi?
–> Hmm, en ole varma onko kaikki TODELLA realistisia pointteja, mutta mahdollisia kyllä. :) Siihen en vielä osaa vastata mitä voi saada vastineeksi, mutta nimimerkki Tassu kirjoitti kauniisti siitä, mitä perhe-elämä on hänelle tuonut tullessaan. Sen verran osaan kuitenkin jo samaistua, että kun siskontyttöni saapui elämääni, koin jotain sellaista syvää yhteyden tunnetta, mitä en ole aiemmin muiden lasten kanssa kokenut. Tämä on todellakin meidän suvun pienin uusi tyyppi, minun sukua, minä olen tämän ihmisen täti. Hänen kasvuaan on ollut hauska seurata ja huomata, että noita lapsettoman näkökulmasta niin pelottavia asioita, kuten sotkua, kiukkua ja asioiden hankalaa järjestelyä, on ainakin heidän perheessään ollut mielestäni yllättävän vähän tai se on hoitunut kuitenkin melko vähällä vaivalla. Se lapsi sujahtaa perheen elämänrytmiin kyllä, kuten sanoinkin, heilläkin toinen vanhempi on vuorotöissä ja toinen tekee osittain reissuhommia. Ja ihan normaalia arkea elävät. Jokainen perhe elää myös oman näköistään elämää, ei sen sinun elämän tarvitse muuttua miksikään 8-16 prismaperhearjeksi, jos se ei tunnu sinusta hyvältä. Sinun ei tarvitse uhrata ja unohtaa itseäsi kokonaan lapsen takia, vaan lapsi voi tulla osaksi elämääsi täydentämään sitä palettia, mitä elämältäsi haluat. Lapset jaksavat myös aina innostua ihan hulluistakin jutuista, suhtautuvat uteliaasti ja avoimesti maailmaan, eikä heillä ole aikuisten kyynisyyttä, huolta ja tympeyttä. Kyllä se myös lämmittää mieltä, kuinka paljon nelivuotias voi odottaa ja innostua kun täti tulee käymään. Se, kun tajuaa, että en ole yhdentekevä ihminen hänelle vaan lapsi todella toivoo näkevänsä minut ja selittää innoissaan mitä kaikkea on tehnyt ja oppinut sinä aikana kun ei olla nähty. Siinä myös kytkeytyy jotenkin todella tiiviisti ajan kulkuun, kasvuun ja kehitykseen, sekä varmaan sitten itse elämään kiinni, kun seuraa pienen ihmisen puuhia ja touhuaa sen kanssa kuravellipuuroja ja ihmettelee kevään ensimmäisiä pörriäisiä.

Tässä ei nyt ollut tarkoitus kumota Velan ajatuksia tai luoda vastakkainasettelua, vaan tuoda esille sitä, miten omakin mieli on muuttunut muutamassa vuodessa ja miten ne asiat, jotka on ennen vaikuttaneet ehdottomilta esteiltä lasten hankkimisessa, näyttäytyvät nyt, kun asiaa on alkanut harkitsemaan. Vielä vastauksena keskustelun avaukseen:
Mikä auttaisi tekemään päätöksen siitä, haluaako vanhemmaksi vai ei?
Enemmän perhe-elämän positiivisia asioita näkyville mediaan ja yhteiskuntaan, parempaa tukea perheille ja lapsille yhteiskunnan taholta, lapsivihamielisen kulttuurin kääntäminen lapsipositiiviseksi. Esimerkiksi loputon lapset ravintolassa tai lapset julkisilla paikoilla – keskustelu ja ihmisten yleinen suhtautuminen lapsiin. Nämä ovat hyvin kulttuurisidonnaisia asioita, Suomessa valitettavasti melko negatiivissävytteisiä.

Alueelle ‘Haluanko vanhemmaksi?’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.

Takaisin ylös