Tulin äidiksi kun aloin seurustella miehen kanssa, jolla on lapsi. Oikea äiti on olemassa, mutta hän on kykenemätön huolehtimaan lapsesta, tai paremminkin haitaksi lapselleen.
Pojalla on traumaattisia kokemuksia äidistään ja niitä puidaan psykologilla ja neuvolassa. Silti äiti on hänelle äiti. Hänen äitinsä on hänelle rakas ja hän tahtoisi tavata äitiään. Hänen äitinsä rakastaa häntä, mutta on järjestänyt asiat niin huonolle mallille, ettei ole tavannut poikaansa pian vuoteen ja toivoa tapaamisten järjestämisestä ei ole. On raastavaa vastata pojalle, että en tiedä, koska hän saa tavata äitiään.
Poika kutsuu minua nimeltä näin meidän kesken. Muille lapsille ja aikuisille hän käyttää äiti-sanaa puhuessaan minusta ja oikeasta äidistään hän puhuu aina käyttäen hänen nimeään. Luulen, että hän on niin vieraantunut äidistään, ettei äiti-sana enää tunnu oikealta.
Biologisilla vanhemmilla on yhteishuoltajuus, vaikka se ei näy missään millään tavalla. Äiti ei ole osa arkeamme, hän ei kysy mitä hänen pojalleen kuuluu. Päinvastoin hän on tehnyt elämästämme hankalampaa ja pistää vastaan aivan käsittämättömissä asioissa. Hän muun muassa suuttui minulle siitä, että pyysin isovanhempia olemaan ryyppäämättä kun heidän lapsenlapsensa on siellä yökylässä. Hänen mielestään isovanhemmilla on oikeus alkoholisoitua ihan milloin haluavat.
Käytännössä minulla ei siis ole mitään oikeuksia poikaan. Päiväkodissa sopimuksen tekevät vanhemmat, ei se toinen turvallinen vanhempi. Minulla ei ole oikeuksia Wilman käyttöön, koska ei ole minun lapseni. Minä olen yksi ihminen listalla ”saa hakea lapsen päivähoidosta”. Kirjoitin vanhempien yhteystietoluetteloon, että olen äiti. Ehkä se on väärin. Mutta on sekin niin väärin, että minä herään öisin lohduttamaan painajaisten jälkeen, minä asetan säännöt, minä teen ruokaa, vien temppukouluun, otan vastaan kiukkupuuskat, mielenterveysongelmat… Mikä minä silloin olen, jos en äiti.
Rakastan poikaa yli kaiken. En mistään hinnasta vaihtaisi tätä perhettä mihinkään. Ja kun keskustelimme jotain kaavaketta varten siitä, onko minulla lapsia ja sanoin että ei, niin poika suuttui, että kyllä hän on minun lapseni. Ja kyllä minäkin kutsun häntä pojakseni, vaikka ymmärrän, että hänellä on äiti. Minusta meitä äitejä on kaksi. Se on vaan tosi vaikea asia kokonaisuutena. Miten kasvaa yhtäkkiä äidiksi ja sitten löytää se raja äitiyden ja äitinä olemisen väliltä. Haluaisin, että poikani äiti tulisi terveeksi ja pystyisi vielä joku päivää vaikka tulemaan meille kylään ilman, että kenenkään tarvitsee pelätä. Tahtoisin, että voisimme elää onnellisena ilman katkeruutta ja huolta.
Pelkään pahoin, että sitä päivää vaan ei tule koskaan, jos minunkin hermoni pettävät. On ikävää katsoa sivusta, kun lapsen äiti lähettää kiusaamis- ja uhkailuviestejä isälle. Miten ihmeessä kukaan on selvinnyt tästä äitiyden muodosta, jossa et saa olla äiti ja silti sinulta vaaditaan enemmän kuin äidiltä.
