Oltiin yli 10v naimisissa, päätettiin sitten että lapsi on tervetullut. Raskausaika oli ihana synnytys karsea, meni kauan että pääsin siitä yli. Papereissa lukee että kaikki ok, silti kaikki ei ollut ok. imetysongelmat arkea meillä monta kuukautta. Mieheni isä on sairas tunne-elämältään ja vauva uutinen oli aivan mahtavaa hänelle. Kun vauva syntyi ja hän sai huomata, että meillä on oma pikkuinen perhe, jonne ei joka viikko voikkaan tulla tupsahtaa sai vihan päälle. erään kerran kun oli tarkoitus jutella(häntä vaivasi asia ja soitteli jatkuvasti) hän huusi,kirosi ja haistatteli meidän kotona oman lapsen lapsensa kuullen ja nähden se oli liikaa. Vaikkei sen jälkeen ole tarvinnut häntä katsella niin se jäi vaivaamaan. Millä oikeudella lapsen pappa kohtelee meitä, joiden elämä on heittänyt muutenkin kuperkeikaa tekee noin? Ja tapahtuman jälkeen myös mummo alkoi vältellä. Tähän päälle oma stressaus kodin siisteydestä ja siitä olenko hyvä äiti. En osaa mennä muottiin jossa olen pullalta tuoksuva äiti, joka hymy korvissa pälisee hiekkalaatikon reunalla kuinka on energiaa tehdä sitä ja tätä ja vielä käydä jumpassakin! Rakastan miestäni ja lastani, mutta vertaistuen puute, hoitoavun saamattomuus ja perheen ulkopuolelta tulevat paineet ajavat välillä itkuun. Joskus on päiviä että tunnen olevani vain äiti, joka tekee kotitöitä- ei muuta. missä on se vähän yli 30 nainen,vaimo?Onko tuntemukseni normaaleja vai jotain synnytyksen jälkeistä masentuneisuutta?Ennen oli suunnitelmia tulevaisuuden suhteen, nyt ei mitään eletään vaan päivä kerrallaan.Haluaisin tuntea sen äitiyden, josta kerrotaan että kun vauva laitettiin rinnan päälle synnytyksen jälkeen ja ah, kuinka söpöä ja ihanaa kaikki olikin. Onko se vain satua? haluaisin ehkä toisen lapsen mutta pelkään että meneekö samalla tavalla vauva aika väsymyksen sumussa ja epäjärjestystä siivoillen. hmm…
Tuttuja tunteita esikoisemme vauva-ajalta.Täysin toivottuna syntynyt tyttönen, mutta äitiyden onnen sijasta merkillinen ahdistus koko ajan päällä.Eikä sitä oikein kehdannut kellekään kertoa, koska vauva oli terve ja kaikki näytti hyvältä.Sinulla on vielä lisäahdistuksena tuo lapsen isänisän sairas käytös. Tiedätte sentään, että vika on hänen sairaudessaan, eikä ilmeisesti puolisollakaan ole voimia tarpeeksi.
Toivottavasti olet löytänyt juttukumppaneita, ja että miehesi pystyy ”päästämään” sinut välillä yksin käymään jossain.
Sääli tietty, jos teillä ei ole lähellä rinkiä, joka mahdollistaisi kahdenkeskisen olon.
Esikoisestamme opin nauttimaan oikeastaan vasta kun sai selvästi kontaktia ts. yli puolivuotiaana ja nyt hän on isosisko 2vuotiaana ja vauva 3k kuukautta, tuntuu paljon helpommalta ja rennonmalta nyt, vaikka lapsia on kaksi.
Toivon sinulle samaa, rentoutta kodinhoitoon ja mahdollisuutta löytää onni arjesta.
Moikka, tuli mieleeni tunnemyrsky kolmen vuoden takaa. Toivottu , suloinen tyttömme ja minä, joka en pystynyt nauttimaan äitiydestä, vaan olin koko ajan vähän pihalla ja tunsin olevani väärässä roolissa. En kehdannut kenellekään asiasta puhua, sillä ulkoisesti kaikki oli ok. Tilanteessasi on vielä tosi ikävä sairaan isoisän ja uupuneen isoäidin tilanne. Toivottavasti miehesi nauttii lapsesta ja antaa sinulle mahdollisuuden rentoutua joskus ilman vauvaa. Kesti noin puoli vuotta, ja elämä alkoi tuntua rennommalta, ja nyt , toisen lapsemme ollessa 5 kk , ja esikoisen vähän yli 2 vuotias, tuntuu, että on paljon helpompaa, kuin esikoisen vauva-aikana koskaan, vaikka huisketta riittää. toivon, että olet löytänyt tukihenkilöitä/kavereita. Mainiota syksyn jatkoa.