Mitä tehdä, kun nuori kieltäytyy avusta?
Hei, meidän 14-v tytär viiltelee itseään. Aluksi ranteisiin, mutta nyt jalkoihin, kun ne ovat enemmän piilossa. Saatiin lähete nuorisopsykiatrialle, käytiin kerran. Tytär ilmoitti, että ei halua eikä tarvi apua. Meille vanhemmille sanottiin, että tyttöä ei voi pakottaa käymään. Viiltely ei kuulemma ole merkki itsetuhoisuudesta, vaan oire ahdistuksesta tms.Jos se olisi itsetuhoisuutta, niin voitaisiin pakottaa hoitoon. Mutta kun ei ole niin ei voi pakottaa. Jälkiä tulee kuitenkin koko ajan enemmän ja ne syvenevät. Kouluterveydenhoitajaa pyysimme kiinnittämään asiaan huomiota siten, että hän tarkastaisi jäljet, antaisi jotain neuvoja mahd. tulehdusten varata ym. ja jos ei muuta niin antaisi ohjeita tai numeroita, mistä tyttö voi ihan itsekin tarvittaessa hakea apua kun tuntuu että vanhempien tarjoama apu menee kuuroille korville.Terveydenhoitaja sanoi, ettei asia kuulu kouluterveydenhuollon piiriin eikä hän voi siksi asiaan puuttua. Onko todellakin niin että ainoa apua tässä tilanteessa on se, kun lääkäri tikkaa jäljet? Sitten kysytään tytöltä, että haluaako apua. Tyttö sanoo, että ei halua. Sitten taas kotiin ja kohta uudestaan lääkäriin? Eikö tytölle tosiaankaan saa mistään apua?
Viiltely voi tietysti olla vain vaihe, mutta onhan tilanne vakava, varsinkin, jos se on pahenevassa vaiheessa. Tahdosta riippumattomaan hoitoon ei tytärtäsi todennäköisesti saa (niin kuin teille oli jo kerrotukin), sillä muut mielenterevyspalvelut luetaan riittäviksi ja varsinaista itsetuhoisuutta ei ole. Avun vastaanottaminen on siis hänestä itsestään kiinni. Oletko puhunut tytön kanssa ja koittanut rakentaa luottamuksellista suhdetta, jotta hän kuuntelisi huoltasi? Ehkä voisit kysyä, miksi hän ei halua mennä hoitoon? Nykyään on myös paljon netissä olevia palveluita, kysy-vastaa palstoja, auttavia puhelimia ym., joista voisi ehkä hakea apua, jos ei halua kohdata ammattihenkilökuntaa kasvokkain? Esimerkiksi nuortenelama.fi -sivustolta löytyy sekä vapaaehtoisten voimin pyöritettyjä keskusteluita että linkkejä muille auttaville sivustoille.
Jaksamista sinne!
Viiltely on valitettavan yleistä, mutta siihen on aina suhtauduttava vakavasti. Se on harvoin itsetuhoista, mutta se kertoo nuoren syvästä pahasta olosta ja ahdistuksesta. Viiltely on keino siirtää sietämätön psyykkinen kipu kehoon. Se yleensä helpottaa hetken, mutta jälkiolo on kahta kauheampi.
Voit halutessasi soittaa MLL:n maksuttomaan vanhempainpuhelimeen 0800 92277 (maksuton, päivystysajat netissä) tai kirjoittaa MLL:n Vanhempainnetin kautta meille kirjeen. Saat vertaistukea ja konkreettista apua ja neuvoja, miten edetä.
En jättäisi asiaa tähän; tyttärelläsi on todella paha olo, ja apua on saatavilla. Käsittelemättömänä ongelmat yleensä vain syvenevät ja siirtyvät eteenpäin jopa aikuisuuteen asti. Olethan rohkeasti yhteydessä meihin, kouluun, terveyskeskukseen tai yksityiselle lääkäriasemalle esim. psykologille tavoitteena saada tyttäresi avun piiriin.
Hei!
Niin se varmaan on, että fyysisellä kivulla tainnutetaan jotain muuta kipua (ahdistusta). Harrastaako tytär liikuntaa? Saisitteko hänet jollain keinolla rasittamaan itseään fyysisesti niin, ettei jaksaisi pohdiskella liikoja?
Neuvo on valitettavan simppeli, mutta luotan ”pään hoitamiseen” fyysisellä työllä. Nykyään kun sitä lajia on vähemmän tarjolla, käy liikunta korvikkeeksi.
Terveydenhoitaja ei voi mielestäni kieltäytyä auttamasta, sillä nuoren kokonaishyvinvointi kuuluu kouluterveydenhuoltoon.
Ymmärrän hyvin teidän vanhempien huolen. Koettakaa jaksaa olla kärsivällisiä.
Meillä on 15-v tytön kanssa sama tilanne. Viiltelyä, pahaa oloa, ahdistuneisuutta. On käynyt kuraattorin puheilla, mutta ei kuulemma tarvitse muiden apua. Ei halua puhua asiasta meidän vanhempienkaan kanssa. Pelkään, että velloo itsetuhoisissa ajatuksissa.
Todella avuton olo, kun ei tiedä miten auttaa häntä, ennen kuin on myöhäistä!!
Meillä poika viilteli itseään ja kävimme nuorisoasemalla muutaman kerran. Poika itse ei kokenut tarvitsevansa tätä keskusteluapua. Viiltely kuitenkin jatkui. Pyysin poikaa käymään keskusteluissa edes ”minun mieliksi”. Näin kävi muutaman kerran. Sinnikkäästi seurasin vointia, kyselin ja ehdottelin muita tapoja helpottaa ahdistusta, mm musiikkia ja kirjoittamista. Sovittiin myös että kun paha olo iski yleensä yöllä, hän tulee ja herättää minut ja minä lupasin olla ja istua vieressä, mutta hiljaa. Pyysin näyttämään kädet säännöllisesti ja jos oli viiltoja, keskusteltiin että miksi. Näin edettiin, uupuneina, välillä takapakkia välillä edistymistä. Nyt on tilanne se, että ei ole pitkään aikaan viiltänyt itseään ja kertoi muutama päivä sitten, että oli tullut halu viiltää, mutta oli päättänyt ettei tee sitä. Voimia tämä vaatii ja koko ajan on pelko, että milloin taas alkaa. Mutta pakko olla toivoa. Ja tämä viiltely ei ole meillä tabu.
Hei!
Kaikille viiltelijöiden läheisille ja myös viiltelijöille itselleen suosittelen tänä syksynä ilmestynuttä kirjaa ’Vapaaksi viiltelystä’. Kirjoittaja on Katja Myllyviita ja kustantaja on Duodecim. Kirja on asiallinen, ei mitään hokkuspokkus huuhaata, vaikka se onkin itsehoito-opas. Se auttaa ymmärtämään, mistä viiltelyssä on kyse ja miksi siitä on niin vaikea luopua. Siinä on runsaasti harjoituksia, jotka auttavat pääsemään eroon riippuvuudesta. – Jos viiltelijä ei suostu lukemaan, voi kirja auttaa ainakin ahdistuneita ja itsensä avuttomiksi tuntevia läheisiä.