Miten korjata ja antaa itselleen anteeksi vanhat ylilyönnit?

Nimetön

Esikoiseni on 5-vuotias. Olin hänelle mielestäni oikein hyvä äiti ensimmäiset pari vuotta. Sitten alkoi pilkahdella lapsen oma tahto, minun raskausuupumus, hormonit, väsymys, pelko tulevasta kahden lapsen kanssa, ja sitten se vauvavuosi masennuksineen ja vastaamattomine avunhuutoineen. Oma keinottomuus, esikoisen haastava temperamentti ja kapea mukavuusvyöhyke joka tuntui vääntävän minua solmuun kerta toisensa jälkeen. Päättäväisyyden ja johdonmukaisuuden tilalle tuli vallankäyttö ja raivarit :( Itkettää kun ajattelenkin jotain ylilyöntejäni, siis esimerkiksi sitä että pidän sängystä poukkoilevaa taaperoa vieressäni väkisin sängyssä kovin ottein (muka päiväunille nukahtamassa, hah!), huudan ihan kohtuuttomasti, puen tai talutan lasta riuhtoen, pidän jotain unikoulua ilman varoitusta ja kylmäkiskoisesti käyttäytyen. Ikinä en uhannut jättää, en haukkunut, mutta en ollut turvallinenkaan. En hallinnut tunteitani. Varmaan valtaosa kommunikoinnista oli edelleen sellaista kunnioittavaa ja rakkaudentäyteistä ja pyysin anteeksi virheitäni, mutta koen että ylilyöntejä tuli kuitenkin liian usein ja ne oli liian rankkoja jotta lapseni kokonaiskuva olisi maailmasta olisi voinut säilyä riittävän turvallisena. Hain apua, aika tuloksetta, minua ei kuultu neuvolassa ja auttaviin puhelimiin soittelu auttoi tyyliin muutaman tunnin. Puoliso paheksui raivareitani mutta piti kuitenkin avun hakemista liioitteluna, minun olisi pitänyt ”vain rauhoittua”. Voi kunpa olisinkin osannut!

Nyt on ollut vuoden, pari parempaa. Nyt vasta, kun kuopus on siinä iässä kuin esikoinen oli hänen syntyessään, tajuan, miten kohtuuttomista asioista suutuin, miten paljon vaadin, miten se esimerkiksi riuhtoen pukeminen usein toistuvana oli väkivaltaa… miten hirveää ja, niin, turvatontakin se aika on ollut esikoiselle. Itkettää kirjoittaakin. Meidän arki on nykyään ihan jees, en ole täydellinen ja osaan edelleen korottaa ääntäni, mutta en enää kilaroi niin että kokisin siihen tarvitsevani apua ja uskon että nykyinen arki on lapsilleni hyvää ja turvallista. Mutta voimavarojani ja sitä arjen leppoisaa tunnelmaa syö edelleen syyllisyys omasta aiemmasta käytöksestäni ja siitä mitä se mahdollisesti on tehnyt tuolle lapselle, miten ikinä voin korvata ja korjata aiheuttamani vahingon? Tarkkailen hänen käytöstään, tulkitsen kaikki haasteet ja hankaluudet omaksi syykseni, mikä vaikeuttaa taas sitä rauhallisesti suhtautumista kun lapsi raivoaa, takertuu tai jotain muuta. Yritän ehkä liikaa, yritän saada lasta puhumaan kanssani tunteista, on vaikea aina arvata missä menee painostuksen raja. Oikeasti hänessä tuskin on mitään ”tarkkailtavaa”, hän on ihana, pärjäävä yksilö, ei nujerrettu eikä hyökkäävä, eikä hänellä ole mitään käytösongelmaa tms. mistä oikeasti pitäisi olla huolissaan.

Miten voin ikinä antaa itselleni anteeksi? Miten voin ikinä ajatella olevani tuon lapsen rakkauden arvoinen? Ja ennen kaikkea, jos lapsellani on ristiriitainen kiintymyssuhde, miten korjaan sen?

En kaipaa päänsilitystä, mutta antakaa vähän armoa, olen varmasti itseni julmin tuomari.

T. Hiljainen hilja (kyynel silmässä, taas…)

Nimetön

Saman syyllisyyden kanssa olen minäkin painiskellut. Tuntuu hirveän pahalta tietää toimineensa vastoin parempaa tietoaan. Sillä hetkellä, kun on lapselle epäreilu, tuntuu pahalta ja jälkeenpäin tuntuu pahalta.

Päänsilitystä et pyytänyt, mutta silti se, mitä haluan sanoa on tätä monesta muustakin tuutista tuttua: mennyt on mennyttä, sille ei voi enää mitään. Se, että hyväksyt tosiasiat ei tarkoita, että olet ylpeä siitä, miten olet toiminut tai et haluaisi muuttaa mitään. Asia vain nyt on niin, että vaikka mennyttä haluaisi muuttaa, siihen ei kukaan pysty. Siispä nyt ja tästä eteenpäin: iloitse siitä, että nyt menee paremmin. Iloitse ja nauti siitä, että ymmärrät tilanteen ja jaksat nyt paremmin. Huomaa se tosiasia, että olet itse kasvanut ja saanut ymmärrystä olla entistä parempi vanhempi ja huomaa se, että lapsesi on kunnossa ja luottaa sinuun.

Itse olen ainakin todennut, että mitä enemmän keskityn miettimään, mikä kaikki meni pieleen joskus, sitä vähemmän iloa minusta on lapselle tai kenellekään muulle nyt. Kokemuksista kannattaa oppia, jotta ei toistaisi samoja virheitä, mutta yhtä lailla kannattaa iloita siitä, mikä on mennyt hyvin.

Unohtaa ei ehkä voi, mutta huomion voi suunnata nykyhetkeen. Tsemppiä sinulle!

Nimetön

Kosketti todella lukea viestisi ja siinä oli paljon tuttua. Minulle itselle on ollut tärkeää ymmärtää, että pakahduttava, musertava häpeä ja syyllisyys ovat itseasiassa oman sisäisen lapsen tuskaa, siis kaikuja OMASTA lapsuudesta ja sen vahvasta leimasta, että olen vääränlainen ja paha. Olen vahvistanut itseäni sanomalla ääneen, että en ole enää lapsi enkä enää koskaan hylkää itseäni. Itse asiassa voin aikuisena valita ARVOSTAVAN näkökulman niitä pakahduttavia tunteita, joita en voinut lapsuudessa koskaan tuntea ja ilmaista,(koska vanhempani eivät olisi sitä kestäneet).

Luonnollisesti myös aikuinen minussa on tuntenut syyllisyyttä siitä, että olen haavoittanut omaa rakasta lasta. Mutta ko. tunne ei ole musertava, vaan kertoo vastuullisuudesta ja motivoi antamaan lapselle korjaavia kokemuksia. ja näitä lapset, luojan kiitos, tarjoavat aina yhä uudestaan.

Tuntui hyvältä se, että olet kiinnostunut lapsesi tunteista. Niille on syytä olla avoin:, nimetä ja arvella tunteita. Kun sen tekee rauhallisesti, sellaisissa tilanteissa, kun joutuu tekemään toisin kun lapsen toive selvästi olisi ja/tai hän ilmeillään ja olemuksellaan viestii, että nyt hänestä tuntuu pahalta, toimii vastuullisen vanhemman tavoin. Ja jos lapsi ei halua kertoa tunteistaan, se on ihan OK. sillä kertaa oli riittävää, että sinä pysähdyit hetkeksi kuuntelemaan häntä, tarjoten mahdollisuutta.

Kaikkea hyvää Sinulle

Nimetön

Hei,
tuskin löytyy äitiä joka ei jossain vaiheessa kokisi olleensa ihan hirviö. Me äidit olemme niin ankaria itsellemme ja kannamme vuosikausia tekemisiämme emmekä pääse niistä yli.

Lapset ovat kyllä vahvoja ja jos perus hoito: koti, ruoka ja perusturvallisuus on pääsääntöisesti kunnossa, en olisi huolissani.

Kerrot, että lapsi pärjää hyvin ja reipas. Siinä oli riittävästi todistetta, että lapsella on asiat hyvin.
Lapset ovat melko huonoja puhumaan tunteistaan, koska elävät niin hetkessä. Se että lasta painostaa puhumaan tunteistaan tai antamaan kommentteja kokemuksistaan, voi aiheuttaa lapselle pelon tunteita.

Et kerro, kuinka paljon sinulla on omia harrastuksia tms. Usein me äidit elämme hieman liikaa lastemme kautta ja unohdamme itsemme. On hyvä, jos pääsee harrastuksiin tai muuhun mieluiseen puuhaan kodin ulkopuolella.

Jos sinulla on mahdollisuus vielä käydä jonkun ammatti ihmisen kanssa keskustelemassa, se varmasti keventäisi oloasi. Minusta esim sosiaalihoitajan kanssa keskustelu voisi auttaa. Hän myös voi ohjata eteenpäin, jos näkee hyväksi.

Jos jaksat lukea aiheesta kirjoja esim Valtavaaran Ainako anteeksi tai Huolena huolehtiminen ovat hyviä. Voit hyppiä uskontoon liittyvät osuudet yli.

Ota katse rohkeasti eteenpäin ja nauti lapsistasi. Olet varmasti ollut heille riittävän hyvä äiti.

Nimetön

Hei! Et varmasti ole ainoa, joka potee syyllisyyttä nuista asioista. Minusta tuntuu välillä että tähän äitiyteen liittyy koko ajan syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä että aina voisi tehdä asiat paremmin, eikä osaa olla tyytyväinen siihen riittävän hyvään. Siten tietenkin ne tilanteet joissa kokee toimineensa väärin. Itsekin olen huomannut suuttuvani kohtuuttomasti lapselleni juurikin niistä asioista joita ei omassa lapsuudessani katsottu hyvällä. Varsinkin kun on väsynyt ja stressaantunut on entistä vaikeampi toimia niinkuin vanhemman ehkä kuuluisi.

Hyvä merkki on se että huomaa toimineensa väärin ja edes tuntee syyllisyyttä. Luin joskus jostakin että myös lapsen on hyvä nähdä vanhemman ”inhimillisyys” ja erehtyväisyys. Ei vanhempi ole mikään kone.

Ylilyöntejä on sattunut varmasti kaikille. Ole huoleti!

Nimetön

Kuin omasta kynästä?

Yksi äiti vaan

Hei!

Ihan kuin omasta näppiksestäni olisin kirjoittanut. Muistakaa äidit että apua on saatavilla esim. Maria-akatemiasta. Usein naisen viha ja muut ns. ”kielletyt tunteet” nousee pintaan kun naisesta tulee äiti ja lapset ovat pieniä. Tsemppiä kaikille. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty mutta ei kannata jäädä liikaa kiinni siihen mitä joskus menneisyydessä on tapahtunut.

Vastaa aiheeseen: Miten korjata ja antaa itselleen anteeksi vanhat ylilyönnit?
Huomioithan että keskusteluareenan viestit tarkistetaan ennen julkaisua. Periaatteiden vastaisia viestejä ei julkaista. Työntekijät moderoivat viestit kaksi kertaa viikossa, joten viestisi julkaisemisessa saattaa kestää joitakin päiviä.