Mitkä asiat ovat saaneet sinut epäröimään vanhemmuutta?
Onpa jotenkin lohdullista lukea näitä pohdintoja! Tuntuu, että olen nyt tullut siihen ikään (34), kun tämä teema ihan toden teolla lyö vasten kasvoja ja ei vaan voi välttyä tuntemasta sitä painetta ja niitä odotuksia tietyistä elämän merkkipaaluista, mitä perheen perustaminenkin edustaa.
Omat vanhemmat ikääntyvät ja olen ainoa lapsi, totta kai mietin suruissani että päättyykö meidän sukulinja nyt minun osaltani tähän ja että pääsevätkö vanhempani koskaan kokemaan isovanhemmuutta. Melkein kaikilla lapsuudenkavereillani on lapset hankittuna.
Minulla on myös taustaa mielenterveyshaasteiden (ahdistus, unettomuus) kanssa, ja itse asiassa viime syksystä lähtien unettomuus on ajoittain nostanut päätään rajustikin. Se ei ainakaan kannusta lapsen hankkimiseen! Vaikka toisaalta mietin, ovatko nuo vanhat haasteet nousseet käsiteltäviksi juuri nyt, valmistellakseen minua äitiyteen. Oon miettinyt, että minkä tason mielenterveyshaasteet ovat niin merkittäviä, että lapsia ei kannata siihen palettiin tuoda? Ja toisaalta, kuinka tasapainoinen tai zen kukaan ylipäätään pystyy tässä nyky-yhteiskunnassa olla? Kenelle on oikeus sanoa, että sinun ei kannata lisääntyä noiden haasteidesi vuoksi?
Olen parisuhteessa hyvän miehen kanssa, eli se puoli on kunnossa. Hän on myötämielisempi ajatukselle lapsesta. Toki hän ei varmaan ihan ymmärrä äidiksi tulon syvyyttä naisen näkökulmasta, ja minun pelkoani mielen järkkymisestä niin suuren muutoksen keskellä.
Joskus myös tunnustelen sitä ajatusta, että mitä jos antaisi olla. Hyväksyisi, että minulla ei tule olemaan omaa lasta. Varmaan voisin olla onnellinen eläintenkin ympäröimänä.
Jotain katkeruuttakin ilmassa on. Tuntuu epäreilulta, että joillekin päätös on niin luonnollinen, ja he eivät edes joudu miettimään samoja asioita kuin minä. Koen, että voisin parhaimmillani olla hyvin rakastava ja huolehtiva äiti. Mutta on seikkoja, minusta riippumattomia, jotka tekevät asiasta kompleksisen minulle.
Luin HS:n artikkelin, jossa oli haastateltu MLL:n asiantuntija Heini Björkiä ja viite tähän nettisivuun. Pakko oli tulla kommentoimaan, että KIITOS, juurikin näin. Ongelmana ovat jaksaminen, yksin jääminen, lasten turvattomuus tässä maailmassa, ja synnytystrauma – ei lapsilisän määrä. Myös koulukiusattuna mietin juurikin usein, että miten saisin suojattua lapseni siltä. Tänä päivänä lasten itseluottamusta runnotaan eri ruuduista jo pienestä pitäen ja digitaalinen media tuhoaa kehittyvien aivojen keskittymiskykyä jne.
Yksilökohtaisemmin. Taloudellisesti kaikki on minulla kunnossa, minulla on parisuhde, vakityö jne. Mutta ensimmäisen lapsen ensimmäiset vuodet olivat niin hirveitä, että tohdi lähteä toisen yrittämiseen. Selvisin hädin tuskin kirjaimellisesti hengissä niistä vuosista ja edelleen kamppailen jaksamisen kanssa kuukausittain.
En ole koskaan ollut mikään ”äiti-ihminen” eikä ollut koskaan mitään tosi voimakasta tunnetta, että lapsi puuttuu tms. Kun sitten 35v tulin raskaaksi, pelkäsin edelleen raskauden ja synnytyksen komplikaatioita, mutta erityisesti elämäni menettämistä. Raskaus menikin hyvin, mutta synnytyksestä jäi traumat, sairaalassa viis veisattiin toiveistani, pakotettiin esim. synnyttämään selällään eli kaikkein huonoimmassa asennossa. Opiskelijakätilön takia sain huonosti ommellun repeämän (joka vaivasi pitkään) ja kohtutulehduksen, johon määrätyt hevosantibiootit siirtyivät vauvaan tuhoten hänen suolistonsa oman elintärkeän mikrobikannan (uskoin, kun sairaalassa väitettiin, ettei ab mene maitoon). Vauvan ensimmäiset 9 kk olivat täyttä helv*ttiä, hän huusi kivusta väh. 2h välein. Neuvolassa vähäteltiin oireitamme ja väitettiin, että sellaista se on ”vauvat nyt vaan vähän itkee” ja ”kyllä imetyskipuun tottuu”. Mistään ei saanut apua. Koin, että minulta vietiin ihmisoikeudet, en saanut nukkua, en istua (vauvaa helpotti vain liike), syödä, juoda, koko ajan altistettiin melulle ja keho oli jatkuvassa hälytystilassa; edes vangeille ei saa niin tehdä. Minuuttisuihkuun pääsin joskus ja lenkille koiran kanssa (takaisintullessa vastassa oli kiukutteleva mies, että kun tämä huutaa sun perään). Meillä ei ollut turvaverkkoa (iäkkäät isovanhemmat) ja mieheni työhön kuuluu paljon pitkiä ulkomaan matkoja. Jäin yksin. Sairastuin uupumukseen ja masennukseen (ensimmäistä kertaa ikinä elämässäni minulla oli itsetuhoisia ajatuksia ja ironisesti ainoa asia, joka esti minua tekemästä mitään, oli lapsi, koska ei hänestä olisi kukaan pystynyt huolehtimaan jos en minä). Näiden uusimista vastaan joudun taistelemaan edelleen, jos elämään tulee isompaa muuta vastoinkäymistä. Lopulta löysin keskustelupalstoilta silent refluksin oireiston ja lamppu syttyi. Neuvolassa sanottiin, ettei sellaista ole olemassakaan. Onneksi löytyi lääkäri, josta saatiin apua lapselle. (Imetystuskat helpottivat, kun vahingossa toinen neuvolantäti kuuli itkuni ja tunnisti oireet.) Mutta se kuuluisa ”ihana vauvavuosi” oli minulta riistetty. Jäi myös täydellinen epäluottamus julk. sairaalaan ja neuvolaan. Lapsen psyykkeeseen jäi jäljet unenpuutteesta ja hän mm. pelkäsi selällään oloa ja nukkumista vielä pitkään sen jälkeen kun oireet olivat hellittäneet.
Vauvan terveyden kohentuessa ja iän lisääntyessä konkretisoitui vielä eri tavalla oman elämäni menetyksen pelon olleen aiheellinen. Olen paljon enemmän lapsen kanssa kuin mieheni, joten usein vain minä kelpaan, vain minun perääni huudetaan ja minulle kiukutellaan. Se olen minä, joka huolehdin kaikista lapsen asioista, talosta, perheen yhteisistä asioista ja siihen päälle vielä oma vaativa asiantuntijan kokoaikatyö. Se olen minä, jonka työ joustaa, kun lapsi ei voi mennä päiväkotiin tai kun häntä pitää viedä lääkäriin, minä joka muistaa lelupäivät, äitienpäiväkortit mummoille, minä, jonka pitää pyytää mieheltä lupaa (tai järjestää hoitaja) lähteä työmatkalle/harrastuksiin jne. jne. Koen, että mieheni elämään (työ, oma aika) lapsi ei vaikuttanut kuin 5%, kun taas minun elämääni vaikutus oli 95%. Mies ei myöskään ymmärtänyt ollenkaan, miksei ”seksuaalisuuteni” ollut ”vielä” ko. vuodenkaan jälkeen synnytyksestä palautunut. Olen miehelleni siis kyllä katkerakin näistä vuosista. En uskalla missään myöntää, että kadun äidiksituloa, mutta niin se on. Olen menettänyt oman elämäni päätösvallan. (Voisin olla mielihyvin isä kyllä.) Olen myös menettänyt pienet arjen luksukset: hiljaisuudessa ja rauhassa olo ilman että kukaan on minulta mitään vailla, viikonloppuna pitkään nukkuminen, kiirettömyys.
Töihin palatessa jouduin taistelemaan, että sain oman työni takaisin (enkä alempaa tehtävää), mutta asiantuntijatyön joustavuus auttoi kyllä elämän järjestelyssä. Työpaikkaakin olen vaihtanut, että sen puoleen uraan/urakehitykseen lapsi ei ole vaikuttanut.
Lapsi on nyt 4v ja on alkanut tulla ajatuksia, että haluaisin toisen lapsen. (mies on asiasta vihjaillut pidempään) Nämä ajatukset ovat kammottavan järjenvastaisia. Selviän hädin tuskin elämästä nytkään. Vauvan kanssa en selviäisi mitenkään. Mies ei ota kuuleviin korviinsakaan, että asioiden on muututtava, että toista voitaisiin edes yrittää (aikahan tässä loppuu kohta muutenkin kesken). Muistan edelleen ne pimeimmät hetket, kun kaikki toivo oli maailmasta viety pois enkä nähnyt mitään ulospääsyä. Muistan, kuinka itkin joka päivä. Minulla ei ole uskoa, rohkeutta, toivoa, toiseen lapseen.
35-v. eli pakko tehdä päätös. Puoliso haluaa perheen. Ongelmia:
1) Talous
– Velat
– Veloista johtuen tuntuu, etten ole nytkään päässyt elämään oikeaa elämääni. Kuinka paljon tämä hankaloituukaan lisää lapsen myötä?
– Puolison työkyky ja siten meidän taloudellinen tilanne (on nyt töissä, mutta taustalla työkyvyttömyyttä ja sairastelua)
– Jos taloustilanne huono, mitä tarjota lapselle?
2) Arjen jaksaminen
– Puolison kyky huolehtia arjen askareista (on täysi ADHD niin hyvässä kuin pahassa)
– Oma uupuminen lapsiarkeen etenkin jos puoliso ei ihmeen kaupalla muutu arkea pyörittäväksi (nytkin vaikea jaksaa kaikkea, siivoan kunnolla kerran vuodessa ennen kesävieraita)
– Tukiverkkojen puute – äiti asuu lähellä mutta on kohta itse avuntarvitsija, yli 70-v. Muu suku ja kaverit tuntien päässä tai ulkomailla.
3) Äidiksi tuleminen
– En ole koskaan kokenut palavaa halua hankkia lasta. Pikemminkin päinvastoin.
– Työssäni annan päivittäin itsestäni kymmenille lapsille, riittäisinkö vielä omalle?
– Kaikki synnytykseen ja kehoon liittyvät fyysiset iljettävyydet ja riskit. Lopetin pillerit pari kuukautta sitten (mikäli haluttaisiin yrittää lasta), nyt alkoi jo pukkaamaan vanha viholliseni akne takaisin. Ei ainakaan rohkaise yhtään…
Jotenkin rasittavaa, kun ympäristö sanoo, että se on vain elämää ja lapset ovat ihania jne. jne. Tuntuu, ettei kukaan oikeasti tajua, kuinka älyttömän iso juttu tämä on ja kuinka moni asia siinä itseäni ihan aidosti arveluttaa. Puoliso on niin varma, että haluaa lapsia ja minä vaan mietin, että kukahan ne lapset tähän tuo ja KAIKEN sen arjen pyörityksen sitten vain jotenkin pyörittää? En suostu näillä eväillä, koska en ole hullu (vielä).