Onpa jotenkin lohdullista lukea näitä pohdintoja! Tuntuu, että olen nyt tullut siihen ikään (34), kun tämä teema ihan toden teolla lyö vasten kasvoja ja ei vaan voi välttyä tuntemasta sitä painetta ja niitä odotuksia tietyistä elämän merkkipaaluista, mitä perheen perustaminenkin edustaa.
Omat vanhemmat ikääntyvät ja olen ainoa lapsi, totta kai mietin suruissani että päättyykö meidän sukulinja nyt minun osaltani tähän ja että pääsevätkö vanhempani koskaan kokemaan isovanhemmuutta. Melkein kaikilla lapsuudenkavereillani on lapset hankittuna.
Minulla on myös taustaa mielenterveyshaasteiden (ahdistus, unettomuus) kanssa, ja itse asiassa viime syksystä lähtien unettomuus on ajoittain nostanut päätään rajustikin. Se ei ainakaan kannusta lapsen hankkimiseen! Vaikka toisaalta mietin, ovatko nuo vanhat haasteet nousseet käsiteltäviksi juuri nyt, valmistellakseen minua äitiyteen. Oon miettinyt, että minkä tason mielenterveyshaasteet ovat niin merkittäviä, että lapsia ei kannata siihen palettiin tuoda? Ja toisaalta, kuinka tasapainoinen tai zen kukaan ylipäätään pystyy tässä nyky-yhteiskunnassa olla? Kenelle on oikeus sanoa, että sinun ei kannata lisääntyä noiden haasteidesi vuoksi?
Olen parisuhteessa hyvän miehen kanssa, eli se puoli on kunnossa. Hän on myötämielisempi ajatukselle lapsesta. Toki hän ei varmaan ihan ymmärrä äidiksi tulon syvyyttä naisen näkökulmasta, ja minun pelkoani mielen järkkymisestä niin suuren muutoksen keskellä.
Joskus myös tunnustelen sitä ajatusta, että mitä jos antaisi olla. Hyväksyisi, että minulla ei tule olemaan omaa lasta. Varmaan voisin olla onnellinen eläintenkin ympäröimänä.
Jotain katkeruuttakin ilmassa on. Tuntuu epäreilulta, että joillekin päätös on niin luonnollinen, ja he eivät edes joudu miettimään samoja asioita kuin minä. Koen, että voisin parhaimmillani olla hyvin rakastava ja huolehtiva äiti. Mutta on seikkoja, minusta riippumattomia, jotka tekevät asiasta kompleksisen minulle.
