Näkökulma se on tämäkin, vaikka itse olen sen unohtanut

Yritän luoda itselleni tässä kirjoittaessa näkökulmaa, jota jotkut ovat yrittäneet tarjotakin, mutta en ole sitä suostunut katsomaan: vanhemman hyvinvointi, siis minunkin, olenhan minä kahden omalla tavalla haastavan nuoren lähivanhempi.
En ole vaikeuksiemme juoksussa tätä juuri pohtinut, ”miten minä tämän jaksan?”

Olen ollut lasteni kanssa käytännöllisesti katsoen 15vuotta yksin. Toinen sairastaa vaikeahoitoista hoitoresistenssiä epilepsiaa, joka on pitänyt minut varpaillaan jo 14vuotta. Epilepsiahan ei ole pelkästään kohtauksia, joista toipuu, ja kaikki jatkuu taas normaalisti, vaan se on sairaus, joka kietoo ja pitää vankinaan niinäkin hetkinä, jolloin ei ole kohtaus päällään. Meillä kohtaukset on yleensä tarkoittaneet välitöntä hengenvaaraa, ensiapuvalmius on oltava aina. Aina on oltavana mielessä, miten toimia jos kohtaus tulee. On tiedettävä, miten kauan kasvot sinisenä hengittämättömänä olevaa voi katsoa, milloin on viimeinen hetki ottaa puhelu hätäkeskukseen. On osattava katsoa mikä on neurologinen tila, jopa sekin, nukkuuko normaalisti heräteltävissäolevana, vai onko unenaikainen kohtaus.. Mitä kaikkea se sisältää, ei normi- vanhempi edes osaa kuvitella.Kertoa voin, jos joku siitä kiinnostuu.

Toinen lapsi on aina ollut kovin omapäinen. Hänen murrosikänsä on sisältänyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita niin paljon, ettei ole viimeiseen lukuvuoteen kouluun ennättänyt, ja onkin näin ollen sosiaalitoimen kasvatettavana. Itse olen epäillyt, ettei heidän taitonsa ja kykynsä ole omaani parempi, sillä huolimatta huostaanotosta ja toiselle paikkakunnalle sijoittamisesta nuoreni ei ole sitoutunut koulunkäyntiin, ei ole jättänyt uhmakkuuttaan,vaan ehkä päinvastoin, on hyvin omaehtoinen, lähtee hatkareissuilleen heti kun silmävälttää, liikkuu sekakäyttäjäporukoissa, on itselleen turmioksi. Lastensuojelun ”tehoase” virka-apupyyntö on pelkkä taikasana,nuori on tavoitettu hatkoiltaan muitten ei poliisin toimesta. Jos nuori katoaisi kodistaan, voisi itse tehdä katoamisilmoituksen, jolla on sama teho ja vaikutus nuoren hyvinvoinnin takaamisessa. Käytännössä se on tasan nolla, null. Toisinaan nuori on hyvin masentunut ja pettynyt itseensä,suunnittelee itsemurhaa, viiltelee itseään, itkee peilin ääressä katsellen suuria, pitkin poskia valuvia kyyneleitä. Minä en osaa auttaa en tehdä muuta, kuin pitää kärsivää lastani sylissä, jos hän siihen joskus rohkenee tulla. Pelkään hänenkin puolestaan: milloin hän viiltää itseään valtimon, ei laskimon kohdalta? Milloin hän eksyy porukkaan, jossa hänet pahoinpidellään, raiskataan, tapetaan? Tämäkään ei ole kaukaa haettua, ei mikään mahdottomuus, uutisia, että näin on jonkun äidin lapselle käynyt, saa lukea päivittäin.

Jotenkin tämän kaiken keskellä ei edes viitsi ajatella omia ihmissuhteitaan, ei omaa jaksamistaan, ei sitä, että ei elämän ehkä kuuluisi olla tällaista syöksylaskua katastrofista toiseen. Ei tule niin ajatelleeksi, että jollekin puhelimen soiminen ei herätä ehdollista refleksiä siitä, että on tapahtunut TAAS jotain. Joillekin puhelimen soiminen tarkoittaa mukavia rupatteluhetkiä ystävän kanssa tms. Itselleni puhelin on kahleenjatke, aina kun se päästää äänen, aina nousee karvat pystyyn: onko nuoreni saanut pahan henkeä uhkaavan epilepsiakohtauksen, vai onko toinen ajanut itsensä tuhoon. Puhelin on kuitenkin oltava aina lähellä. Äänettömälle sen voin laittaa ainoastaan silloin, kun molemmat lapset on silmien alla, kotona. Silloinkin sen toisin pitää olla akku ladattuna, hätänumero ja toimintaohje kirkkaana mielessä, jos..

Koska olen jatkuvassa kuulovartiossa, en tietenkään itse pääse rentoutumaan, en harrastamaan, en tapaamaan ystäviä. En voi –tosin en siitä juurikaan kärsi– harrastaa edes monien niin suosimaa pienessä hiprakassa siivoamista, koska tunnen että minun täytyy olla aina ajokunnossa, selvinpäin, olla valppaana.

Tätä pelkäämistä ja löyhässä hirressä roikkumista ei uskalla laajemmin edes ajatella. Sitä vaan menee hetkestä toiseen, tietäen, ettei koskaan ole niin huonosti etteikö voisi silmänräpäyksen päästä mennä vieläkin huonommin.

Sitten kun törmää otsakkeeseen vanhemman hyvinvointi,jää miettimään, että mitähän se minun kohdallani tarkoittaa.